Rolling Stones - Friends Arena, Solna. 12.10.2017

Näin Rollarit edellisen kerran kymmenen vuotta sitten Olympia-stadionilla Helsingissä. Tuosta ihan kelvollisesta, ellei jopa ärhäkästä keikasta jäi kirkkaimpana mieleen Keith Richardsin kaatuminen suorilta jaloilta kesken keikan. Se ei suinkaan vahvassa seilissä ollutta kitarasankariamme lannistanut, vaan keikka vedettiin urheasti loppuun Ronnie Woodin kitarapaikkailulla ja Mick Jaggerin murhaavien katseiden avustamana. Tuon keikan hahmo oli itseoikeutetusti Mick Jagger, tuolloin vasta 64-vuotias rocknuorukainen. Jaggerin laulu ja tanssahtelu oli notkeaa ja hyvin soljuvaa. Välillä otettiin jopa kitara käteen. Kaiken kaikkiaan Rollarit olivat tuolloin oivallisessa vedossa. Myös Charlie Watts hoiti tonttinsa mainiosti.

Tätä edellinen(ja ensimmäinen) Rollarikeikkani oli vuonna 1995 samaisella Olympia-stadionilla. Tältä keikalta muistan kuinka Jagger aloitti Satisfactionin väärästä kohtaa, kuinka hämmästelin Keefin ja Ronnien ajatonta rockmennikäisolemusta. Äijät tuntuivat silloin niin vanhoilta, jo yli viisikymppisiltä.

Kymmenen vuoden kuivan kauden jälkeen tuli kolmas tilaisuuteni nähdä Rollarit Ruotsissa Solnan Friends Arenalla. Keikka rakennettiin näppärästi pienen Ruotsin perhematkan sisään, juuri syysloman kynnykselle. Vuosia oli vierinyt taas kiitettävästi ja nämä kivet vyörivät edelleen. Voi ajatella, kuvitella, jopa tietää, että herrat ovat kärrätty lavalle suoraan geriatriselta osastolta, eihän ne voi enää rollata, jos bändin keski-ikä on noin 75 vuotta. Ja te lukijat, voitteko uskoa minun sanaani, jos kerron, että meno oli entisensä ja että keikka oli parempi kuin kymmenen vuoden takainen stadikan keikka? Pitkän linjan rollarifanina, ellei jopa fanaatikkona, objektiivisen keikka-arvion teko voi olla haastavaa, mutta yritän parhaani, ihan oikeasti.

Solna, Tukholmaan suurkaupunkialueeseen kuuluva pieni kunta on tunnettu lukuisista hyvistä levykaupoista ja tästä megalomaanisesta Friends Arenasta, joka on myös pohjoismaiden suurin jalkapallostadion. Ennen Rollarikeikkaa pyörin tihkusateisessa Solnassa etsien levykaupoista sitä parhainta, myös blogissa useasti mainitsemaani levymessuilta tuttua Delicious Goldfish Recordsia. Kauppa löytyi, mutta myyjä oli asioilla. Puolen tunnin palloilun ja kahvilassa maleksimisen jälkeen palasin takaisin kauppaan ja ostin itselleni pörhäkän setin mustia kiekkosia. Onneksi olin levykaupoilla tänä sateisena torstaina, sillä seuraavana päivänä levykauppias oli lähdössä levymessuille Suomeen ja aivan kotini lähelle, Ideaparkkiin. Hauska yhteensattuma.

Keikka alkoi rumpukoneen avittamalla Sympathy for The Devilillä, johon Jagger lauluineen tuli hyvin sisään, mutta Keef sen sijaan mäiskäytti aivan liian pintaan miksatusta sähkökitarastaan sellaisen ukkosenpurkauksen joka meinasi kaataa koko biisin. Niin, oliko Keefin kitara liian näkyvässä roolissa? Se oli liian tasa-arvoinen Jaggerin laulun kanssa. Kaikki virheet kuuluivat kiusallisenkin selkeästi. Ei pystynyt varmuudella sanomaan, että oliko Keith tänäänkin kelvollisissa siivuissa ja sen vuoksi kitaraa soitettiin vähän sinne sun tänne. Onneksi näin ei ollut koko keikan ajan, myös hyviä, liki maagisia hetkiä siunaantui tällekin rockmenninkäiselle. Esimerkiksi Paint it Blackin alkuriffi toimi upeasti, eikä Keef tippunut kertaakaan biisin aikana.

Jagger, Jagger ja Jagger, oli illan hahmo, kiistatta. Näkisin, että rokkivainukoirapiireissä Jaggeria ei nosteta muusikkona Keithin tasolle, sillä Mick on Mick, vanha narsistinen elostelija, joka on ikänsä tanssinut ja pitänyt kunnostaan huolta, välttänyt liiallista päihteidenkäyttöä. Ei kovin kiinnostava tapaus siis. Kun Keef kiinnostaa meitä kaikkia, miten se voi vielä elää, vaikka on vetänyt humehia niinkin huolella, mitä legenda kertoo.

Mick Jagger oli jopa kovemmassa iskussa kuin 10 vuotta sitten. Herran laulusta 95%/100% on entisensä. Se on voimallinen, se on taipuisa ja venyvä, se on tumman pojan ääni, yhä edelleen. Yli kahden tunnin vahva vokalisointi ja tanssahtelu ympäri lavaa ei tuntunut tyhjentävän Jaggerin akkuja, loppuun asti vedettiin tyylikkäästi, jopa hurmioituneesti. Tässä tuli se ero edelliseen näkemääni keikkaan, Jagger ja koko muu bändi antoivat kaikkensa, tiesivät kai, että jokainen ilta voi olla se viimeinen, ei ole mitään säästeltävää. Kaikkensa antaminen ei onneksi ollut kahvan puristamista, Jaggerin rennot välispiikit ja bändin mainiot versiot Stones-klassikoista pitivät shown eloisana loppuun asti. Myös ruotsinkieltä puhuttiin fraasin jos toisenkin verran. Kyseinen keikka oli bändin 27:s Ruotsin keikka.

Illan pituus oli 2h 15min. Biisejä setistä löytyi 20. Settilista oli vain vähän muuttunut syksyisen No Filter - kiertueen aikana. Keikan ns. yleisön äänestämä toivebiisi oli Exile on Mainstreetin(72) Sweet Virginia, myös ainoa poikkeus settilista edellisen keikan vetoon verrattuna. Edellisen lisäksi illan parhaimmistoa oli pitkä versio Midnight Ramblerista, josta tosin puuttui ex-Stones kitaristin Mick Taylorin uskomaton panos, joka sävytti bändin 50v. juhlakiertuetta. Ronnie ja Keef tekivät kitaroillaan minkä osasivat, Ronnie vähän paremmin, Keefkin välillä ihan kelvollisesti. Parhaimmillaan kappale saavutti kitaristien ja Jaggerin välisen hienon vuoropuhelun, joka kasvatti ja venytti biisin jännitettä äärimmilleen. Tässä hieman varhaisempi ja päihteellisempi versio kappaleesta:



Settilista piti tietenkin sisällään liki kaikki oleelliset Stones-hitit, kuten Tumbling Dice, Brown Sugar, Gimmie Shelter, Miss You, Honky Tonk Women, Jumpin' Jack Flash, Start Me Up ja tietenkin Satisfaction. Nämähän on tuhanteen kertaan kuultu ja täällä ollaan syvän taantumuksen lähteellä kuulemassa styget vielä kerran. Onneksi sentään viimevuotiselta mainiolta bluesalbumilta: Blue & Lonesome(16) kuultiin kaksi biisiä; Just Your Fool ja Ride 'Em On Down. Hieman vaihtelua sentään.

Palataan vielä lopuksi kitarasankariimme Keith Richardsiin, Mick Jaggeria puolisen vuotta nuorempaan kanssaveljeen. Koko rokin huumehuuruisen pajatson tyhjentävä Life(09) elämänkerta tuli jo kahdeksan vuotta sitten. Sen jälkeen tuntui vahvasti, että Keefin kekkura vetäytyy yläorrelle viettämään eläkepäiviään, mutta eipäs sittenkään. Rolling Stones on kiertänyt aktiivisesti viimeiset viisi vuotta, Keith julkaisi kaksi vuotta sitten mainion soololevyn: Crosseyed Heart(15).

Jokaisella Rolling Stones keikalla Keef esittää kaksi pakollista soolonumeroaan, tänään ne olivat Happy ja Steel Wheelsin(89) helmi Slipping Away. Kappale on yksinkertaisessa kauneudessaan pysäyttävä, ei mitään uutta auringon alla, vain katoavaisuuden sanomaa:

Guess it's just another dream
That's slipping away
Each time I fall asleep
It seems I'm just drifting away
Just as yo have touched my heart
Babe I wake and we're apart
Yeah and it's slipping away
Here comes just another day
That's drifting away
Every time I draw a breath
It's dying away

Mutta tänä iltana Keefin jokainen henkäys tuntui niin todelta...ja niin lopulliselta, kuin hyvästeiltä. Keefin omassa sekavuudessaankin aika voimallinen ilmaisu uhkaa liki fysiikan lakeja, eihän se voi enää jaksaa, päästä imuun, nousta siivilleen. Niin Keith on liukunut omassa fysikaalisuudessaan ihan omaan ulottuvuuteen, nikotiinin ja viskin koettelemista palkeista annetaan ihan kaikki. Se on paljon, melkein yli-inhimillisen paljon, ei noilla repeytyneillä vuosirenkailla enää pitäisi...viimeinen aamu, viimeinen henkäys, ne vain liukuvat pois...

