maanantai 31. joulukuuta 2018

Roger Daltrey - Thanks A Lot Mr.Kibblewhite

Kiitokset menee Roger Daltreyn opettajalle, Mr.Kibblewhitelle joka potkaisi tulevan rokkitähden pois koulusta ja teki hänen alavalintansa helpommaksi. The Who yhtyeen solistin Roger Daltreyn elämänkerta oli itselleni pienoinen yllätys, koska kitaristi Pete Townshend oli kirjoittanut jo omansa muutama vuosi sitten, erittäin analyyttisen ja henkilökohtaisen kirjansa. En odottanut Daltreyn tekevän samoin, mutta näin kävi. Roger Daltreyn elämänkerta on oiva sisarteos Pete Townshendin osittain hankalalle ja mutkikkaalle ajatuksenjuoksulle. Daltreyn kirjallinen tyyli (tai hänen haamukirjoittajan) on suora ja rehellinen. Siinä missä Townshend pohtii ja analysoi, niin Daltrey kertoo vetävällä tarinallisella tyylillä miten asiat oikein menivät silloin kun The Who oli suosionsa huipulla ja tähtipölyä leijui silmissä.


Ensinnäkin Daltrey oli bändin se vähiten päihdeveikko. Ensimmäisellä lyhyellä Euroopan kiertueella 1965 The Who:n muut jäsenet Daltreyta lukuun ottamatta vetivät päihteitä ja pillereitä kaksin käsin, niin että musiikillinen anti oli ala-arvoista. Tämän jälkeen Daltrey päätti erota bändistä. Mutta jo muutaman viikon jälkeen solisti oli houkuteltu takaisin bändiin sillä sopimuksella, että ennen keikkaa ei vedetä mitään, mutta keikan jälkeen jokainen saa tehdä mitä haluaa. Tätä sopimusta noudatettiin nippa nappa 70-luvun puolelle ennen kuin rumpali Keith Moonin päihteidenkäyttö karkasi käsistä. Daltrey oli siinäkin mielessä erikoinen tuon ajan rokkitähti, että kiertueiden jälkeen vetäytyi perheensä ja sukulaisten luo maaseudulle Sussexiin.


Iso osa elämänkertaa ruotii Daltrey ja kitaristi Townshendin suhdetta. Townshendin 70-luvun päihdekoukku ja paine luoda alati uutta ja parempaa materiaalia aiheutti kohtuullisesti skismaa kitaristin ja laulajan välillä. Jännite huipentui siihen, että Daltrey tyrmäsi Townshendin alakoukulla riidan päätteeksi. Daltrey oikoo kirjassa useita Townshendin kertomia väitteitä ja määrittelee kitaristin varsin vaikeaksi ja piikikkääksi yhteistyökumppaniksi. Mutta kaikesta tästä vaikeasta väännöstä huolimatta Daltrey ja Townshend ovat säilyttäneet yhteyden toisiinsa läpi myrskyisien vuosien ja ovat ainoat elossa olevat The Who:n alkuperäisjäsenet. Kirja tarjoaa The Whon:n rumpalin Keith Moonin teatraalisen surkuhupaiseen rokkitähtitarinaan lukuisia herkullisia yksityiskohtia. Sen sijaan basisti John Entwistleä kirja käsittelee melko vähän.


Daltreyn rokkitähteyden rinnalla on kulkenut 70-luvulta lähtien melko aktiivinen elokuvaura. Ensimmäinen rooli oli The Whon:n Tommy joka toi Daltreylle kohtuullista menestystä ja poiki roolin seuraavaan elokuvaan Lisztomania vuonna 1975. Tämä murskakritiikin saaneen elokuvan lavasteista Daltrey raahasi kotiin jättimäisen peniksen, jonka hän asetti puutarhaansa tököttämään sillä seurauksella, että naapuri teki valtavasta penisjäljitelmästä useita valituksia poliisille. Loppujen lopuksi Daltrey joutui luopumaan tästä valtavasta fallossymbolista.


Roger Daltrey kieltämättä kovin vaisua soolouraa kirja käsittelee melko vähän. Tosin ensimmäistä sooloalbumiaan: Daltrey(73) puolustelee siitäkin huolimatta vaikka muut bändinjäsenet ja manageriporraskin lyttäsivät sen täysin mitäänsanomattomaksi levyksi. No sitä se kyllä onkin, itse olen yrittänyt pyörittää levyä vuosikaudet, mutta jälkivaikutus on aina sama: eli sitä ei ole, mitään ei jää korvien väliin. Sen sijaan seuraava levy Ride A Rock Horse(75) on jo huomattavasti parempi kuten McVicar(80) soundtrackalbumi. Mutta ilman Who:ta Daltrey tuskin olisi luonut minkäänlaista musiikillista uraa. The Who:n neljän erilaisen yksilön dynamiikka ja Pete Townshendin erinomaiset kappaleet tekivät yhtyeestä enemmän kuin tekijöittensä summan.


Loppuosa kirjasta on kohottavaa tekstiä hyväksymisestä ja elämän rajallisuudesta. Jokainen The Who-keikka voi olla se viimeinen, iso kiitollisuus kulkee rinnalla, että saa vielä olla osa näinkin merkittävää rock-bändiä. Niin, viimeiset vuodet ja vuosikymmenen ajan The Who on keikkaillut ahkerasti, tehnyt yhden kelvollisen studioalbumin: Endless Wire(06). Itse näin The Who;n vuonna 2007 Hartwall Arenalla ja se ei ollut todellakaan mikään huono keikka. Energiataso oli korkea ja vanhat klassikkobiisit toimivat hyvin. Vielä varhaisempi muisto The Who:sta on vuodelta 1988 kun kirjoitin ammattikoulussa kynäpenaaliin nuo kolme kirjainta. Tunsin olevani kapinallinen, vaikka The Who oli jo tuolloin auttamatta menneen ajan bändejä. Huomasikohan kukaan kynäpenaalini The Who-logoa?


https://www.youtube.com/watch?v=v_3ks7-OjGc

keskiviikko 26. joulukuuta 2018

"Crackers" - The Slade Christmas Album

Olen etsinyt sitä tunnetta, sitä rokin alkujuurta, alati eteenpäin tyrkkäävää voimaa. Koko kuluneen vuoden olen häilynyt perusrokin hetteiköllä, menettänyt hiljakseen uskoani rokkenrolliin, että kaikki levy- ja musalaarit on pumpattu tyhjiin ja jäljelle on jäänyt vain musta aukko. Tuli Status Quo, se vähän virkisti. Tuli Popeda ja sanoi jestas jumalaare. Olen kuullut tämän kaiken niin monta kertaa, ehkä oksennan päälle. Mutta kaikesta huolimatta siitä menneisyyden kipeästä navasta kaivan tämän tulehtuneen nöyhtäkikkareen, löydän rokkenrollin aina uudestaan, löysinkö sen tänä joulunakin?

Kyllä löysin, sen minkä kauan sitten unohdin. Jumalainen Slade! Hoilausrokin kruunattu ja kullitettu kuningasbändi. Menevämpi kuin Hurriganes, ärhäkkäämpi kuin Rollarit, likaisempi kuin mikään tuntemani artisti. Liioittelenko? Toki. Mutta tahtoni on pumpata itseeni tätä rokin alkumehua, svengiä, sivuluisua, otsalohkoani takovaa kertosäettä. Tämän Slade osaa. Wolverhamptonin työläispoikien tiivis ura 60-luvun lopulta 90-luvun alkuun pitää sisällään holtittoman paljon rokkihittejä, Cum On Feel The Noise, Mama Weer All Crazee Now, Gudbuy T'Jane, Run Runaway ja megalomaaninen joulubiisi Merry Xmas Everobody, joka tuo edelleen basisti Jim Lealle ja laulaja Noddy Holderille puolen miljoonan edestä rojalteja vuodessa.



Sladen hittipitoinen ura notkahti 70-luvun puolivälissä. Slade in Flame(74) levy piti sisällään enää pikkuhitin Far Faraway. Tätä seurannut Nobody's Fool(76) vappunenä kansineen meni pari kertaa kölin alta, menestyksen puolesta, vaikka kyseessä on varsin väkevä ja ajan hammasta uhmannut levy. Etenkin nimikappale on ajaton ja kadonnut klassikko. Tätä seurannut Whatever Happened To Slade(77) sai hyvät arviot, mutta möi huonosti. Tätä nykyä levy on pieni keräilyharvinaisuus, kuten sitä seurannut pienen Barn-levymerkin kautta levytetty kokopunaisella kannella koristeltu Return to Base(79), tällöin bändin ura oli pohjalukemissa ja rahat niin lopussa, ettei yhtyeellä ollut varaa palkata valokuvaajaa, siispä kannessa lukee vain esittäjä ja albumin nimi. Levystä on kuitenkin tullut harvinaisuus ja tätä nykyä siitä saa pulittaa helposti viisikymmentä euroa. Nämä kaksi em. albumia puuttuvat muuten melko kattavasti Sladen studioalbumien kokoelmastani.

80-luvulla Slade pääsi vielä sai vielä suosiosta kiinni kun pääsi tuuraamaan Ozzy Osbornea Readingin rockfestareille 1980. Tämän hyvin menneen keikan jälkeen Sladen ura ponnahti nousuun ja se teki 80-luvulla vielä komean sarjan oivia albumeja, kuten: We'll Bring The House Down(81), Till Deaf Do Us Part (81) ja The Amazing Kamikaze Syndrome(83). Vuonna 1985 ilmestyi Sladen joululevy: Crackers (85). Hommasin kyseisen lätyn alkuvuodesta ja täytyy sanoa, että kyseessä on menevin ja rokkaavin joululevy minkä tiedän.

Slade on siitäkin kiitollinen levynkeräysbändi kun se on julkaissut lukuisia sinkkuja koko uransa aikana, biisejä joita ei löydy varsinaisilta studiolevyiltä. 70-luvun alkuvuosien hittisinkkuja on tullut ostettua jo aimo kasa, mutta 70-luvun lopun flopanneet sinkut kuten Rock'n Roll Bolero ja Give Us a Goal loistavat poissaolollaan. Vielä vihoviimeisimmänvuoden 1991 Slade-sinkun Universe b-puolelta löytyy ennen julkaisematon Red Hot.

Tässä Sladea vuodelta 1976 em. mainitsemaltani Nobody's Fool levyltä. Youtubesta löytyy varsin kattavasti Slade studiolivevideoita. Sen sijaan Spotifysta Slade ei löydy, paitsi muutaman satunnaisen kappaleen verran.






torstai 13. joulukuuta 2018

Brett Anderson - Hiilenmustat aamut

Taasko yksi kokaiininhuuruinen tilitys?
Tämä kirja kertoo epäonnistumisesta. Tämä kirja kertoo köyhyydestä ja perheestä ja ystävyydestä ja nuoruuden nuhjuisista ihmeistä ja, väistämättä rakkaudesta ja menetyksistä.
Näillä aseistariisuvan rehellisillä sanoilla aloittaa Suede-yhtyeen laulaja Brett Anderson omaelämänkertansa. Vuonna 1993 menestyksekkään omaa nimeään kantavan debyyttialbuminsa julkaissut bändi ponkaisi vauhdilla 90-luvun brittirockkermaan. Sueden romanttisen dramaattinen popestetiikka lainaili surutta 70-luvun suurilta tähdiltä, aina Bowiesta Bolanin kautta Roxy Musiciin. Brett Andersonin hivenen androgyynihahmo täytti vaadittavat rokkistaran mittasuhteet ja Sueden dramaattinen rokki toimi tienavaajina sellaisillekin tuon ajan tuleville retrosuuruuksille kuin The Verve, Oasis ja Blur. Sueden lupaavasti käynnistynyt ura hiipui 2000-luvun alkupuolella, kunnes bändi teki comebackin vuoden 2013 Bloodsports-levyllä. Tätä on seurannut vielä vahvat Night Thoughts(16) ja The Blue Hour (18) albumit.

Jo alkusivuilla Anderson painottaa, että hän ei halunnut missään nimessä tyypillistä rokkarin kokaiinin ja kultalevyjen kirjomaa muistelmateosta, vaan hän on rajannut tarinan tiukasti bändin alkuaikaan, ennen suurta menestystä. Anderson kertoo myös kirjoittaneensa kirjansa omalle pojalleen, jotta hän saa käsityksen isästään, kuka hän on ja mitä hän on tuntenut ollessaan teini.

Köyhä lapsuus hiilenmustissa aamuissa
Anderson kuvaa varsin syvääluotaavasti, ellei jopa tarkalla psykologisella silmällä lapsuuttaan. Kuinka hän on kasvanut hyvin pienessä talossa taidemaalariäitinsä, sekatyöläisisänsä ja pikkusiskonsa kanssa. Hän kertoo olleensa huolestunut ja levoton lapsi, jota vaivasi unettomuus ja öiset pelontäyteiset tunnit. Yhtälailla hän kertoo alkoholisoituneesta iso-isästään, hänen vaikutuksestaan perhedynamiikkaan.

Perhe oli hyvin köyhä ja pakostakin varsin omavarainen. Äiti ompeli lapsille kaikki vaatteet itse, perhe oli kirpputorien vakioasiakkaita. Myös syömisessä säästettiin ja Andersonin kotona syötiin halpaa lihaa, sitkeitä ja rasvaisia paloja, joka osaltaan jätti Brett-poikaan elinikäisen inhon lihaa kohtaan. Talossa ei ollut keskuslämmitystä, vain pieni takka ja öljylämmitin. Tätä kautta tuodaan esiin vertauskuva kylmistä ja brutaaleista hiilenmustista aamuista, jossa tulen sytyttäminen ja yllänpitäminen oli liki uskonnollinen rituaali.

Jokainen meistä on ollut tylsä teini
Varsin hauskaa on kuvailu teini-iästä, etenkin päiväkirjoista, joihin palaaminen oli Andersonille pettymys ja paljasti sen, kuinka se piti sisällään vain pitkästyttäviä litanioita säätiloista ja kauppareissuista. Morrisseytä siteeraten ”kuinka pohjattoman tylsä nuori mies” olenkaan ollut ja päiväkirjoista ei löytynyt millaista emotionaalista syvyyttä tai havaintoja vanhempien kompleksisesta avioliitosta. Hyvin rehellisesti hän valottaa oman teini-ikäisen persoonansa itsekeskeisyyttä ja ylimielisyyttä. Yhtälailla kirjoittaja riisuu onnistuneesti kaiken mahdollisen glamourin hohdokkaasta rokkarin nuoruudesta.

Taiteilijuuden alkujuuri
Voin ylpeänä kertoa, että Never Mind The Bollocks oli ensimmäinen albumi jonka ostin ja se enteili elämänmittaista suhdetta vaihtoehtoiseen musiikkiin. Toteaa Anderson. Lehdenjakotuloilla vaivalla saadut rahat käytettiin äänilevyjen ostamiseen, joista tämä Sex Pistols albumi oli ensimmäinen. Sitä mukaa kun musiikista tuli Brettille tärkeää, niin hän alkoi ystävystymään samanhenkisten nuorten kanssa ja pääsi myös irti omasta köyhyyden statuksesta.

Yhtälailla nuoren Bretin taiteellisen heräämisen rinnalla kulki perheen myrskyt, kuten oman isän vainoharhan puuskat ja mielenterveyden yleinen järkkyminen. Hänen vahvaluontoinen äitinsä kuoli syöpään juuri kun Brett oli muuttanut pois kotoa ja käynnistellyt haparoivasti musiikkiuraansa. Näihin aikoihin Anderson tapasi Sueden tulevan kitaristin, Bernar Butlerin, joka oli jo musiikillisesti paljon edistyneempi ja kehoitti myös Brettiä ja kumppaneita ”tarttumaan töihin”, jotta musahomma etenisi. Ja hän oli oikeassa, olimme liian vanhoja istuskelemaan makuuhuoneissa ja jauhamaan kunnianhimoisista unelmista.

Väistämättä tähtisumuun
Lapsuuden uteliaisuus haihtuu, polut aukevat ja ihminen alistuu aikuisen elämän tahtiin.
Kuvaa Anderson hetkeä kun Nude Records levy-yhtiön pomo soittaa hänelle ja kertoo bändin saaneen levytysopimuksen. Sueden sinnikäs harjoittelu, biisien treenaaminen, uusien vielä parempien tekeminen kantoi lopulta hedelmää ja bändi teki lopullisen kansainvälisen läpimurron. Sueden keikka Tavastialla 1993 oli yksi ensimmäisiä esiintymisiä ulkomailla.

Se oli meidän, vain meidän rosoinen hymnimme, meidän turhautumisen ulvahduksemme – runo epäonnistumisille ja menetyksille ja ylistyslaulu värittömälle Britannialle jonka ympärille näimme.
Tiivistää Anderson runollisesti lopussa sekä ottaa etäisyyttä tuon aikakauden muihin bändeihin, koska työläistausta ja mutkikkaan nuhjuinen tie ryysyistä rikkauksiin loi bändille oman ainutlaatuisen auransa.

Andersonin elämänkerta on poikkeuksellisen syvällinen ja runollinen ollakseen ns. tavallinen rokkarin elämänkerta. Se on rehellisyydessään vaikuttava ja vahvistaa käsitystä, että merkittävä taide tarvitsee pohjallee tietyn määrän vastoinkäymisiä. Vertailukohdaksi löytyy Bruce Springsteenin parin vuoden takainen Born To Run – elämänkerta, joka rehellisyydessään on samaa luokkaa, mutta Andersonin suorastaan intiimi kirjoitusote tekee tästä kirjasta erityisen, kuin kaunokirjallisen teoksen, joka pidättäytyy itsestäänselvistä lokeroinneista ja näyttää oman erityisen ja riippumattoman luonteensa.


tiistai 11. joulukuuta 2018

Jukan hittijuna maltillistuu

Tuore albumi Sä Kuljetat Mua (18) on luontevaa jatkoa J.Karjalaisen pitkälle uralle. Viisi vuotta sitten ilmestynyt menestyksekäs paluualbumi Et Ole Yksin (13) käsitteli onnistuneella ja hitikkäällä tavalla alterego-Markkua ja hänen monia sivupersooniaan. Pohjana levylle oli 70-luvulla ilmestynyt Reima Kampmanin kirjoittama sivupersoonia käsittelevä teos, joka oli tehnyt Jiihin suuren vaikutuksen. Tuon levyn monsterihitiksi nousi veikeästi sanoitettu Mennyt mies. Et Ole Yksin albumia seurasi hieman vaisumman vastaanoton saanut, tosin täydellisen rullaavalla karjalaissoundilla ladattu: Sinulle Sofia (15). Tosin tämäkin levy poimi yhden jättihitin, koskettavan tarinan Stindebindestä.

Karjalaisen luottobändi on uutukaisella suorastaan murhaavassa lennossa. Jo pelkästään Mikko Lankisen alati tyylitaitoinen ja niukka kitarasoundi tekee soundista mieleenpainuvan, puhumattakaan muun bändin yhteenhitsautuneesta soitosta, jotka täydellisesti kuorivat esiin Jukan taiteellista visiota. Oikeastaan koko J.Karjalaisen uraa on leimannut hyvät taustabändit, aina Mustista Laseista Electric Saunan kautta nykyiseen kokoonpanoon.

Juhannuksen alla julkaistu pilottisingle Tule kesäyö tarjosi rauhallista ja ei niin hittipitoista J.Karjalais-soundia. Alkusyksystä julkaistu toinen maistiainen Tummansininen seuralainen vei tunnelmia vienosti konemusiikin suuntaan pienellä Kraftwerk-viballa. Selkeästi jotain erilaista oli tulollaan, jos näitä kahta biisiä vertaa edellisen Sinulle Sofia levyn harmoniseen ja osin hieman sisällöttömään tunnelmaan.

Kun levy ilmestyi, niin siltä ei löytynyt ensikuulemalta ilmiselviä J.Karjalais-hittejä. Sirkka Lautamies niminen kappale on noteerattu monessa aiemmassa levyarviossa yhtenä levyn huippukohdista. Allekirjoitan tämän. Lauluntekijän studiona toimivan Keltaisen talon vintiltä löytyneen satavuotiaan kasviston alaviitteessä lukenut mysteerihenkilö lopulta paikannettiin ja Sirkka Lautamiehen omaiset todensivat henkilön olemassaolon. Sirkan ja edellä mainittujen maistiaiskappaleiden lisäksi levyn vahvaa biisillistä antia edustavat ainakin rytmikäs Gunpowder Cha Cha ja juureva Rosetta.

Omasta mielestäni levyn paras kappale on Luulei, ovelalla tavalla rytmikäs ralli, jossa nainen tanssii tuhon runtelemassa maisemassa kaulassaan valkoinen luulei-koru. Tässä myös säveleltään kiemuraisessa ja puheosuuksia sisältävässä kappaleessa Jukka osaa hypätä onnistuneesti ulos omalta mukavuusalueeltaan. Luulei palauttaa mieleen kokeellisen Marjaniemessä (01) albumin parhaat palat aina falsettiosuuksineen.

Sä Kuljetat Mua (18) albumin henkisenä serkkuna voidaan sittenkin pitää artistin uran ensimmäistä sooloalbumia Mustien Lasien jälkeen, melkein unohduksiin jäänyttä: Keltaisessa Talossa (1990) levyä. Molemmissa albumeissa on yhtä aikaa sisäänpäinkääntynyt, mutta rento tunnelma. Myös Keltaisessa Talossa levyltä ei irronnut ilmiselviä hittejä, vaan se osoitti, että artistille tärkeintä on tehdä jotain sellaista mistä itse pitää. Tämän oman hyvän fiiliksen vaaliminen tulee esille myös uudella levyllä. Rento ja kiiretön tunnelma on juuri sitä mitä Karjalainen osaa parhaiten tarjota meille elämänkiireissä ja ahdistuksissaan sinnitteleville kansalaisille. Haastattelujen mukaan J.Karjalaisen biisintekoprosessi on myös varsin kiireetön ja hän pyrkii karsimaan liialliset ärsykkeet pois biisien teon aikana. Tämä tekemisen hitaus voi olla yksi syy Karjalaisen näinkin pitkään kestäneeseen laadukkaaseen taiteelliseen uraan.

Pienenä kritiikin sanana voi mainita levyn vain 36 minuutin keston. Nykyään artistien (tai levy-yhtiöiden) on tapana viilata kaikki rönsyt pois ja tuunata levyistä turhankin lyhyitä. Melkein tulee ikävä niitä 90-luvun vuosia, jolloin cd-levyn kaikki 74 minuuttia täytettiin kaiken maailman piilobiiseillä ja loppupulputuksilla. Nykyisin kaikki on valitettavan täsmämitoitettua, jopa musiikki. Onneksi albumiformaatti ei ole sentään suostunut kuolemaan, vaikka musiikkiteollisuus suosiikin nykyisin enemmän suoratoistopalvelujen kautta soitettavia yksittäisiä biisejä.


lauantai 1. joulukuuta 2018

Ikuiset Quo-iltamat

Yksi suurimpia harmituksen kohteita on se, että en ole koskaan nähnyt Status Quota livenä, vaikka tilaisuuksia on ollut lukuisia. Tämä brittiläinen boogierokin ikoni on keikkaillut Tampereellakin useita kertoja 2000-luvun aikana. Nyt se on vähän myöhäistä, sillä bändin toinen pitkäaikainen jäsen Rick Parfitt kuoli toissa vuonna. Tosin bändi on edelleenkin kasassa ja keikkailee perustajajäsenen laulaja-kitaristi Francis Rossin johdolla. Ehkä tilaisuus vielä tulee, edes jämäsellainen?

Aiemminkin olen tällä blogiareenalla hämmästellyt 70-luvun Status Quo tasaisen varmaa boogiealbumeiden suoraa. Bändi julkaisi tuolla vuosikymmenellä vuosittain tasalaatuisia boogiejötkäleitä. Status Quo voisi olla vähän kuin Rolling Stones, mutta jytä rollariuden saavuttamiseen on liian tasalaatuista. Tosin bändi olisi voinut luoda uraa psykedeelisen rokin saralla, mutta nämä kokeilut jäivät ensimmäisiin, 60-luvun lopulla julkaistuihin albumeihin. On siis hyvä, että Status Quo on oma tasalaatuinen itsensä, armottomalla groovella kulkeva rokkikone. Onko?

Tänä joulukuisena lauantai-iltana kuuntelen Quon albumeita läpi ilmestymisjärjestyksessä. Klassikkolevy Hello (73) maistuu aina hyvältä ja inspiroivalta, mutta sitä seurannutta: Quo (74) albumia en ollut kuunnellut nuottiakaan ennen tätä iltaa. Kaboom! Tyhmä minä. Kyseessä on vahva ja melko hevi levy, jossa yllättävän monta toisistaan eroavaa, hyvää biisiä. Aloituskappaleet Backwater ja Just Take Me ovat todella vakuuttavia boogiejyriä. Quo-levyjen hitaammat huiput meinaavat jäädä näiden suoraviivaisempien hittien varjoon. Quo-levyn ehdottomat helmet ovat hidas Lonely Man ja eeppinen päätösboogie Slow Train.

Quo (74) ja melkein kaikki muut Status Quo - vinyylit ovat helposti löydettävissä pikkurahalla. Itse olen maksanut bändin 70-luvun levyistä keskimäärin kaksi euroa kappaleelta. Tällainen vanhankantainen rokki herättää keski-ikäisessä kuulijassaankin totuttua suurempaa lahkeen vipatusta. Vahva suositus ja muistutus yhä edelleen.







perjantai 9. marraskuuta 2018

Pohjoisen puheenvuoro - Zacharius Carls Group

Tässäpä vasta oiva bändi, joka pääsi melkein täysin unohtumaan, sekä minulta, ehkä myös itse bändiltä? Sillä levytystauko edelliseen Rage In Your Heart (09) venyi kahdeksaan vuoteen kunnes viime vuonna ilmestyi vakuuttava comeback-albumi: Quiet Desperation(17).

Torniosta ponnistavan Zacharius Carls Groupin satunnaiset soitossa olleet 2000-levyt jättivät muistijäljen lupaavasta ja riittävän persoonallisesta  rockbändistä. Levyhyllystäni löytyy Hate, love & Faith(07), jota olen viimeksi soittanut, ehkä kymmenen vuotta sitten. Huomaan hyllyssäni myös esikoisalbumin Zacharius Carls Group (04) jota tuskin olen koskaan soittanut? Tämä virhe on korjattava pikimmiten.

Uransa aikana todennäköisesti aivan liian pienelle huomiolle jääneen bändin väkevä tuotanto on tuotava taas päivänvaloon. Saattajana tässä toimii edellä mainittu Quiet Desperation (07) jonka vinyyliversion hain perjantaina levykauppa X:stä kokonaiseen yhdeksän euron hintaan. Levyn kylkiäisenä tuli vielä cd-versiokin. Ei huono hinta-laatusuhde.

Levy alkaa vahvalla Come The Darkness biisillä, jota seuraa ärhäkkäämpi Electric Car Down, joka tuo oudolla tapaa mieleen 70-luvun megabändimme Royalsin funkeimmat palat. Royals vertailukohta ei tee täysin oikeutta tälle kappaleella, jossa on paljon enemmän tämän ajan osaamista, joka on modernimpi, ehkä myös paremmin laulettu kuin Pave Maijasen ja kumppaneiden 70-luvun klassikkobiisit. Nimibiisi Quiet Desperation on myös vahva ja nopeatempoinen pala, jos sitä vertaa kauttaaltaan levyn haikeahkoon tunnelmaan. Tässä ja useissa muissakin kappaleissa kitarat saavat tilaa kertoa ja tykittää, mutta hyvällä tyylitajulla.

Toisaalta tämä kahdeksan biisin koherentti rock-albumi ei löydä suoria vertailukohtia, jotain vahvasti omaa tässä on ja se hyvä asia. Kakkospuolen avauksessa Don't Wake Up mukana laulaa Johanna Kurkela, joka tuo hienon lisämausteen biisille. Ovelasti rullaava Around The Capricorn pohjustaa levyn suoraviivaisesti rokkaavaa päätöstä Black Flag.

Selvästi levyä tehdessä ollaan osattu ja uskallettu karsia turhat biisit pois, koska nämä 8 tsipaletta ovat kaikki hyviä ja mieleenpainuvia. Tosiasia on lienee se, että tämän tyylinen rock ei ole sitä myyvintä kamaa tällä hetkellä, mutta toisaalta kun ajattelee aikamme isoja menestyviä indierock-bändejä, kuten The War On Drugsia, niin voi sanoa, että ei Tornion pojilla ole yhtään hävettävää tämän materiaalinsa kanssa. Tässä sentään oikeat soittimet rokkaavat ja kertovat tarinaa ilman ambient taustapulputuksia, mitä Adam Granduniel kumppaneineen viljelee. Miksipä ei kansainvälinen noste voisi olla mahdollinen?

Iso myönnytys tälle bändille ja etenkin uudelle: Quiet Desperation(07) levylle jota taitaa vielä saada em. levykaupasta tarjoushintaan. Menkää ja hakekaa levy parempaan talteen!





lauantai 3. marraskuuta 2018

Popeda - Hallelujaa

Aina toisinaan iskee Popeda-vaihe, jolloin Pauli Mustajärvi joukkioineen läpäisee suojaukseni. Nyt loka-marraskuun vaihteessa olen yllättänyt itseni kuuntelemalla autossa Popedan: Hallelujaa(88) albumin 25-vuotisjuhlapainosta, josta löytyy kylkiäisinä kaksi bonusbiisiä ja neljä terhakkaa livevetoa.

Hallelujaa(88) on Popedan pitkän uran yksi vähiten arvostettuja albumeja, joka oli jo ilmestyessään laajalti kritisoitu ja haukuttu. Myös Popedan jäsenet omissa muistelmissaan pitävät tätä levyä epäonnistuneena ja väkisin väännettynä. Kansitaide on myös oma "karmea" lukunsa. Vuotta aikaisemmin oli ilmestynyt pirteä paluualbumi: Ei Oo Valoo (87), joka esitteli kaksi uutta Popedan jäsentä, kosketinsoittaja Jukkis Järvisen ja kitaristi Timo "Törrö" Tapanisen. Ei Oo Valoo on selväpiirteinen bailualbumi, jossa on useita aikaa kestäneitä biisejä, kuten: Bandiittipolkka, Savusukeltajan Blues, Pauketta ja Räminää sekä Maailmankaikkeuden Suvijenkka. Myös uusi kitaristi Törrö Tapaninen toi mukaan biisejä, kuten pieneksi klassikoksi muodostuneen: Ranttalitytön Tärinät, jonka Pate Mustajärven tekemää lyriikkaa oli Törrön vaikea sulattaa, etenkin sen kertosäettä: "Perseellä tienaa, rahalla saa"

Seuraajalla Törrö sai läpi useamman sävelmän: Rattoriin, Kärmesboogien ja kadonneen helmen, vain kasettiversiolla julkaistun Vauhti Päällä veisun, joka menevyydessään kilpailee ihan minkä tahansa Popeda-klassikon kanssa. Törrö toi Popedaan rhytm'n blues sävyjä ja tyylikästä slidekitaran soittoa. Pitemmällä juoksulle Törrön halu tehdä biisejä ja kunnianhimo kitaran varressa aiheutti ristiriitaa bändin toisen kitaristin Costello Hautamäen kanssa, joka oli kuitenkin Popedan iskusävelmien pääasiallinen arkkitehti. Eripura johti Törrön eroamiseen bändistä 90-luvun alkupuolella.

Hallelujaa edustaa Popedan metamorfoosivaihetta, jossa vielä mentiin harasoomaisesti(Popedan levy vuodelta 1984) "pullat pystyssä", mutta tämän ohella levy tarjosi paljon muutakin. Kyseessä on Popedan oma "Revolver", tosin vailla riittävää kunnianhimoa ja laaduntarkkailua. Näiden puolihuolimattomien ja osittain kryptisten biisien joukosta erottuu useita aikaa kestäneitä helmiä. 4711 on Eppujen Martti Syrjän sanoittama ja Costellon laulama menopala.  Sä Lähdit Taas on Paten silloista elämänvaihetta peilaileva mahtiballadi, joka toimi tavallaan tienraivaajana sellaisille tuleville Popeda-hiteille kuin Punaista ja Makeaa sekä Tahdotko Mut Tosiaan. Aikoinaan parjattu ja kauhistelu kaksimielisen rokin helmi: Heavy Lutaa on yllättävän hyvin kestänyt aikaa. Boogie toimii. Heavy Lutaan sanoituksen takaa löytyy myös Martti Syrjä. Popeda teki levyä vuoden 1988 syksyllä Eppujen omassa "Iisakin kirkko" studiossa Ylöjärvellä ja selittänee nämä muutamat Martin lyyriset väliintulot. Näistä sessioista löytyy maukkaita yksityiskohtia Vesa Kostiaisen toimittamassa: Ilikeesti Kiitää Popeda-historiikista.

Yhtälailla levy on täynnä hienoa soittoa, paljon soundillisia lainauksia rokin isoilta nimiltä, kuten Aerosmithilta ja AC/DC:lta. Tässä vaiheessa Popedan bändisoitto oli ilahduttavan rikasta, kiitos Törrön tyylikkään kitaroinnin, mikä laajensi hienosti Popedan soundimaailmaa. Levyltä täytyy mainita vielä melodialtaan Popedalle kimurantimpi Isä Aurinkoinen ja levyn loppupuolen juureva Kummituskrapu. Levy loppuu Paten lausumaan tarinaan mystisestä Töpselistä, joka oli myös erikoinen veto Popeda-levylle.

Popedan julkifanittaminen on edelleen hieman kipeä asia, kuten Tero Liete Ilikeesti Kiitää Popeda-kirjassa toteaa: " Ei mulla vieläkään karvat nouse pystyyn, vaikka oonkin saanut kuulla montaa kertaa vittuilua Popeda-diggailusta:" Aikalailla pystyn allekirjoittamaan samat tuntemukset, kavereiden dissauksesta huolimatta uskon, että Popeda-diggailussa ollaan aidon ja kestävän asian äärellä.

Hallelujaa on kaikessa yksinkertaisuudessaan mehevä ja yllättävän hyvin aikaa kestänyt Popeda-platta, jonka ääreen palaan yllättävän usein. Tässä videonäytteessä Pate ja pojat näyttää miten Heavy Lutaa toimii 2010-luvulla. Ainut huoli on nyt se, että 4-vuotias poikani hoilaa biisin kertosäettä.








perjantai 19. lokakuuta 2018

Tuoreempia suomalaisia naisartisteja

Muutaman viime vuoden aikana on noussut esiin useita mielenkiintoisia naisartisteja, niin että voidaan puhua miltei naisartistien uudesta tulemisesta. Merkille pantavaa tässä on musiikillinen monipuolisuus ja taitavuus. Laura Moisio, Litku Klemetti, Karina, Vesta, kaikki yhtälailla kiinnostavia ja jo nyt merkittäviä artisteja. Näistä Laura Moision uusi artistin nimeä kantava levy: Laura Moisio(18) osuu lähimmäs omia mieltymyksiä. Kyseessä on huikean laadukas, folkrokin perinteeseen hyvällä tapaa nojaava levy, mutta tarpeeksi tässä ajassa pysyvä. Keltaiset Verhot, Puutarha, Kaupungin Harhassa, levy on täynnä vahvoja kappaleita. Erittäin suuri suositus. Tässä on aikaa kestävä tuleva klassikkoalbumi.



Litku Klemetti: Taika Tapahtuu(18) levy on otettu myös hyvin vastaan. Parisen vuotta sitten Soundin vuoden tulokkaaksi nostettu Sanna "Litku" Klemetti on tehnyt vaikuttavaa levy- ja etenkin keikkarintamalla. Litkun albumit ovat laadukkaita, mutta toteutukseltaan jotenkin ohuen kuuloisia. Livenä näkee ihan toisenlaisen ja vielä aidomman Litkun. Klemetin levyt kertovat oudolla tapaa 70-luvun rokuista ja liisoista, kuitenkin olematta suoraan kuvastoa menneisyydestä. Lahjakkuus on ilmeistä, mutta kuinka aikaa kestävästä materiaalista on kyse? Veikkaan, että hyvinkin kestävästä. Toivoisin, ehkä kuulevani vielä sellaisen muhkeammin soitetun ja tuotetun Litku-levyn. Ehkä seuraava albumi on sellainen?

Kanerva: Paritanssi(18) on mukavan muotovalio ja omaääninen Singer/songwriter-levy, jonka laatua ei voi kiistää. Joutomaat toimii levyn iskevimpänä kärkenä. Koko levyn mitassa ehkä hieman ennalta-arvattava parisuhdelyriikka puuduttaa, vaikka tämän musiikillisen paketin toimivuutta ei voi kiistää.
Hieman kypsemmin ja monipuolisemmin saman sopan keittää tamperelainen MirkaKaarina, jonka loppukeväällä ilmestynyt: Maailmalla(18) debyytti on vahva ja kypsä taidonnäyte. Nimikappale on millä tahansa mittakaavalla mitattuna kestävä kotimainen popballadi. Myöskään kappale Valkealta Sohvalta ei jää paljoa tästä jälkeen:



Karinan: Karina(18) levyä on kuvailtu muun muassa nynnycharmin voitoksi. Satuin näkemään Karinan viime syksynä Jonna Tervomaan lämppärinä. Unenomainen, hauras, kaunis, nuorten ihmisten tekemä, ovat ajatuksia mitkä tulevat Karinan musiikista mieleen.

Samasta maastosta ponnistaa taiteellinen Lau Nau, jonka viime vuoden puolella ilmestynyt Poseidon(17) albumi on yksi viime vuosien suomirokin hillittyjä helmiä. Ehkä miesartisti vertailukohtina löytyy sellaisen nimet kuin Paavoharju tai Wojcieck. Yhtälailla Karina ja Lau Nau ovat artisteja jotka hylkivät ajan kiireistä ilmapiiriä. Lempeä ja unenomainen taika vaatii auetakseen kuuntelijalta kärsivällisyyttä.

Vesta: Lohtulauseita(18) on yksi vuoden ylistetyimpiä suomirocklevyjä. Vestalle olen antanut useaan otteeseen mahdollisuuden, yrittänyt kuunnella tarkalla korvalla näitä omaäänisiä kappaleita. Kyllä, oma ja tunnistettava ääni löytyy, se on sinänsä paljon. Mutta miksi ihmeessä tätäkin levyä on koristeltu liiallisella elektronisella säksätyksellä? Ajan trendi näyttää olevan moderni- ja minun korvissa hieman luotaantyöntävä soundi. Esimerkkinä vaikka tämä kohuttu Ruusut - yhtye. Ei vaan pysty kuuntelemaan, koska päälle liimattu moderni soundi käy liikaa korville. Vestan levyltä löytyy tosin akustistakin matskua, kaikki biisit eivät potki vastaan.

Tällaisena jo veteraanirokkikuuntelijana on välillä vaikea samaistua kaks-kolmekymppisten kokemus- ja etenkin parisuhdemaailmaan. Ihan varmasti 18-vuotias voi tehdä hienon rakkauslaulun, joka koskettaa minua ja sellaisia on maailma väärällään, mutta sellaiset kariutuneen parisuhteen ruotimislevyt putoavat helposti osastoon: tää on jo niin kuultu! Ei silti, tääkin on jo niin kuultu, että setä nurisee. Ehkä nykyartisteista sitä valkkaa sellaiset, joiden musa on lähellä omaa tapaani tuntea ja kokea asioita. Suoralta kädeltä voin jättää ulkopuolelle esim. sellaiset artistit kuin Janna, Sanni, Haloo Helsinki ja jopa Jenni Vartiainen. Ei vaan toimi mulle.

Hassua on, että aikoinaan epäiltiin ns. naispuolisten rokkareiden uskottavuutta, tai niitä oli tosi harvassa. Tuntuu, että nykyään on puntit tasan ja naiset rokkaa ihan siinä missä miehetkin.
Näistä aiemmin mainituista naisartisteista olen koostanut oman pienehkön soittolistani, rohtona syksyn pimeyttä vastaan. Naisissa on voimaa, sehän me toki tiedetään.








sunnuntai 7. lokakuuta 2018

Leipää kansalle - Bread: Manna


Jos se musiikillinen taikinajuuri on vaivattu 70-luvun alkupuolella, niin tämä rokkikuikeloinen menee helposti pähkinöiksi. Jos ollaan vielä helpon ja kantrivoittoisen soundin parissa, johon tuuheapartainen John/Steven/Bruce/Bob...ennen kaikkea Bob-niminen laulaja yhtyy korkealta värähtelevällä äänellään, niin elämä voittaa ja kaikki on taas saatavia. Mikä muu voisikaan täydentää syyspäivän kauneutta? Noh, varmaan pihatyöt, auton tuunaus ja erilaiset asialliset kodin korjaushommat sekä lasten kanssa yhdessä leikkiminen. Sen aika tulee ihan kohta, kun väännän ekas tään alta pois, uskokaa minua.

Löydän taas itseni tästä viikonlopun kohdasta, jossa olen nostamassa esiin särmätöntä mitäänsanomattomuutta. Onko todella näin? Toistuvana kaavana tässä blogissa on ollut ns. easy-listening rock-halppisten ruotiminen. Rannalle on naarattu muun muassa James Taylor, Dan Fogelberg ja viimeisimpänä Gilbert O' Sullivan. Liki kaikkia näitä artisteja yhdistää 70-luku ja levyjen halpa hinta. Enkö raaski ostaa kalliimpia levyjä? Ehkä en, mutta toisaalta useimpien levynkerääjien himoitsemat folkin/psykedelian/progen/punkin/raskaamman ym. osaston kadonneet helmet eivät sytytä. Oishan se kiva ostaa Nick Draken tai Soft Machinen joku alkupään levy, mutta ei viittis viittäkymppiä maksaa. Postimerkkeily on asia erikseen, siihen en levynkerääjänä ryhdy, kipuraja käytetyssä vinyylissä menee 20 eurossa, mutta mielellään paljon alle. Kahden euron kuran tonkiminenkin voi olla kivaa, siellä voi olla timantteja joukossa.

Hauskasti nimetty Bread teki urallaan kuusi studioalbumia ajanjaksolla: 1969-1977. Tunnetuimpia biisejä ovat muun muassa Boy Georgen uudestaan tunnetuksi tekemä Everything I Own ja viimeisen albumin Lost Without Your Love(77) nimikappale. David Gates bändin pääasiallisena biisintekijänä lähti soolouralle bändin lyhyehkön uran jälkeen. Yhden soololevyn omistan Gatesilta, mutta tarttumapinta levyllä on vähäinen. Sama tunne on ollut Breadin tuotantoa kuunnellessa, että kivalta kuulostaa, mutta mitään ei jää mieleen. Ilahduttavana poikkeuksena on bändin kolmas albumi: Manna(71) joka on biisimateriaaliltaan monipuolisempi ja räväkämpi kuin muut kuulemani Bread-pyörykäiset.

Levy alkaa räväkästi kappaleella Let Yout Love Go, jota seuraa mukavan juureva ja miltei southernrocksävyinen Take Comfort. Biisien taustalla soi välillä jouset, välillä piano. Tuottajana levyllä on ollut laulaja-lauluntekijä David Gates, selkeästi kaunis ja munaton soundi on ollut hänen mieleen. Levyn yleistunnelma meinaa nousta yläpilveen, mutta onneksi vielä vuonna 1971 liiallinen tuotanto harvoin pääsi pilaamaan levyä, ei nytkään, vaan levy taiteilee sliipatun kauneuden ja juurevuuden välimaastossa. Vertailukohdiksi voi nostaa sellaiset nimet kuin Eagles ja Poco. Kehtaisin sanoa, että Bread ei ole ihan niin kantrirokkia kuin em. bändit, vaan pikemminkin Soft rockia.

What a Change biisi kuulostaa hyvin tutulta. Hmmh, Eric Clapton ja 461 Ocean Boulevard(74) ja biisi Let it Grow. Ihan sama melodia. Kumpi oli ensin asialla? Noh, kyllä se oli Breadin David Gates. Manna(71) levyn ainut ongelma on sen liiallisen siirappiset balladit, kuten If ja Come Again, jotka tietyssä mielentilassa voisivat upota, mutta useimmiten eivät. Onnekseni sitä juurevampaa kulmaa löytyy riittävästi ja biisit itsessään ovat taidokkaasti rakennettuja, jopa tämä parjaamani Come Again balladi, jota lisäkuuntelu tässä selvästi parantaa. Levy loppuu reippaasti menevällä Truckin' tsipaleella, samannimisiä löytyy miltei jokaisen tuon ajan jenkkirock-bändin tuotannosta.

Seuraavalta Breadin levyltä I'm-a Want You(72) löytyy tämä Boy Georgen coveroima Everything I Own. Levy lojuu tuossa vieressäni melkein soittamattomana, avattavat kannet ovat tyylikkäät ja ne on tehty vahvasta kartongista. Paperikoneet- ja levykaivertamot ovat tuutannut jenkeissä ulos miljoonittain tätä ärsyttämätöntä soundia ja nyt sen parissa vietetään sunnuntaista alkuiltapäivää Lempäälässä. Voisinko tehdä toisinkaan? Ehkä en.



torstai 4. lokakuuta 2018

Field Music - Open Here

Relevantit nykyrocklevyt ovat usein taidokkaita useiden eri musiikillisten vaikutteiden sulaumia. Aivan liikaa kuulee luomuisaa folkrockia Nick Drake/ Dylan - viitteineen. Myöskään mikään rock- tai perusrock ei voi millään tavallaan enää yllättää. Eniten rock-arvoa kai annetaan pienellä budjetilla ja suurella intohimolla ladatuille artisteille, kuten meillä esim. Jukka Nousiaiselle ja Litku Klemetille. Harva enää keksii pyörää uudelleen, milloin onkaan viimeksi keksinyt?  Itseasiassa olen viime aikoina miettinyt vakavasti ja vähän murhemielisesti kuinka kaukana hyväkin rockmusiikki on siitä, mitä tässä ajassa kuunnellaan tai arvostetaan musiikin kentällä. Rock on kuollut. Noh, se tapahtui jo kauan sitten. Mutta siitä huolimatta pikkupoika minussa haluaa uskoa, että rokissa on vielä tulevaisuutta. 

Välillä onneksi esiin pullahtavaa uudehkoja ja kiinnostukseni herättäviä rockpumppuja, joista uusimpana on Englannin Sunderlandista ponnistava Field Music. Bändi nivoutuu mukavasti ns. älykkörokin ohuehkoon genreen. Taustalta voi poimia sellaisia nimiä kuin 10CC, Sparks , Supertramp, XTC tai vaikkapa Nits. Näistä ja muistakin popin ceeveen laatuaineksista Field Music on marinoitunut omaksi, vähän oudoksi ja kulmikkaaksi, helposti sulavaksi popmusiikiksi.

Tilasin uusimman levyn Open Here(18) jokin aika sitten postimyynnistä(käytän nyt tätä termiä, koska en kehtaa kertoa tilanneeni levyn Amazonilta). Kahden veljeksen, David ja Peter Brewisin kipparoima bändi vuodesta 2004 alkaneella urallaan on julkaissut 7 täysipitkää ja tarvittavat laatukriteerit täyttävää albumia. 

Levyn kappaleet ovat tarttuvia ja sopivasti outoja. Lyriikkapuolella mennään arjen kuvastoissa ja pienissä detaljeissa, kuten levyn ns. sinkkubiisissä: Count It Up, arjen yksityiskohtien alleviivaus tekee tästä kaikesta vähän merkityksellisempää: If you can go through day to day without the fear of violence, count that up, if people don't stare at you pn the street because of the colour of you skin, count that up.

Huolellisista ja ajatuksia herättävistä sanoituksista huolimatta levyä vaivaa jonkinmoinen pikkunäppäryys. Homma toimii vähän liiankin sulavasti, vaikka kulmaa löytyy sekä musiikista, että sanoituksista. Voi olla, että huolellisempi levyyn tutustuminen poistaa tämän harmin. No King, No Princess funkkailee princemäisissä tunnelmissa. Parin livevideotsekkauksen perusteella bändi toimii muuallakin kuin studiossa. Laulaja-kitaristi David Brewisissä löytyy riittävästi karismaa, ehkä? Paikan päällä keikalla sen voisi lopullisesti tsekata, mutta Field Musicin kaltaista marginaalisempaa bändiä tuskin voi odotella Suomeen, ellei sitten tulevan kesän Sidewaysiin tai Flow-Festivaliin?

Levyn loppupuolella kuullaan hieno Daylight Saving, albumin koskettavin ja aidontuntuisin kappale, jossa elämän hetkellisyyttä kuvaavaa lyriikkaa täydentää kaunis jousilla koristeltu melodia. Tässä kohtaa musiikinrakastaja minussa käy klikkaamassa bändin facebook-sivuja ja suunnittelee myös edellisen Commontime(16) tupla-vinyylin hankkimista, jonka saisi rapiat kympillä monesta paikkaa. Mietin kuitenkin vielä hetken.


sunnuntai 9. syyskuuta 2018

Gilbert O'Sullivan - A Stranger In My Own Back Yard

Olen viimeaikoina viehättynyt 70-luvun easylistening-tunnelmista, harmittomista ja hyväntuulisista kantrirokahtavista laulajista. Blogissani olen nostanut esille hieman tuntemattomampia nimiä kuten Dan Fogelberg, Neil Sedaka ja James Taylor, tyylikästä, lyyristä, läpikuultavan karismaattista, mutta ei kovin mieleenpainuvaa. Näiden lisäksi levylautaselle on eksynyt myös John Denver ja Glenn Campbell. Kaikki näistä ovat tehneet väkevän suoran levyjä aina 60-luvun lopulta läpi 70-luvun parhaimmissa tapauksissa melkein uudelle vuosituhannelle asti.

Niin, kuinka väkevää musiikkia tämä onkaan. Myyntitilastojen perusteella kansa on ainakin tykännyt, sekä rapakon tuolla ja täällä puolella. Itselleni esimerkiksi John Denver on ollut mitäänsanomattomassa kantrirock-ilmaisussaan valtava pettymys. Levyjä on paljon, hittejäkin, mutta kokonaisen levyn läpi soittaminen saa aikaan kohtuullisen oksennusreaktion, liian nättiä, liian imelää, mitäänsanomatonta.
Sen sijaan kohtuullisen yliarvostettu Glen Campbell saa puhtaat paperit. Campbellin kantrirockissa on samaan aikaan sielua ja ilmaisun helppoutta, joka esim. Denveriltä puuttuu. Itseni yllätti sellainen yksityiskohta, että Campbell ei ole itse juurikaan tehnyt biisejä levyilleen, vaan ne ovat tulleet melkein aina muilta säveltäjiltä. Eivät edes Rhinestone Cowboy ja Wichita Lineman ole Campbellin käsialaa.

Nämä ns. "helpon musiikin" lätyt ottavat vallan aina uudestaan levysoittimessani, etenkin viikonloppuisin. Tämän harmittoman parven uusimpana löytönä on Gilbert O'Sullivan (s.1946), irlantilainen laulaja-lauluntekijä, jonka ansioluettelosta löytyy 19 studioalbumia ja joista viimeisin simppelisti nimetty Gilbert O'Sullivan(18) on parin viikon takaa. Sullivanin levyt ovat juuri sitä alennuslaarien täytettä, joka ei tahdo kelvata enää kellekään. Etenkin Sullivanin toinen albumi: Back to Front(72) tulee alati vastaan kirppareiden pohjalaareissa.

Vaan onko Sullivanin musiikki kestänyt aikaa? Alone Again (Naturally) ja pari muuta Sullivanin isoa hittiä olivat tunnettuja Suomessa 70-luvun alussa. Sullivania ovat coveroineet muun muassa Danny, Fredi ja Kai Hyttinen. Kieltämättä Sullivanissa on samaa mitäänsanomattomuuden auraa kuin vaikka em. John Denverissä ja Neil Sedakassa. Musiikki soljuu kivasti, moitteettomasti, biisitkin ovat kivoja, jopa tarttuvia. Paljon tulee mieleen Paul McCartney, mutta tässä on jotain enemmänkin.

Back To Front(72) on aiheuttanut minussa myönteistä päännyökytystä, kyllähän tää joo on ihan hyvää, mutta... Sullivanin neljäs albumi: A Stranger In My Own Back Yard(74) tuli uusimpana levylautasellani. Kyseessä on kansitaidetta myöten mehevä ja kokonaisvaltainen levy. Kansi on kuin paksu kirja jonka sivuja voi oikeasti avata, eli tässä tapauksessa kolmea kansipahvisivua. Sivut laajenevat ulospäin ja luovat levynkanteen kirjamaisen illuusion. Hauska 70-luvun levynkansitaiteen ilmentymä.



Biisit seuraavat toisiaan melkein katkeamattomasti, kuin kyseellä olisi teema-albumi. A Woman's Place, It's so Easy to be Sad ja vaikkapa barokkimaisen tarttuva Victor E ovat yhtälailla kaikki merkittävän kuuloisia kappaleita. Laulut ovat kauttaaltaan hyvin vaivattomia ja niistä välittyy merkityksellisyyden tunnetta. Ohuella tuntumalla lyriikoissa on myös hieman keskivertoa enemmän sisältöä. Tosin A Woman's Place lyriikan sanoma ei kestä nykypäivää tai siitä ei ota selvää onko se ironiaa vai aito kannanotto siihen, että naisen paikka on Gilbertin mielestä oikeasti kotona? Epäilen, että se on ironiaa. Mutta en anna yhden lyriikan himmentää nupulla olevaa kiinnostusta Sullivanin musiikkia kohtaan.

Luodaan lopuksi vielä katsaus Gilbertin uran alkuaikaan, jolloin tyyli ja meininki oli seuraavanlaista:


maanantai 3. syyskuuta 2018

Israel Nash - Lifted

Postiluukusta kolahtaa ja se on ihanaa. Kasa levyjä lojuu soittamattomana nurkassa, mutta yksi erityinen saa asettua levysoittimella. Päivittäin jaan tunteen musiikin paljoudesta, suorannaisesta ähkystä. Saan musavirikkeitä niin paljon ja monesta eri suunnasta. Ei pieni...anteeksi iso...pääni ehdi kaikkea sisäistämään. Luen uusimmasta Uncutista Richard Thompsonin haastattelun, saan virikkeen kaivaa kasan thompsoneita levysoittimeni viereen. Näitähän riittää. Niin, milloin kerkeäisin niitä kuuntelemaan? Haluaisin pyhittää päivän jos toisenkin Richard Thompsonin tai jonkin muun laatuartistin tuotannon syväkuunteluun. Ei kai se niin vaikeaa ole? Jotenkin se on, kun tuota aikaa on rajatusti ja muukin elämä on elettävänä.

Aikuisen miehen on syytä lopettaa turha tuskailu ja antaa korvan ottaa vastaan tämä levysoittimeni musiikkikaunokki. Israel Nash ja levy: Lifted(18). Sen täytyy olla Graham Nashin poika, onhan? Olisi kovin tylsää tsekata tieto googgelista, olen siinä uskossa, että Israelin täytyy olla tuon tai jonkin toisen suuren lauluntekijän poika.

Nashilla on käsittääkseni useamman levyn soolotuotanto takanaan ja tämä uusin levy Lifted(18) on otettu ylisanoin vastaan. Tiedän siis jotain artistista ja on hyvä tietää. Miksi? Koska, tieto tekee kokemuksesta kokonaisemman, minulla on historiaa ja tarina johon voin musiikin yhdistää. Ilman tarinaa musiikki ei välttämättä jää luokseni asumaan. Niimpä sitten, seuraavana on vuorossa Google!

Plääh, ihan peruskolmiseiska jonathanwilson-tyyppinen singer-songwriter jolla on juurimusan cv-kunnossa. Noin viisi studioalbumia, kaikki soljuvia ja ihania...
- Heiii, miksi olet noin kyyninen?
- En tiedä, ehkä olen pettynyt nykyrokin ennustettavuuteen
- Kuinka niin?
- Tää niin tiedetään, hommansa osaava laadukas singer-songwriter, näitä riittää liiaksikin
- Eiks se oo ihan ok?
- En menis suoraan sanomaan, onko tässä jotain enemmän?

Niin, onko tässä levyssä jotain enemmän kuin että se on muotovalio ja radioystävällinen neilyoung-sukuinen levy. Nash kiittelee levypussissaan kovin valaistuneeseen tyyliin: "I hope for this record to be something for us to simply share in together, even for a moment. Either way, may we dance together in this life and beyond. May your spirit always lifted."

Niin kauniita sanoja...ja niin kauniita biisejäkin. Ovatko? Ovat ne. Rolling On avaa levyn juuri silleen rullaavasti ja rollaavasti. Eka puolen päätösbiisissä Spirit Falls, todellakin Se jokin valuu ihanasti päälleni. Olen nostatettu, olen tanssitettu, tässä kauniissa syyskuun illassa. Levy hoitaa, hunajoi, eikä onnekseni valu ympäripyöreänä yli laitojen. Tässä on sitä jotain, ehkei ihan klassikkostatusta, mutta ainakin varsin kestävää laatua. Levyn kakkospuoli jatkaa samaa rataa, niin kaunista, niin soljuvaa, niin varmaotteista. Onko liiankin varmaotteista? Ehkä vain kuuntelen ja nautin.

Testaa itse kuinka kolisee, vaikka tämän hassuhkon videon kautta:



lauantai 18. elokuuta 2018

Turn My Radio On!

Tämänkin lauantaipäivän joutohetken voisin käyttää radion kuunteluun, kuin että kuuntelen biisin sieltä täältä youtuben tai spotikan kautta. Niin, että miksi? Antakaas kun kerron.

Tuossa alkukesästä löysin lapsuudenkotini autotallista vanhan stereomankkani, jonka olin saanut teini-iässä synttärilahjaksi. Luma-niminen yksidekkinen stereonauhuri oli mahdollisesti jopa tilattu Kopsan kyläkauppaan, josta vanhemmat sen hakivat syntymäpäiväkseni.

Stereonauhuri seurasi minua läpi teini-iän. Sormi oli ahkerasti rec-nappulalla kun kyttäsin tuon ajan harvalukuisista musaohjelmista hyviä biisejä. Äänittelin 80-luvun teinin tapaan kokoelmakasetteja radiosta. Mieleenpainuvin äänitys tuli kesältä 1986, jolloin olin  maatalouslomittajan hommissa kotitilallani ja kesken paskanluonnin juoksin maitohuoneeseen äänittämään biisejä. Erityisesti jäi mieleen Genesiksen: Invisible Touch jonka sain narulle, tosin vahvalla taustakohinalla ryyditettynä. Sen jälkeen paska sai taas luvan lentää.

Radio oli ainut henkireikä tuona aikana, ei ollut tietoa nykyajan mittavista musamahdollisuuksista. Joskus 90-luvun haaveilin laatikosta, johon voisin tallentaa maailman kaikki biisit. Empä olisi arvannut, että haaveeni kävivät ennen pitkää toteen. Nyt kun nettiyhteys avaa mahdollisuudet maailmalle, kaikkiin rokkaaviin ja rytmisiin säveliin, niin tunnen välinpitämättömyyttä, kylläisyyttä, jopa lamaantumista musiikin kuuntelun hetkellä. En osaa valita biisiä, enkä levyä netistä. Hyvin usein juoksulenkille lähtiessäni en millään osaa valita sopivaa levyä taustamusiikiksi.

En täysin sorsi netin mahdollisuuksia, etenkin spotikan kautta voin tehdä "timanttisen kokoelmakasetin" viidessätoista minuutissa, kun kasettiaikoina siihen meni kaksi viikkoa. Näitä "soittolista-kasetteja" olenkin tuottanut spotikkaan järjettömästi.

Kesän edetessä vihin vanhan stereonauhurini ns. takaterassiradioksi, jossa annoin radion soida kaiken järkevän ja puolijärkevän touhuilun taustalla. Terassin öljyäminen sai aivan uutta boostia radion kautta ja pitkästä aikaa kuuntelin kokonaisen radiokuunnelman. Niin, onhan nykyään podcastit ja helppous kuunnella kaikkea järkevää nettiyhteyksienkin kautta, mutta radion uudelleen käyttöönotossa minua viehätti sen arvaamattomuus, koska radio ei tarjoa niin vahvasti musasuosituksia, niin kuin esim. Spotify tekee koko ajan viikon suosituslistoillaan. Ennen kaikkea pitkästä sain biisien taustaksi tarinoita, alustuksia ja suosituksia. Olin aivan unohtanut kuinka hyvältä ja eheältä musiikkikappale tuntuu kun se alustetaan kunnolla. Nettikuuntelussa biisit tulee ja menee, hyvätkin kappaleet saattavat vilahtaa ohi korvien, kun kukaan ei kerro biisistä mitään etukäteen.

Toisaalta radiokanavat voivat olla enemmän keskiluokkaisuudessa ja musiikin keskitiellä pitäviä voimia kuin netin valtavat mahdollisuudet. Radiosta tulee sitä tuttua ja turvallista soundia ja tarinaa, varsinkin jos seilailee Radio Suomen taajuuksilla, joka kieltämättä täydellisesti mukailee keski-ikäisyyteni mielenmaastoa.

Tuleeko seuraava uusi musiikillinen juttu radiokanavien vaiko nettiyhteyden kautta? Vaiko jollain muulla tavalla? Toisaalta radiokanavat pyörii netissä ja netti radiossa, kaikki läpäisee toisensa, olemme tässä ja nyt koko tellus, säteet singahtelee ja musiikkielämys alkaa siellä missä kanava päälle napsahtaa tai hikinen sormi hipaisee kosketusnäyttöä. It's so fucking global or not! Noh, setä vähän innostui.

Palataan vielä vanhaan Luma-stereonauhuriini, jonka suurkuluttaja tällä hetkellä on 4-vuotias poikani. Kesä on mennyt takapihalla leikkien, välillä on napsaistu radio päälle ja väännelty kanavat kaakkoon. Selkeästi radio on kiinnostava laite ja sieltä etsitään sopivaa musiikkia, jonka tahdissa voi riehua tai tanssia. Juuri nyt oivallan sen, että kun poikani on tähän ikään asti melkein täysin varjeltu tietokoneilta ja kaikilta muilta älylaitteilta, niin hänen on vähän pakko etsiä ääntä ja musiikkia siitä laitteesta mihin hänellä on lupa. Toisaalta myös naapurin lapset ovat mielellään touhunneet radion ympärille. Jotain kiehtovaa siinä täytyy olla.

En tainnut vielä kertoa, että mielestäni vanhan stereonauhurin soundi on miellyttävällä tavalla selkeä. Vähän aikaa sitten ostamani JBL Bluetooth kaiutin jää kirkkaasti kakkoseksi. Valitettavasti. Tässä teille sitten kasari-Genesistä, tätähän te odotitte?







torstai 16. elokuuta 2018

The Fat Lady Sings - Twist

Pelkään, että musiikista innostuminen tarvitsee vain inspiraation, hyvän kirjoitusvireen. Paskakin levy nousee arvoon arvaamattomaan kun elämän flow puhaltaa. Ja joskus se puhaltaa. Silloin saatan jorista perättömiä ja nostaa kelvottoman kiekon taivaisiin. Niin. Mitä aion kertoa seuraavaksi?

Inspiraatio vierailee harvakseltaan, mutta kun se tulee, se tukistaa kunnolla. The Fat Lady Sings: Twist, sen on pakko olla vuodelta 1989, koska se kuulostaa siltä. En jaksa tarkistaa levypussista,en googlesta, en tehdä nohevaa aikalaisanalyysia, kuinka ollaan 10% velkaa The Curelle, 30% manchester-boomille, 20-40% kelttipop-pumpuille Big Countrysta alaspäin. Outo levy, maksoi euron ja viihtyy levysoittimella. Kuulostaa hyvältä, niin tarvitseeko sanoa enempää? Ei välttämättä. Mutta blogin jatkumisen kannalta jotenkin oletettavaa, perustella, runostella, asetella sanat oikeinpäin.

On pelottavaa kuinka häilyvää musasta tykkääminen voi olla, kuinka se onkaan päiväkohtaista. Toisena päivänä U2:sen uutukaista Songs of Experience(17) en millään ilveellä tohtisi laittaa levylautaselle. Se on niin nähty, kuultu, koettu, sataan kertaan eletty, bonotettu, autotunetettu, parhaalla tuottajalla voideltu. Mutta, MUTTA! U2:sen uutukaisessa haisee aito tunne, siinä lauletaan paljon rakkaudesta, kuinka se on ainut pelastava voima näinä aikoina: love is bigger than anything on it's way. Voi Bono, niin suoria ja sydämellisiä sanoja. Tyhmää, naivia ja totta. Hymyilenkö vinosti, lyönkö kriittisen piikin tämän edelleen satoja miljoonia tavoittavan aikuisrokin lihaan. En lyö nyt. Olen vähän lattea ja rakastan taas U2:sta, sen keskinkertaista nykytasoa. Olenhan itsekin keskinkertainen kuuntelija. Sen aion hyväksyä.

Palataan aiheeseen The Fat Lady Sings ja Twist(91). Olin melkein oikeassa, vuosi olikin 1991. Tunnen kyllä, nuoruuteni soundin, joka on ohut, helkkyvä ja maailmaa syleilevä. Taidan omistaa myös yhden bändin sinkun, jonka tosin myin jossain kohtaa pois kirpparilla. Mutta tämä bändi oli melkein jotain, oli nousemassa pop-rockin tuon ajan kärkikahinoihin, muistuttaa kohtuullisesti Echo & The Bunnymenia, vaan eikö ollutkaan persoonaa tarpeeksi?

Mutta tämä riittää. Tämä musiikillinen hetki riittää. Nuhjuinen levynkansi, tarpeeksi ehyt ja tarpeeksi laadukas tunnetapetti yli 25 vuoden takaa. Minä taannun, minä hellin korvia tutulla tuntemattomalla, levyllä joka oli läsnä suurimmalla inspiraation hetkelläni, nuoruuteni höyryävissä kesissä, mutta en silloin löytänyt näitä säveliä. Niin, menisikö tällainen biisi ja video läpi tänä päivänä?




tiistai 14. elokuuta 2018

Shame vs. Arctic Monkeys - Flow Festival. Hki. 11.8.2018

Aloitetaan britannian kruununjalokivestä, kuten jokin musiikkimedia Arctic Monkeysta tituleerasi. Bändi julkaisi flow-keikan kynnyksellä hidastempoisen ja vähän vaikean uuden levyn Tranquility Base Hotel & Casino(18). Se vaikeus näkyi ja kuului Monkeysin keikalla. Bändi ei oikein osannut päättää, että rokkaako entiseen tapaan vai heittäytyykö täysillä uuden levyn rauhallisempaan materiaaliin. Lopputuloksena oli liian suuria leikkauksia vanhoista hiteistä uusiin mietteliäisiin numeroihin. Harmi.

Flow:n lauantain pääesiintyjä petti. Toisaalta Arctic Monkeys muutenkaan ei ole rokin kartalla mikään merkittävin bändi, aikansa "pikku-Strokes" josta kasvoi vähän yllättäen suuri nimi, mutta ei välttämättä musiikillisen laadun ansiosta. Kierrätyshenkiset levyt muuttuivat levy kerrallaan aikuisempaan suuntaan, viimeisimmät Suck It And See(11) ja AM(13) olivat jo mukavaa aikuisrokkia.

Flown keikka toimi periaatteessa musiikillisesti hyvin, mutta laulaja Alex Turnerin tähtimaneerit, etenkin aurinkolasien pyörittely nenältä kaula-aukkoon ja takaisin tuppasi häiritsemään. Keikka putosi osastoon ihan kiva ja ei oikein kiinnosta, ei bändiä, eikä yleisöä. Kritiikistä huolimatta bändin laatu voisi riittää erinomaiseen live-esitykseen, kun vain se osaisi päättää oman nykyisen musiikillisen linjansa.

Jos Arctic Monkeys petti, niin Shame yllätti. Tai oikeastaan ei yllättänyt, jos vähänkään on lukenut bändistä kirjoitettuja juttuja, jotka ovat olleet pelkästään ylistäviä. Nuori ja energinen brittibändi jonka cv.stä löytyy yksi albumi: Songs of Praise(18).

Noin tunnin mittainen keikka oli täyttä tykitystä alusta loppuun. Yhtyeen läpeensä karismaattinen laulaja ei jättänyt yhtäkään hikitippaa tirauttamatta. Heittäytyvä ja rockkukon elkeet pitävä lavaliikehdintä toi mieleen nuoren, mutta estottoman Roger Daltreyn. Olin itse kuunnellut suurella mielihyvällä bändin em. debyyttialbumia, mutta tämä liveshow pisti vielä homman potenssiin kaksitoista.

Keikka oli juuri sellainen minkä olisi toivonut näkevän omassa nuoruudessa vuosikymmeniä sitten. Tuttuutta ja tarttumapintaa oli riittämiin, mutta nuori ja raivokas rokkienergia synnytti kaiken uudelleen. Biiseistä erotin erittäin hyvän version bändin eka sinkusta: One Rizla ja myös kappale Concrete jäi keikalla plus-merkkisesti mieleen. Toisaalta tällaisessa yhtä tunnetta olevassa rokkikeikassa biisien erottaminen toisistaan ei ollut kovin tärkeää. Shame naulasi musiikillisen pointtinsa tehokkaasti yllättävänkin nuorekkaan yleisön otsaan.



lauantai 4. elokuuta 2018

Rod Stewart - Foolish Behaviour

En tiedä voiko lomapäivän viimeisiä arvokkaita tunteja viettää turhemmin, kuin syventymällä Skotlannin kähistelijän Rod Stewartin tuotantoon. Kun noita vinyylejä näyttää hyllyssä olevan aimo kasa, lähempänä 20 kappaletta. Ennen kaikkea syventymällä Rodin kehnoimpiin plattoihin, 70-luvun loppuun ja 80-lukuun. Niin, ehkä en ole täysin kartalta pudonnut, sillä Rod on julkaisemassa ihka uudenkin levyn Blood Red Roses(18), kolmas omaa tuotantoa sisältävä levy viiden vuoden sisällä. 2000-luvun alku meni enimmäkseen American Songbook - sarjan cover-biiseissä.

Nyt käsissäni on yksi alekaukaloiden riesoista, Rodin ensimmäinen kunnon floppi-levy Foolish Behaviour(80). Levy jonka olen joskus ehkä eurolla ostanut ja se on lymyillyt levyhyllyni kätkössä vuosikymmeniä, ei ole ollut mitään syytä ja motivaatiota kuunnella sitä. Miksiköhän? Sitäpä täytyy oikein tosissaan miettiä. Hämmästyin (tottakai), kuinka hyvä levy on kyseessä (olenko kuullut tämän repliikin aiemmin?). Ironia sikseen. Nähtävästi 70-luvun hyvä pöhinä ja laadukkaat musaveikkoset Rodin ympärillä ovat jatkaneet laatua 80-luvun puolelle. Varsin kovasta ja hittipitoisesta albumikimarasta: Atlantic Crossing(75), A Night on the Town (76), Foot Loose & Fancy Free (77) ja Blondes Have More Fun (78) on vaikea pistää paremmaksi, mutta ihan kuunneltavaa musaa on eksynyt tälläkin lättyselle. Passion on kuumahko pikkuhitti, Oh God, I Wish I Was at Home Tonight keinuu kelttisävyin, tutulla, mutta verevällä tavalla. Muukin levy keinuu ja rokkaa mukavasti. Vaan riittääkö pelkkä mukava?

Seuraava levy Tonight I'm Yours(81) oli kriitikoidenkin mieleen ja Body Wishes(83) sisälsi jättihitin Baby Jane, vaikka levyä pidetäänkin Rodin huonoimpana. Camoulflage(84), Every Beat of My Heart (86) ja Out of Order (88) ovat kaikki levyhyllyni täytteitä, ihan kelpo levyjä kai, mutta mikään ei ole saanut minua kunnolla näihin tekeleihin tutustumaan. Katson ensiksi minne levyt Foolish Behaviour (80)ja Tonight I'm Yours(81) minut vie.

Rod Stewart on ikäisekseen (73v) harvinaisen viriili artisti, levyjä ja keikkoja pukkaa edelleen kiitettävästi. Ihan uudessa Uncut-lehden haastattelussa Rod kertoo urastaan ja siitä kuinka siekailematta hän nautti tähtenä olostaan 70-80-luvun kohinassa. Tässä näytteenä suorastaan mattinykäsmäistä tähtiposeerausta 80-luvun alusta. Jos jaksat katsoa videon loppuun, niin lupaan lahjoittaa ensimmäiselle ilmoittautuneelle jonkin Rodin vinyylin kokoelmastani.


sunnuntai 22. heinäkuuta 2018

Ryley Walker - G Livelab. Helsinki. 18.7.2018

G Livelab keikkapaikana oli minulle uusi tuttavuus. Pianobaarimainen, hillitty, rauhallinen miljööltään, enempi sellainen jossa istutaan penkeillä ja kuunnellaan, kuin oltas jaloilla ja jorattais.

Ryley Walker on ollut jo useamman vuoden hyvässä nosteessa, ainakin muutaman keskeisen musalehden mukaan, Mojo ja Uncut. Folkrockin yhtenä uusista lupauksista pidetty Walker on julkaissut viimeisen kolmen vuoden aikana useita levyjä ja muutaman kimppalevyn. Primsose Green(15) oli jonkinmoinen läpimurto, vahvasti timbuckleymainen jazzrock-levy, jossa rokin perinteet kuuluu ja haisee...nimittäin Primsose Green tarkoittaa poltettavaa nautintoainetta, jonka ystäväksi Walker on julkisesti tunnustautunut.


Seitsemän pintaan alkanutta keikkaa leimasi artistin vauhdikkaat, hauskat, jopa överiksi menevät välispiikit, jotka eivät onneksi liialti korreloineet itse musiikkiin. Jotain vauhtiainetta oli otettu ennen keikkaa, jotain mikä ei ollut alkoholia. Tähän nähden kaksiosainen keikka pysyi yllättävän hyvin kasassa ja tarjosi lukuisia hienoja musiikillisia hetkiä. Ensimmäinen näistä tunnin seteistä koostui enimmäkseen uuden kokeellisemman Deafman Glancen(18) materiaalista. Jazziin kallellaan oleva levy sai livetilanteessa tarvittavan määrän irtonaisuutta ja hienoa bändisoittoa. 


Walkerin tehokkaan ja rajojakin rikkovan kitaroinnin ohella muu bändi tuki hienosti kokonaisuutta. Etenkin rumpali, jonka nimi jäi arvoitukseksi, häikäisi heittäytyvällä otteellaan. Välillä ruuvattiin rumpupelti irti ja sitä pyöritettiin toisen rummun päällä. Rumpalin taiteellisesta otteesta tuli mieleen hollantilaisen taiderock-bändin The Nitsin visionääri Rob Kloet. Myös bändin toinen kitaristi oli mies paikallaan, basistista puhumattakaan. Ilman vahvaa taustabändiä Walkerin keikan musiikillinen elämys olisi jäänyt huomattavasti ohuemmaksi.

Merkille pantavaa oli monen kappaleen venyttäminen yli 10 minuuttiin. Biisin alku ja loppu olivat tuttuja, mutta niiden välissä saattoi olla paljon improvisaatiota. Tämä rajojen venyttäminen oli enimmäkseen toimivaa, mutta keikan edetessä huomasi niissäkin tietyn toistuvan kaavan, välillä mentiin herkkään fillailuun ja sieltä noustiin melkein aina samanlaiseen kitarajumitukseen. Parhaimmillaan tai pahimmillaan tästä tuli mieleen sellaiset artistit kuin Wilco tai kotimainen Circle, kun oltiin lähellä ns. krautjumia.

Illan parhaita hetkiä olivat tokana kuultu luvattoman pitkä versio yhdestä uuden levyn kappaleesta, jonka nimeä en muista. Walkerin kappaleissa on tunnistettavia elementtejä, ne helposti nivoutuvat yhteen ja artistin laulufraseeraus menee usein samasta kohdasta. Vaihtelua ei välttämättä ole paljon, mutta tästä huolimatta kappaleet ovat kiinnostavia ja kuuntelua kestäviä. Keikan tuoma improvisaatiolisä sekoittaa pakkaa entisestään, eikä aina tiedä missä biisissä ollaan menossa. Uuden levyn selkeämmät ja hitimmät numerot pystyin erottamaan, näistä Opposite Middle ja levyn lopettava Spoil With The Rest rokkasivat melkein kevyesti. Myös levyn aloitusbiisistä In Castle Dome kuultiin hieno versio. Puolivälissä keikkaa kuultiin myös toimiva versio Tim Hardinin klassikosta If I Was a Carpenter.

Keikan päätti hieno, itselleni tuntematon tsipale,  joka toi Walkerin hetkellisesti pois hänet hieman itsetarkoitukselliseksi menneen herkkyyden ja dynamiikan vaihtelusta ja pysyi ns. normaalissa kuosissa. Tässä kohtaa Walkerin preesens oli rauhoittunut ja sieltä alta pilkahteli jotain sellaista karismaa, joka ei ole vielä täysin päässyt esiin. Aikaa on, Ryley Walker on vasta 29-vuotias, elämänkokemus ja toivon mukaan rauhoittuminen saa nostettua Walkerin uudelle tasolle. Täytyy myös toivoa, että poltettavat ja vedettävät nautintoaineet eivät ota liian suurta roolia artistin elämässä. Näitä surullisenkuuluisia tarinoita rokin kentällä on aivan riittämiin.