torstai 28. syyskuuta 2017

Nolosti totean, sen teille myönnän, minä uukakkosta taas diggailen

Olen aikaisemminkin kirjoittanut tähän blogiin U2:sta. Kirjoituksen sävy on ollut aina, että vieläkö ne voisivat olla rock, olisiko uskottavuutta hieman jäljellä, olisiko tapahtunut ihmeellinen uudelleensyntymä? Achtung Babysta(91) on jo iäisyys, tuosta bändin uran ylittämättömästä mestariteoksesta. Onhan se niin, että rokkarit tekevät parhaat levynsä ennen kuin mittariin tulee 30v. Nojoo, tähän ei enää täysin uskota. Rock kirjoittaa historiaansa koko ajan uudestaan. Ainakin nyt Bowien ja Leonardin viimeiset levyt tuntuvat elämää suuremmilta merkkiteoksilta...niin, ovathan ne sitä. Vanhenemisen ja kuolevaisuuden statementteja.

U2:sen pojat olivat kolmekymppisiä kun Achtung Baby ilmestyi. Mitä sitten tapahtui? Zooropa (93) oli vielä laadukas tekele, jopa askel Achtungista eteenpäin, jos biisimateriaali olisi kestänyt koko levyn mitan. Original Soundtracks(95) Brian Enon kera oli onnistunut välityö. Pop (97) oli möhkäle, liian pitkään elintason uunissa kypsytetty pulla. Sisällä paljon hyviä biisejä, mutta myös megalomaanisen tuotannon puuduttavaa ponnettomuutta. All That You Can't Leave Behind(00) oli monien mielestä raikas paluu vanhaan hyvään uukakkos-sointiin, myös minun mielestä. Tasapainoinen ja biisimateriaaliltaan vahva, mutta ei tuonut mitään lisäarvoa bändin uraan.

How The Dismantle Atomic Bomb(04) oli lopun alkua. Omasta mielestäni hämmästyttävän intohimoton levy vaikka kaikki levyssä yrittää toisin väittää. On koskettavia kappaleita omalle isälle ja juuri hirttäytyneelle Inxs-solisti Michael Hutchencelle, on myös megahitti Vertigo, joka päätti olla megahitti ennen kuin kukaan kerkesi estämään vahinkoa. Paska biisi, minun mielestä. No Line On The Horizon (09) on hetkellinen piristyminen, kiinnostavia biisejä ja toteutuksia. Esimerkiksi Moment of Surrender, Breathe, Cedars of Lebanon, ovat mielestäni klassikkotsipaleita.

Songs of Innocence(14) oli varsinainen murheenkryyni. Ensinnäkin levyä lupailtiin jo vuoden 2009 loppuun työnimellä: Songs of Ascent. Tuota levyä ei koskaan tullut ja se joka tuli, oli puhkiviilattu tekele, jossa ei ollut enää oikein mitään. Periaatteessa ihan hyviä biisejä, kuten Miracle, Every Breaking Wave, California ja Song for Someone, mutta tämä levy ei vaan hengitä millään tavalla. Tai kaikki on vaan aivan liian valmista ja moneen kertaan kierrätettyä. Piste iin päälle oli tietenkin se, että levy diilattiin kysymättä kaikkiin Applen koneisiin. Se ei ihan kaikkia miellyttänyt. Juuri äsken yritin kuunnella kyseistä levyä, olen useasti antanut levylle aina uuden mahdollisuuden. Vaan ei vieläkään, levy on yksinkertaisesti tyhjää täynnä.

Nyt ollaan taas uuden levyn kynnyksellä, edellisen sisarteos, nerokkaasti(heh heh) nimetty Songs of Experience(17) julkaistaan vielä tämän vuoden puolella. Tämän pitäisi olla jo virallista. Myös tämän levyn piti tulla aikalailla heti edellisen perään, mutta kolme vuottahan tässä meni. U2:sen ja etenkin Bonon taktiikka on koukuttaa fanit odotuksen tunteeseen kertomalla, että seuraava levy on jo melkein valmis, vaikka oikeasti ollaan vasta aihiotasolla. Itse olen mennyt tähän lankaan useamman kerran.

Uukakkosen esiin nostaminen aina uudestaan ja uudestaan on huono merkki, pahimman luokan Nostradamuksen ennustus pysyvästä latteuden tilasta. Ehkä lopullinen naula arkkuun kaikenlaiselle musajournalismia sivuavalle kirjoittelulle. Eikö todellakaan ole mitään raikkaampaa aihetta, kuin edelleen nahkaan ja aurinkolaseihin pukeutuneiden elintasoirkkujen diggailu. Ei hyvä. Maailmassa on varmasti relevanttia ja kiinnostavampaa musaa kuin U2. Myönnän, että näin on. Mutta yhä edelleen, ruuhkaisena syyskuun viimeisenä keskiviikkona, kun lasten kanssa leikimme samalla eläinarvoitusleikkiä, päätän kuunnella U2:sen uuden kappaleen, kevyn, hitikkään, niin ennalta-arvattavan: You're The Best Thing About Me. Ja kun tyttäreni uppoutuu kuuntelemaan paskaksi haukkumani Songs of Innocence(14) albumin koskettavaa (todettua/kerrottua) kappaletta: Iris (Hold Me Close), Bonon edesmenneelle äidille tehtyä siivua. Jotain vastustuksestani murtuu, jälleen kerran. Hemmetti pojat, sen teitte taas, liikutatte minua ja tytärtäni sekä liikutte noin nuorekkaana New Yorkin kaduilla, aivan kuin Amerikassa olisi tänä päivänä kepeä tunnelma. Annan anteeksi teidän paskat levynne ja toivon edelleen ihmettä tapahtuvaksi, että se seuraava levy olisi...




lauantai 23. syyskuuta 2017

Gösta Sundqvist - Leevi and The Leavingsin Dynamo

Sain äskettäin päätökseen Gösta Sundqvistin elämänkerran: Gösta Sundqvist - Leevi and the Leavingsin Dynamo. Kyseessä on vallan mainio kirja ja selkeästi parempi kuvaus Göstastä ja Leevi and The Leavingsista kuin Göstan kuoleman jälkeen hätäisesti markkinoille puskettu Raparperitaivas (04)

On hämmästyttävää kuinka tuottelias artisti oli kyseessä, levyjä tuli joka vuosi ja legendaarista Koe-eläinpuisto radio-ohjelmaa vedettiin 9 vuotta putkeen. Tämän ohella Gösta valmensi jalkapalloseuraansa Johanneksen Dynamoa, kirjoitti pakinoita ja toimi välillä talonmiehenä.

Vuoden 1995 vuoden jälkeen Sundqvist ei antanut enää haastatteluja, vaan keskittyi levyjen ja radio-ohjelmien tekoon. Kaikki tekeminen oli tarkasti suunniteltua ja kontrolli tekemisistään oli vain ja ainoastaan Göstan omissa käsissä. Hauska oli lukea kuinka suruttomasti Göstä on irvaillut kaikille tutuilleen, bändikavereista aina Ylen pomoihin asti, sekä haastatteluissa, että radio-ohjelmissaan. Esimerkkinä Koe-eläinpuistossa livenä toimitettu Tero Lieteen polttarit, josta asianomainen ei tiennyt mitään. Selkeästi oman tiensä kulkija, jonka annettiin olla veemäinen aina liian aikaiseen loppuun asti.

Yksi melkein unohdettu asia Leevin tuotannossa ovat erityisen hienot musavideot, joita edelleen löytyy hyvin Youtubestakin. Keikkailemattomuudesta huolimatta bändi soitti usein livenä musavideoissa, eikä Göstan esiintymiskarismassa näyttänyt olevan juurikaan puutteita. Mikä oli lopullinen syy siihen, että bändi ei keikkaillut? Siihen tämäkään kirja anna suoraa vastausta. Todennäköisesti kyse oli Sundqvistin epäilystä, että live ei tuo lisäarvoa hienosti tuotetulle musiikille. Muut bändiläiset olisivat olleet tähän valmiimpia. Tosin alkuaikoinahan bändi heitti muutaman keikan, mutta tämä ilo loppui varsin lyhyeen.



Kirjan mukaan ja myös omasta mielestäni Leevi and The Leavingsin musiikillinen taso notkahti Rakkauden Planeetta(95) albumin jälkeen. Tämä suosittu albumi pitää sisällään sellaiset Leevi-klassikot kuin: Sunnuntaina San Fransiscoon, Rakkauden Työkalu, Vasara ja Nauloja sekä Itkisitkö Onnesta. Seuraavana vuonna ilmestyi vielä kelvollinen: Käärmenäyttely(96) albumi, jolta löytyy vielä huikeitakin Leevi-hetkiä, kuten Syntisen kaunis mies, Västerås, Laura Jenna Ellinoora Camilla Alexandra Jurvanen ja Lähtölaskenta pieneen sydämeen. Nämä 90-luvun puolivälin megahitit olivat Leevin uran huippuhetkiä, ehkä parhaita suomalaisen sielunmaiseman kuvaajia. "Itkisitkö onnesta, jos panisin sua kunnolla" Mitä tuon jälkeen voi enää sanoa? Täydellistä.

2000-lukua lähestyessä Gösta Sundqvistin sanoitukset alkoivat kiertää samaa rataa, sanoitukset olivat melkein vain ja ainoastaan alatyylisiä, uudet "Itkisitkö Onnesta" - hitin mukaelmat eivät enää toimineet. Myös musiikillisesti levyt olivat heikompia, sävellykset olivat tutun kuuloisia, kuin pastisseja Leevi-hiteistä. Kolme viimeisintä levyä: Bule Bule(00), Onnen Avaimet (02) ja Hopeahääpäivä (03) eivät enää hätyytellyt myyntilistojen kärkeä. Myöskään ei kovin montaa leevi-klassikkoa löydy noilta levyiltä.

Kirja kertaa tiiviisti läpi koko Leevi and The Leavingsin uran, levy levyltä, teko teolta. Levy on helppoa luettavaa. Kronologisen järjestyksen sekaan on hyvin liitetty muitakin teemoja, kuten bändin keikkailemattomuus, Göstan sivuprojektit ym.

Tinkimätön oma tyyli ja asenne on antanut iloksemme kaikki sellaiset merkkiteokset kuin Kyllikki, Poika Nimeltä Päivi, Pohjois-Karjala, Teuvo, Unelmia ja Toimistohommia ym.ym. hittien määrä on suorastaan käsittämätön. Ainut pelko tämän elämänkerran lukemisen jälkeen on se, että tulee ostettua kaikki Svart Recordsin olevat ja tulevat Leevi and the Leavings vinyylijulkaisut.





sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Blind Melon: 1990-luvun vaihtoehtorockin outo hedelmä


Blind Melonin ydin tiivistyy mielikuvissa helposti Shannon Hoonin valloittavaan presenssiin. Vaikket tuntisi yhtyettä, olet todennäköisesti nähnyt Hoonin Guns n’ Rosesin Don’t Cry -videolla, jolla hän flanellipaita vyötäisillään kähisee samaan mikkiin Axlin kanssa. Miehillä oli muutakin yhteistä. Molemmat olivat Los Angelesiin onneaan etsimään tulleita levottomia sieluja Indianan Lafayettesta. Hoon sattui hengailemaan samalla studiolla Gunnareiden levyttäessä Use Your Illusioneita. Tarinan mukaan Axl tajusi Don’t Cry’ta äänittäessään äänialansa rajallisuuden ja pyysi kotikaupunkinsa pojan hätiin stemmoissa.

Cheech & Chongin huumoritallenteelta nimensä poiminut Blind Melon oli ehtinyt tehdä jo pieniä keikkoja ennen Hoonin liittymistä bändiin. Kokoonpano koostui alkuun herroista Christopher Thorn, Rodgers Stevens, Brad Smith ja Glen Graham. Alkupään tuotanto oli Guns n’ Rosesin tyylistä hard rockia, mutta jälkipolville tästä ajasta ei liene selvinnyt mainittavammin äänityksiä. Hoonin kanssa bändi löysi soundinsa ja ehti kiertää muutaman vuoden grungeajan Amerikan uloimmalla kehällä ennen ennenaikaista tuhoaan.


Hoonin liittymisestä saakka Blind Melon vältteli levyillään itsepäisesti menestykkäämpien aikalaistensa Soundgardenin ja Nirvanan muodikasta punk- ja heavy metal- vaikutteista särökitaraa. Valinta oli ajalle epämuodikas ja saattoi olla syynä siihen ettei Blind Melon koskaan saavuttanut suosiossaan niitä korkeuksia, joihin sillä oli potentiaalia. Jälkipolvilla on kuitenkin syytä olla näistä valinnoista kiitollisia, sillä yhtyeen levyt ovat osoittautuneet kestäviksi ja omaperäisiksi rock-klassikoiksi.

Debyytti (S/T 1992)

Bändin nimeä kantava debyytti poimi rutkasti mausteita 60-luvun psykedeelisestä jamittelusta ja folkista. Levyn tuotti ainakin nimellisesti Pearl Jamin Ten-levyn jäljiltä kovassa nosteessa ollut Rick Parashar. Elintavoiltaan vähintäänkin boheemit Blind Melonin jäsenet eivät kuitenkaan mukautuneet Parasharin säntilliseen yhdeksästä viiteen –tuotantotahtiin. Valtaosa levyn äänityksistä tehtiinkin sitten studioteknikko Jon Plumin johdolla Parasharin jo poistuttua studiolta.

Yhtyeen jäsenet ovat jo esikoisellaan taidokkaita soittajia, ja kappaleet parhaimmillaan kiehtovan moniosaisia kollaaseja. Kaikille 90-luvun ja MTV:n kultakauden kokeneille tuttu No Rain taas on (ehkä Changen ohella) levyn ainoa kappale, jossa on selkeää radiosoittopotentiaalia. Toista ääripäätä edustavalla Desertedillä lähdetään koti-ikäväisestä tunnelmoinnista, vaihdetaan kurssia kahdesti ensin raivoavaan funkiin ja sitten kauniin kertosäkeen kautta laahaavasti komppaavaan lopetukseen.

Blind Melon ei saavuttanut vielä esikoisella huippuvirettä, mutta antoi kuitenkin vahvan näytteen potentiaalistaan. Levyä voi hyvällä syyllä moittia paikoin löysästä, jamitteluun sortuvasta otteesta. Parhaiten se toimii road tripin sountrackina tai leirinuotiolla hiilloksen jo hiipuessa ja ihmisten kurotellessa Joshua Treessä kohti viimeisiä hiekkaan haudattuja olutpullojaan.

Bändin persoonallisuus kulminoituu jo esikoisella sinkoilevan soiton ohella vahvasti Shannon Hoonin persoonalliseen ääneen. Se soi paikoin enkelimäisessä rekisterissä, mutta taittuu usein murtumisen rajoilla liikkuvaksi nasaaliksi kähinäksi. Aggressiivisuutta äänessä on vain kontrastia luovana tehokeinona. Useista cover-vedoista ja fiittauksista on kuitenkin pääteltävissä, millaiseen intensiteettiin Hoon pystyi niin halutessaan. Mieleen hiipii mm. Aerosmithin Dream On -tulkinta, joka on kaikkia murahduksia ja kiljaisuja myöten sävykäs, mutta uskollinen hiilikopio Steven Taylorin alkuperäisestä.

Mehiläisen surinaa

Noustessaan pinnalle Blind Melon oli outo hedelmä 90-luvun jenkkirockin puutarhassa. Se ei ollut grungea, se ei todellakaan ollut metallia, vaan letkeästä hippirokin perinteestä ammentavaa, dullantuoksuista fiilistelyä. Yhdessä asiassa se kuitenkin edusti puhtaasti aikaansa; pienessä nosteessa oleva yhtye nousi raketin lailla maailmanmaineeseen yhdellä ainoalla musiikkivideolla. Kyseessä ei ole suuren budjetin rockfantasia, toisin kuin Gunnareiden Illusion-videot. Pikemminkin siinä on alternative-henkeen sopivaa nyrjähtäneisyyttä ja hippiaikojen naiiviutta.

Samuel Bayerin ohjaaman No Rain -videon mehiläistyttö (levyn kannessa Glen Grahamin sisko Georgia, videolla Heather DeLoach) saattoi hetken olla bändin tunnetuin jäsen. Jay Lenokin oli ilmeisesti kiinnostuneempi Bee Girl -hahmosta kuin Blind Melonista ja kutsui DeLoachin vieraakseen.

Ennen No Rainia bändi oli julkaissut jo kolme singleä ja videota, mutta myynti ei noussut paljon yli sadantuhannen. Keikoilla yhtye huomasi yleisön laulavan mukana erityisesti No Rainin tahdissa – biisin, josta kukaan Blind Melonin jampoista ei erityisesti pitänyt. Basisti oli kirjoittanut kappaleen jo ennen yhtyeen perustamista.

No Rain on ilman muuta klassikko sanan varsinaisessa merkityksessä. Se voisi olla miltä tahansa vuosikymmeneltä rock n’ rollin keksimisen jälkeen. Se ei edusta mitään erityistä genreä, mutta jää korviesi väliin surisemaan. Lapsesi pitää siitä, mummosikin.



Kiertueita ja vieroitushoitoa

Ennen toista levyä bändi ehti keikkailla itsensä uuvuksiin mm. Gunnareiden ja Rollareiden kanssa. Toinen kitaristeista kertoi päässeensä rutistamaan Keefiä ja huomasi hennon simpanssivartalon olevan helkkarin timmissä kunnossa. Bändin pojat itse yrittivät jäljitellä rollarimaista elämäntapaa ja uskoivat sen olevan hyvä, kestävä idea. Jos Keef kerran klaaraa vuosien hepoilun, miksemme mekin…

Hoonin elämäntapa viittasi jo varhain ennenaikaiseen kuolemaan, siksi holtitonta miehen päihteidenkäyttö oli jo Lafayetten pikkunilkkipäivistä alkaen. Nopean suursuosion mukanaan tuomat mahdollisuudet ultrahedonismiin eivät ainakaan pidentäneet Hoonin elämänlankaa. Jotain miehen omista etiäisistä kertonee se, että Kurt Cobainin itsemurhauutisen tultua julki Hoon esiintyi MTV:llä kysymysmerkki otsaansa piirrettynä.

Kiertuerumban jälkeen Hoon kirjoittautui huumevieroitukseen, mutta tuhosi saadut tulokset oitis kunnon happococktaililla Woodstock II:ssa. Vaikka bändi soitti onnahdellen, lienee Hoonin esiintyminen drag-asussa festarin intensiivisin. Keikkailun jälkeinen studiovaihe olisi tarjonnut Hoonille mahdollisuuden eristäytyä humeksia tyrkyttävästä ympäristöstä ja keskittyä musiikin tekoon. Bändin arvostelukyvystä kertoo jotakin se, että uutta levyä päätettiin kuitenkin lähteä tekemään New Orleansin synninpesään. Tämä lienee ollut viimeinen niitti Hoonin pyrkimyksille eroon huumekoukusta.



Soup (1995)

Soup äänitettiin vuokratussa omakotitalossa, jonne suurin osa bändistä majoittui kokkeineen ja diilereineen. Levytyssessioissa Hoon kävi paikalla pääasiassa nukkumassa tai juhlimassa. Muu bändi kirjoitti ja äänitti musiikin. Hoon hoiti osuutensa laulajana ja kirjoittamalla sanoituksensa kappaleisiin (myös niihin, joihin Smith oli kaiketi Hoonin poissaoloon kyllästyneenä jo ehtinyt rustata sanat). Levyllä liikutaan varsin synkissä vesissä Hoonin löytäessä inspiraation mm. keikkapaikan läheisyydessä nähdystä Itsemurhasta (St Andrew’s Hall), addiktiosta (2X4), sarjamurhaaja Ed Geinistä (Skin) sekä lapsensa auton takapenkille hukuttavasta äidistä (Car Seat / God’s Present). New Lifen  omaelämäkerrallisesta hahmosta voi halutessaan löytää joko optimistisen haaveilijan tai jo toivonsa menettäneen nistin.

Soup ei ole helppo levy. Sillä on oikeastaan vain yksi suoraviivainen rock-kappale (Galaxie), ja kauneimmat hetket on sijoitettu joko kappaleiden b-osiksi tai ne katkaistaan armotta Lemonaden kaltaisilla riipivillä vedoilla. HBO:n Treme-sarjan fanit saattavat ilahtua Galaxie-kappaleen esisoitosta, jolla äänessä on Kermit Ruffinsin Little Rascals Brass Band.

Sessioista syntyi epäilemättä yksi 90-luvun puolivälin parhaista yhdysvaltalaisen rockin albumeista - ja mahdollisesti kaikkein aliarvostetuin. Soup -levyä on mahdotonta yhdistää bändin aikaisempaan hippirock-genreen, samoin kuin aikansa vaihtoehtomusiikkiin jenkkilässä. Jostain syystä lähimmäksi vertailukohdaksi nousee Neil Youngin tuotanto, joka on niin ikään samanaikaisesti varsin geneeristä amerikkalaista rockia, mutta samalla pistämättömän omaleimaista ja iätöntä. Raivoisa Galaxie, hyytävän herkkä Jena Kraus -duetto Mouthful of Cavities ja progehtava Toes Across the Floor eivät ole vanhentuneet päivääkään. Levy ei ollut arvostelumenestys, eikä se growerina päässyt kypsymään ja iskostumaan keikkailun myötä ennen Hoonin kuolemaa. Kriitikot kuulivat levyllä yliyritteliään bändin tavoittelemassa kuuta taivaalta.


Nico (1996)

Blind Melonin sanoitukset ovat harvemmin kantaanottavia, ja vielä harvemmin ne ovat rakkauslauluja. Joistakin lyriikoista löytyy ilmeisiä viitteitä Hoonin jaakobinpainista huumeiden kanssa. Epätoivossaan ne tuovat mieleen eräät Alice in Chainsin pahaenteisistä aavisteluista. Liiankin ennustettavalta vaikuttanut kohtalo toteutui New Orleansissa 21. lokakuuta 1995. Hoon oli ottanut kuolemaan johtaneen yliannostuksen kokaiinia vain muutama päivä sen jälkeen kun hän oli irtisanonut häntä alituiseen seuranneen ja tukeneen vieroitushoitajan. Hoonin kuoleman jälkeen bändi kokosi vielä yhden jäämistöistä ja harvinaisuuksista koostuneen levyn. Nico nimettiin Hoonin vastasyntyneen lapsen mukaan.

Blind Melon teki vaikeita ratkaisuja tiputtaessaan levyiltään pois kappaleita, jotka olisivat hyvin voineet olla hittejä, mutta joiden bändi koki olevan epäsopivia levyille sanoitusten pateettisuuden vuoksi. Itsesensuurin hampaisiin joutuivat hetkellisesti mm. hienot sävellykset Mother, Soul One, ja jopa Soup-levylle kaavailtu nimikappale. Soul One ja Soup julkaistiin fanien onneksi Nicolla.

Yhtyeen raunioille rakennetut projektit vuosituhannen vaihteessa jäivät Meloniakin pahemmin unholaan. Aktiivisimmin Melonin päiviä seuranneena ajanjaksona on levyttänyt Brad Smith. Hän vaikutti ensin toisen Blind Melon -miehen Christopher Thornen kanssa osana Unified Theory -yhtyettä ja tämän jälkeen sooloartistina Abandon Jalopy -nimellä. Mercy -levy on mainio, (2002) mutta musiikkimedia noteerasi sitä tuskin lainkaan. Projekti sai jatkoa vuoden 2012 Death and Joy´lla.

Blind Melon harkitsi jo Hoonin kuoleman jälkeen mahdollisuutta jatkaa uuden laulajan kanssa, mutta päätyi toisiin aatoksiin. Vuonna 2007 yhtye kasasi rivinsä laulaja Travis Warrenin kanssa ja äänitti For My Friends-levyn. Warrenin laulussa on yhtäläisyyksiä Hooniin ja levylläkin on hetkensä, mutta sitä on vaikea kuunnella ajattelematta millainen lopputulos olisi ollut Hoonin kanssa. Blind Melon on yhä suhteellisen aktiivinen keikkabändi.

Kaikessa traagisuudessaan - moninkertaisesti väärinymmärrettynä, epäajanmukaisena sekä  elämännälkäisen laulajansa siunaamana ja kiroamana - Blind Melon on puoliksi unohtunut aarre, joka tulee löydetyksi yhä uudelleen. Yhtye tuskin tulee koskaan nousemaan suureksi nostalgisoinnin kohteeksi, mutta toisaalta se ei koskaan vaadi löytäjältään sitoutumista genreihin tai tuntemusta 90-luvun suurista aalloista.



Lähteet:

Blind Melon BBC London interview 1993.

Greg Prato: A Devil on One Shoulder and an Angel on the Other: The Story of Shannon Hoon and Blind Melon 2008.

Kirjoittajina toimivat flanelliajan rokkikuonolaiset: A-Hound & V-Hound

Jonnan uusi ääni - Olympia kortteli. Tampere. 8.9.2017

"Yhtä en saa, yksi jää aina puuttumaan. Yhtä en saa, mut mä pidän paikkaa"
On kertosäe Jonna Tervomaan yhdestä tunnetuimmasta kappaleesta: Yhtä en saa, jossa ilmenee mielestäni artistin biisien ominaispiirre, tietynlainen riittämättömyyden tunne. Koko Jonna Tervomaan aikuista uraa ovat seuranneet muottiin mahtumattoman ihmisen lyyriset tunnustukset: Kupla, Tänään Lähdetään, Läpikulkumatkalla, Päästä Yli ym. Aivan kuin artistin ei olisi aina hyvä olla omassa nahassaan? Niin, kenenkä meistä sitten olisi?

"Mutta nyt on hyvä. Hetken on hyvä. Vielä on hyvä. Hetken on hyvä."
Tervomaa toitottaa uuden levyn avauskappaleessa: Vaikuttavat Aineet. Uran tässä vaiheessa lauluntekijä on sittenkin saavuttanut tasapainonsa, ainakin hetkeksi. Kyseinen kappale on myös Tampereen Olympia-korttelikeikan avausbiisi. Erittäin vaikuttava aloitus. Tyylikkäästi ja tykisti soittava bändi kera etäisesti nuoren Michael Monroen mieleen tuovan Tervomaan näytti heti mistä suunnasta kana pissii. Monroe vertaus voi kuulostaa oudolta, jopa loukkaavalta, mutta Jonnan vaaleat hiukset heiluivat kuin Maikkelilla konsanaan.

Keikan alkupuoli oli tosi vahva ja se piti sisällään Jonnan vanhempaa tuotantoa. Tänään Lähdetään, yksi henkilökohtaisista suosikeistani: Päästä yli ja itseni aina kumman kylmäksi jättävä: Myöhemmin. Vaikka tiedän sen laadultaan olevan huipputasoa. Mukava oli kuulla biisejä myös edelliseltä erinomaiselta levyltä Eläköön(13). Vastaranta ja Aika Kultainen ovat molemmat vahvoja raitoja kyseiseltä albumilta. Albumin suurin hitti: Minä Toivon tuli vasta keikan loppupäässä ja se oli yksi illan kohokohdista, jossa Jonnan ja laadukkaan taustabändinsä yhteissoitto saavutti suurimman hurmoksen. Vallan hurmoksellinenhan itse biisikin on, ehkä Jonnan uran paras tsipale?

Niin, mikä ihmeen laadukas taustabändi? Kitarassa Latebirdsin nokkahahmo Markus Nordenstreng, uruissa Skandinavian lahjakkain soulartisti: Tuomo Prättälä, basistin ja rumpalin nimeä en muista, mutta molemmat hoitivat tonttinsa mallikkaasti. Rumpaliin repertuaariin kuului myös ajoittainen pasuunan puhaltelu. Vaikuttavaa.

Keikan puolessa välissä uudet biisit hiipivät settiin, taisipa olla niin, että uudelta: Ääni(17) levyltä soitettiin lähestulkoon kaikki kappaleet!? Levy on ollut itselläni vasta varovaisessa ennakkokuuntelussa, täyttä juuta tai jaata ei osaa sanoa levyn laadusta. Ensivaikutelmaltaan se on musiikillisesti kokeilevampi kuin edellinen levy. Kappaleista erottuvat edukseen ainakin em. Vaikuttavat Aineet, levyn eka sinkku Oo Mun Kaa, Uudet Jumalat, mukavasti melskaava nimikappale: Ääni ja eeppinen Mitä Jos...
Keikalla kuultuna 5-6 uuden levyn biisiä peräjälkeen, tunnistamatta niitä, oli hieman haastava paikka allekirjoittaneella, mutta artistin ja hänen bändinsä liekehtivä lavapreesens ei jättänyt tästä huolimatta kuulijaansa lainkaan kylmäksi.

Summarum summarum, Jonna Tervomaa heitti erittäin väkevän reilun puolentoista tunnin keikan. Lauluilmaisu ja bändi toimi kuin unelma, otteissa oli iloa ja rentoutta. Viimeisinä kuullut kappaleet: Neljä Seinää ja Oo Mun Kaa paketoivat keikan kauniiseen eeppiseen kääreeseen. Oo Mun Kaa kappaleena kuvaa hienosti tätä paljouden ja pelon aikakautta, se on yhtälailla poliittinen kappale, kuin ihmissuhdebiisi. Vahvimmatkin ihanteet kuolevat ja on mentävä kohti uutta tuntematonta. Jonna on myös ottanut ison musiikillisen askeleen eteenpäin.