Keikan jälkeen Friends Arenan komealla screenille ilmestyy teksti: Vi ses snart. Vielä on toivoa ja vielä on takataskussa se viimeinen työn alla oleva Rolling Stones albumi, valo uudessa keväässä. Niin kauan kuin kivet jaksavat vieriä, on toivoa. Ja ne jaksavat vieriä. Nähdä Stonesit vielä yli kasikymppisinä kiertueella, haluammeko sellaista?

Värillä on väliä - tunnelmia muovin jättömaalta

Tuo ihanainen Svart Records on viime vuosina sekä tarjonnut uskomattomia levyherkkuja, että tehnyt suurta lovea meidän uskollisten vinyylinhiplaajien lompakkoon. Vanhoja suomalaisia rokin klassikoita on julkaistu taajaan vinyyliformaatissa, usein avattavilla kansilla ja joskus jopa kera bonuskappalein. Yksi erikoisuus Svartin julkaisuissa ovat värilliset vinyylit, varsinaisen lätyn rinnalla on ilmestynyt myös värillinen versio. Painomäärät näissä värivinyyleissä ovat pyörineet 200-400 pyöryläisessä. Alkuun naurahdin tällaiselle vaihtoehdolle ja sujautin levylaukkuuni aina mustan pvc-kiekon.

Leevi and The Leavingsin kataloogin tullessa julkaisun kohteeksi, huomasin himoitsevani nimenomaan vihreää Häntä Koipien välissä(88) levyn uusintaprässiä. Svartin väriversiot ovat vain euron kalliimpia kuin normaalit. Näin ollen sijoitus ei tunnu lainkaan pahalta. Laittaessani vihreän kiekon soittimeen huomasin myös ajattelevani, että soiko väriversio jotenkin huonommin? Savon Sanomissa pari vuotta sitten sanottiin näin: "Tutkimuksissa on havaittu, että värillisissä vinyyleissä ei ole yhtä hyvä äänenlaatu kuin perinteisissä mustissa. Se liittyy vinyyliseokseen. Alkuperäisen mustan vinyylin seoksesta syntyy vähiten taustakohinaa, ja neula liukuu sen päällä kaikkein puhtaimmin. Erot ovat hienovaraisia, eikä niitä välttämättä havaitse." (Savon Sanomat 3.8.2015)

Oli eroja tai ei, niin levyhyllystäni löytyy useita muitakin värillisiä levyjä. Ensimmäinen omistamani värillinen levy oli Grateful Deadin valkoinen Mars Hotel(74). Nyt levyä kuunnellessa on todella vaikea erottaa laadullisia heikkouksia suuntaan jos toisenkaan. Svart recordsin vinyylien soundia pidän kelvollisena, se on jopa osin parempi kuin 70-luvun useat aika tunkkaiselta kuulostavat Love Recordsin alkuperäisversiot. Esimerkiksi Dave Lindholmin Musiikkia(74) kuulostaa paremmalta Svartin prässinä kuin originaalina Loven versiona. Kaiken lisäksi kyseessä on kiva luumunvärinen vinsky. Niin, laatukeskustelua on turha tästä jatkaa, yleensäkin vinyylin soundin perustelu on pitkälti tunnepohjainen, sen myönnän itsekin.

Vinyylilevyjen myyntikäyrä on ollut viime vuoden nousussa. Sen huomaa siitä, että levykaupoissa nuohoaa myös aika paljon itseäni nuorempia ja ketterämpiä levynkerääjiä, jotka napsivat herkut edestäni. Perjantai-iltapäivänä levykauppa AX:ssa on usein kunnon pöhinä päällä, elintasonsa vakiinnuttaneet setämiehet lataavat uskomattomia määrät muovia levykasseihinsa. Uusintaprässit värillisine vinyyleineen vain kasvattavat tätä aikuisen miehen levykiimaa.

Myös ulkomaan eläviltä tulee paljon värillistä lättystä, esimerkiksi viime viikolla postiluukusta kolahtanut Bruce Springsteen kokoelma Chapter & Verse(16) on kivasti petsatun puun värinen. Myös Todd Rundgrenin uusin White Knight(17) levy on pinnaltaan täynnä mustan ja valkoisen laikkua. Oli väriä tai ei, niin tärkeintä on että sieltä pvc-raitojen välistä purkautuu ilmoille hyvää musiikkia. Onhan näin? Onhan Tauno? Ainakin tämä Todd Rundgrenin uutukainen on varsin vahvaa viihdesoulia: