torstai 2. helmikuuta 2017

Huonoa seuraa ja hulluja hevosia

Hämmästyttävän raikkaasti soi Bad Companyn kuudes ja viimeinen studioalbumi: Rough Diamonds(82). Tällä levyllä teknologia ja luomuisa äijärock lyövät hedelmällisesti kättä. Paul Rodgersin viimeiseksi jäänyt Bad Company-levy on mainettaan parempi. Selkeä, kirkas, mutta samanaikaisesti roteva rock-soundi takoo sanoman selkeästi kuulijan korvien väliin ja rytmiä vailla oleviin jalkoihin. Olen aseeton tämän levyn äärellä.

Bad Company ja sitä edeltänyt Free olivat Paul Rodgersin uran kaksi huippubändiä, muun muassa kappaleet All Right Now, My Brother Jake, Wishing Well, Feel like Makin Love, Can't Get Enough olivat isoja rokkihittejä Paul Rodgersin kultakaudelta, 70-luvun alkupuolelta. Vertailukohtiin nähden Hämmästyin kuinka timanttisesti soi Rough Diamonds(82). Avausraita Electric Land on sellainen biisi, jonka Rival Sons haluaisi tehdä tänä päivänä, jos vain kykenisi. Kauttaaltaan levyn biisit ovat vahvoja ja korvakäytäviä hyväileviä, myös sinne tarttuvia. Rough Diamondsin(82) aikaista videota oli vaikea löytää, niinpä videon virkaa toimittaa edellisen, myöskin vahvan, albumin Desolation Angels(79) tykkibiisi. Niin, toisaalta epäilen, että mikä tahansa biisi kuulostaa herra Rodgersin suussa hyvältä. The Rokkikukko!



Toinen torstain ihmelevyni on Neil Young and Crazy Horsen: Reactor(81). Tämä on Niilon tuotannon sitä tuntemattomampaa laitaa, levyn kohdalta ei puhuta klassikosta ja levy saikin aikoinaan vähän nuivan vastaanoton. Itse ostin levyn 80-luvulla Oulusta jostain divarista, jota tuskin enää on olemassa. Maksoin levystä 15 markkaa. Muutaman kuuntelun jälkeen levyhylly nielaisi levyn, eikä ollut enää syytä siihen palata. Liian ruhjovaa musiikkia ilman kunnon melodioita, outoa junttausta, kaiken kaikkiaan liian kovaäänistä, kuin vasaran pauketta, rakennustyömaan ääniä tai säiliöjunan liiallista vauhtia.

Tänä päivänä Reactor(81) soikin selväpiirteisenä, energisenä, ei sittenkään liian romuluisena vaan hyvinkin soveliaana työviikon junttaavaan junankyytiin. Kahdeksan biisin jytäteos soi komeasti ja saa perheen pienimmänkin väen jalat vipattamaan. Opera Star, Southern Pacific, Shots ja hypnoottisesti rokkivasaroitaan paukutteleva T-Bone edustavat levyn parasta antia. Tällä biisillä toistetaan kahta riviä: "Got Mashed Potatoes, Ain't got no T-Bone". Kaikessa yksinkertaisuudessaan miltei nerokas tekele.

Tämänkään levyn biiseistä en löytänyt kunnollista YouTube-videota, siispä luon katseen jo seuraavana vuonna ilmestyneeseen Neil-eepokseen: Trans(82). Tämä levy olisi myös oman blogijutun arvoinen. Ehkä sellainen vielä seuraa...



Ei kommentteja: