sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Levynkerääjän turinoita - 10v. Anniversary Vol.1

Levyjen keräämisen ytimessä on tietynlainen haltioituminen artistin tuotannosta. Pitkäkestoinen ja kuumeinen diggailu, yksi hyvä biisi johtaa levyyn, siitä seuraavaan levyyn ja pitkällä juoksulla tähtäimessä on koko tuotannon haltuun ottaminen. Jos levykuume ei nouse, jos sitä ei mikään nostata, sitten merkitys katoaa, musiikki merkitsee vain sitä mitä se meille kaikille merkitsee, se on osa elämäänne, osa elämämme soundtrackia. Senhän pitäisi riittää, mutta levynkerääjälle se ei riitä, tarvitaan rajumpi ja syvempi haltioituminen, suistuminen kohti sellaista totuutta johon vastausta kevyt populaarimusiikki harvoin pystyy tarjoamaan. Odotukset musiikkia kohtaa ovat usein liialliset, sen odotetaan selvittävän moniakin arjen ja elämän pulmakohtia, se on kuin helpottava huikka tukkoiselle päälle, kevyt niskahartiahieronta kun sitä vähiten kaipaisi, merkillinen hoitava tunne sydänalassa, sentimentaalisuuden kohottaja, arkitunteiden ylevöittäjä, yhteydenluoja johonkin arjen yläpuolella olevaan.

Uutena ja korskeana päivänä levyheppa taas hypähtää. Paikalliskirppiksen tuore kahden euron laari pitää sisällään monenlaisia, hmmh, pakkohankintoja. Onko se jokin levynkerääjän intuitio joka tietää, että näiden kuluneiden kartonginselkien sisällä piilee releventtia rytmimusiikkia. Kyse voi olla hatarista muistijäljistä, aina sielä 80-luvun peräkammarista, Soundista nro.6/1986 jossa mainitaan Roy Buchanan tai Crusaders. Jostain saan kiinni, jäljestä, joka kertoo tämän levyn olevan mainitsemisen arvoinen, parhaimmassa tapauksessa jopa kuuntelemisen arvoinen. Minä otan riskin, 1-2 euron levyistä tulee jälleen kerran komea nippu kainalooni kun marssin kassalle. Onhan tuossa Dusty Springfieldiä, Smokey Robinsonia ja Thelma Houstonia, ei sieltä arvokkaimmasta päästä, mutta päteviä kokoelmia tai kadonneita hajastudioalbumeita.

1-2 levyistä käy soittimessani, uhmaa keittiörempan kuivurin ääntä, hakee paikkaansa pojan päiväunien ja tytön DVD:n katselun välistä. Löytää paikkansa, pienen väylän väsähtäneen rokkivainukoiran rokkipöksyihin. Jotain nousee, jokin haltioituu, jokin lataa 88%/100%, mutta ei ihan täyttä, laturi on vedettävä seinästä ja laitettava riisit kiehumaan, avattava pinaattilettupaketti, herätettävä poika, ajaa tyttö pois DVD:n ääreltä, tanssahdella biisin momentum-kohdassa, muistaa tämä biisi, saada siitä latinkia koko loppuiltaan, vähän seuraavaan päiväänkin, täydennyksenä koko elämän settiin. Vähän kornia, mutta olkoon.

perjantai 10. marraskuuta 2017

Eddie Murphy: How Could It Be

Kerta euron laarista löytyi, niin totta kai se lähti mukaan. Olisiko tämä ainut syy sille, että Eddie Murphyn musiikillinen debyytti How Could It Be(85) lähti mukaani. Vuosi 1985 jolloin mikä tahansa musiikillinen aie meni levy-yhtiöissä läpi, rahaa lapioitiin kuutioittain juppivuosien loppumattomasta laarista. Jos pärstää ja nimeä oli entuudestaan, niin totta munassa näille säkenöiville kukoille annettiin mahdollisuus levyntekoon. Don Johnson, Bruce Willis ym, kyllä näitä lentäviä lähtöjä riitti. Nykyään näitä levyjä löytää eurolla alelaareista, niitä on käytetty kellontaustoina tai sulatettu kupeiksi

Monissa nykylevyissä on se kuuntelemisen vaiva, uutta musiikkia tulee liian kiihtyvällä tahdilla ja ne julkaistut levyt ovat liian pitkiä, niimpä tyydymme kuuntelemaan vain kermat päältä juutuubista, spotikasta tai jostain muualta. Tämä Eddie Murphyn albumi on sen sijaan 8 biisin napakka...no vitut...siis epätasainen kokonaisuus. Epätasaisuudesta huolimatta se on varsin hyvin alas soljuva. Levyssä ei ole liikaa kunnianhimoa, siinä ei ole ärsyttävyyksiä, se hivelee korvia kasarimaisen kivasti, lainailee surutta sieltä ja täältä, enimmäkseen Michael Jacksonilta ja Stevie Wonderilta. Levy voisi Stevie Wonderin 80-luvun pirteä ja popimpi välityö, joka pitkän juoksun arvioissa haastaisi Wonderin 80-luvun heikoimmat platat. Ehkä hieman liioittelua, mutta menkööt.

Wonderista puheen ollen levy alkaa ja loppuu Stevie Wonderin ilmeisesti tätä albumia varten tehdyillä kappaleilla: Do I ja Everything's Coming Up Roses. Biisit ovat ylivoimaisesti levyn parhaimmistoa. Myös Eddie on tehnyt levylle neljä omaa biisiä, jotka ovat...levyn heikointa antia, mutta eivät aivan umpisurkeita, jotain ideaa niissä on, mutta jäävät vaisuiksi ja pastissinomaisiksi. Paras näistä biiseistä on steviewonderimainen(yllätys) I Wish (I Could Tell You When) jossa Eddie vertyy hienoon soulahtavaa laulusuoritukseen. Levyn isoin plusmerkki on Eddien sujuva, tosin hieman kapoinen, soulääni.

Hämmästelen myös levyn lievää taustarahinaa, onko joku todellakin kuunnellut tämän albumin miltei puhki? Lähemmin tarkasteltuna kyse taitaa ollakin levyn likaisuudesta. How Could It Be:n jälkeen Murphy julkaisi vielä kaksi musiikkialbumia: So Happy(89) ja Love's Allright(93). Sen jälkeen musiikkirintamalla on ollut hiljaista. Ihan uran alkuvaiheessa Eddie teki huumorisävytteisiä irvailukappaleita muun muassa Barbra Streisandille ja Donna Summerille, tällöin kun Murphy oli tunnettu stand up - koomikkona, eikä vielä maailmankuuluna näyttelijänä. Sittemmin tuli Beverly Hillsin Kytät, Kultaiset Lapset, Prinssille Morsiamet ym, liikaa suosiota ja jossain kohtaa myös laadun tippumista. Näytteleekö Eddie enää? Mikä oli edellinen iso rooli? Nuoriso tuskin tuntee koko heppua. Niin, olisiko Eddiellä ollut saumaa vahvempaan musiikilliseen uraan. Ehkä?

Palataan vielä levyn tunnetuimpaan biisiin, joka on muun muassa aikoinaan äänestetty sijalle seitsemän kaikkien aikojen huonoimpien biisien Top 50:ssä. Biisin tekijä on maineikas soultähti Rick James ja lyriikka on naiselleen uskollisen näyttelijämiehen tuskaa kun rouva lähtee vähän baeloomaan:

Girl I can't understand it, why you want to hurt me
After all of the things i've done for you
I buy you champagne, roses and put diamonds on your fingers
But still you hang out all night, what am I to do

My girl wants to party all the time,
party all the time, party all the time
My girl wants to party all the time,
party all the time, she parties all the time


Blender voted "Party All the Time" number seven among the "50 Worst Songs of All-Time (Wikipedia)

Jollain perverssillä tavalla(milläpäs muulla tavalla) diggailen biisiä ja videota. Huomatkaa biisin tekijän Rick Jamesin tyrmäkkä hiuslaite. Video pursuilee varsin autenttisia roikaileita. Ja aijaiajai Eddie vetää komeesti loppuun asti, eiköhän nämä videosessiot ole poikineen useammatkin after-partyt näille veljeksille.




tiistai 17. lokakuuta 2017

Rolling Stones - Friends Arena, Solna. 12.10.2017

Näin Rollarit edellisen kerran kymmenen vuotta sitten Olympia-stadionilla Helsingissä. Tuosta ihan kelvollisesta, ellei jopa ärhäkästä keikasta jäi kirkkaimpana mieleen Keith Richardsin kaatuminen suorilta jaloilta kesken keikan. Se ei suinkaan vahvassa seilissä ollutta kitarasankariamme lannistanut, vaan keikka vedettiin urheasti loppuun Ronnie Woodin kitarapaikkailulla ja Mick Jaggerin murhaavien katseiden avustamana. Tuon keikan hahmo oli itseoikeutetusti Mick Jagger, tuolloin vasta 64-vuotias rocknuorukainen. Jaggerin laulu ja tanssahtelu oli notkeaa ja hyvin soljuvaa. Välillä otettiin jopa kitara käteen. Kaiken kaikkiaan Rollarit olivat tuolloin oivallisessa vedossa. Myös Charlie Watts hoiti tonttinsa mainiosti.

Tätä edellinen(ja ensimmäinen) Rollarikeikkani oli vuonna 1995 samaisella Olympia-stadionilla. Tältä keikalta muistan kuinka Jagger aloitti Satisfactionin väärästä kohtaa, kuinka hämmästelin Keefin ja Ronnien ajatonta rockmennikäisolemusta. Äijät tuntuivat silloin niin vanhoilta, jo yli viisikymppisiltä.

Kymmenen vuoden kuivan kauden jälkeen tuli kolmas tilaisuuteni nähdä Rollarit Ruotsissa Solnan Friends Arenalla. Keikka rakennettiin näppärästi pienen Ruotsin perhematkan sisään, juuri syysloman kynnykselle. Vuosia oli vierinyt taas kiitettävästi ja nämä kivet vyörivät edelleen. Voi ajatella, kuvitella, jopa tietää, että herrat ovat kärrätty lavalle suoraan geriatriselta osastolta, eihän ne voi enää rollata, jos bändin keski-ikä on noin 75 vuotta. Ja te lukijat, voitteko uskoa minun sanaani, jos kerron, että meno oli entisensä ja että keikka oli parempi kuin kymmenen vuoden takainen stadikan keikka? Pitkän linjan rollarifanina, ellei jopa fanaatikkona, objektiivisen keikka-arvion teko voi olla haastavaa, mutta yritän parhaani, ihan oikeasti.

Solna, Tukholmaan suurkaupunkialueeseen kuuluva pieni kunta on tunnettu lukuisista hyvistä levykaupoista ja tästä megalomaanisesta Friends Arenasta, joka on myös pohjoismaiden suurin jalkapallostadion. Ennen Rollarikeikkaa pyörin tihkusateisessa Solnassa etsien levykaupoista sitä parhainta, myös blogissa useasti mainitsemaani levymessuilta tuttua Delicious Goldfish Recordsia. Kauppa löytyi, mutta myyjä oli asioilla. Puolen tunnin palloilun ja kahvilassa maleksimisen jälkeen palasin takaisin kauppaan ja ostin itselleni pörhäkän setin mustia kiekkosia. Onneksi olin levykaupoilla tänä sateisena torstaina, sillä seuraavana päivänä levykauppias oli lähdössä levymessuille Suomeen ja aivan kotini lähelle, Ideaparkkiin. Hauska yhteensattuma.


Keikka alkoi rumpukoneen avittamalla Sympathy for The Devilillä, johon Jagger lauluineen tuli hyvin sisään, mutta Keef sen sijaan mäiskäytti aivan liian pintaan miksatusta sähkökitarastaan sellaisen ukkosenpurkauksen joka meinasi kaataa koko biisin. Niin, oliko Keefin kitara liian näkyvässä roolissa? Se oli liian tasa-arvoinen Jaggerin laulun kanssa. Kaikki virheet kuuluivat kiusallisenkin selkeästi. Ei pystynyt varmuudella sanomaan, että oliko Keith tänäänkin kelvollisissa siivuissa ja sen vuoksi kitaraa soitettiin vähän sinne sun tänne. Onneksi näin ei ollut koko keikan ajan, myös hyviä, liki maagisia hetkiä siunaantui tällekin rockmenninkäiselle. Esimerkiksi Paint it Blackin alkuriffi toimi upeasti, eikä Keef tippunut kertaakaan biisin aikana.

Jagger, Jagger ja Jagger, oli illan hahmo, kiistatta. Näkisin, että rokkivainukoirapiireissä Jaggeria ei nosteta muusikkona Keithin tasolle, sillä Mick on Mick, vanha narsistinen elostelija, joka on ikänsä tanssinut ja pitänyt kunnostaan huolta, välttänyt liiallista päihteidenkäyttöä. Ei kovin kiinnostava tapaus siis. Kun Keef kiinnostaa meitä kaikkia, miten se voi vielä elää, vaikka on vetänyt humehia niinkin huolella, mitä legenda kertoo.

Mick Jagger oli jopa kovemmassa iskussa kuin 10 vuotta sitten. Herran laulusta 95%/100% on entisensä. Se on voimallinen, se on taipuisa ja venyvä, se on tumman pojan ääni, yhä edelleen. Yli kahden tunnin vahva vokalisointi ja tanssahtelu ympäri lavaa ei tuntunut tyhjentävän Jaggerin akkuja, loppuun asti vedettiin tyylikkäästi, jopa hurmioituneesti. Tässä tuli se ero edelliseen näkemääni keikkaan, Jagger ja koko muu bändi antoivat kaikkensa, tiesivät kai, että jokainen ilta voi olla se viimeinen, ei ole mitään säästeltävää. Kaikkensa antaminen ei onneksi ollut kahvan puristamista, Jaggerin rennot välispiikit ja bändin mainiot versiot Stones-klassikoista pitivät shown eloisana loppuun asti. Myös ruotsinkieltä puhuttiin fraasin jos toisenkin verran. Kyseinen keikka oli bändin 27:s Ruotsin keikka.

Illan pituus oli 2h 15min. Biisejä setistä löytyi 20. Settilista oli vain vähän muuttunut syksyisen No Filter - kiertueen aikana. Keikan ns. yleisön äänestämä toivebiisi oli Exile on Mainstreetin(72) Sweet Virginia, myös ainoa poikkeus settilista edellisen keikan vetoon verrattuna. Edellisen lisäksi illan parhaimmistoa oli pitkä versio Midnight Ramblerista, josta tosin puuttui ex-Stones kitaristin Mick Taylorin uskomaton panos, joka sävytti bändin 50v. juhlakiertuetta. Ronnie ja Keef tekivät kitaroillaan minkä osasivat, Ronnie vähän paremmin, Keefkin välillä ihan kelvollisesti. Parhaimmillaan kappale saavutti kitaristien ja Jaggerin välisen hienon vuoropuhelun, joka kasvatti ja venytti biisin jännitettä äärimmilleen. Tässä hieman varhaisempi ja päihteellisempi versio kappaleesta:



Settilista piti tietenkin sisällään liki kaikki oleelliset Stones-hitit, kuten Tumbling Dice, Brown Sugar, Gimmie Shelter, Miss You, Honky Tonk Women, Jumpin' Jack Flash, Start Me Up ja tietenkin Satisfaction. Nämähän on tuhanteen kertaan kuultu ja täällä ollaan syvän taantumuksen lähteellä kuulemassa styget vielä kerran. Onneksi sentään viimevuotiselta mainiolta bluesalbumilta: Blue & Lonesome(16) kuultiin kaksi biisiä; Just Your Fool ja Ride 'Em On Down. Hieman vaihtelua sentään.

Palataan vielä lopuksi kitarasankariimme Keith Richardsiin, Mick Jaggeria puolisen vuotta nuorempaan kanssaveljeen. Koko rokin huumehuuruisen pajatson tyhjentävä Life(09) elämänkerta tuli jo kahdeksan vuotta sitten. Sen jälkeen tuntui vahvasti, että Keefin kekkura vetäytyy yläorrelle viettämään eläkepäiviään, mutta eipäs sittenkään. Rolling Stones on kiertänyt aktiivisesti viimeiset viisi vuotta, Keith julkaisi kaksi vuotta sitten mainion soololevyn: Crosseyed Heart(15).

Jokaisella Rolling Stones keikalla Keef esittää kaksi pakollista soolonumeroaan, tänään ne olivat Happy ja Steel Wheelsin(89) helmi Slipping Away. Kappale on yksinkertaisessa kauneudessaan pysäyttävä, ei mitään uutta auringon alla, vain katoavaisuuden sanomaa:

Guess it's just another dream
That's slipping away
Each time I fall asleep
It seems I'm just drifting away
Just as yo have touched my heart
Babe I wake and we're apart
Yeah and it's slipping away
Here comes just another day
That's drifting away
Every time I draw a breath
It's dying away


Mutta tänä iltana Keefin jokainen henkäys tuntui niin todelta...ja niin lopulliselta, kuin hyvästeiltä. Keefin omassa sekavuudessaankin aika voimallinen ilmaisu uhkaa liki fysiikan lakeja, eihän se voi enää jaksaa, päästä imuun, nousta siivilleen. Niin Keith on liukunut omassa fysikaalisuudessaan ihan omaan ulottuvuuteen, nikotiinin ja viskin koettelemista palkeista annetaan ihan kaikki. Se on paljon, melkein yli-inhimillisen paljon, ei noilla repeytyneillä vuosirenkailla enää pitäisi...viimeinen aamu, viimeinen henkäys, ne vain liukuvat pois...

Keikan jälkeen Friends Arenan komealla screenille ilmestyy teksti: Vi ses snart. Vielä on toivoa ja vielä on takataskussa se viimeinen työn alla oleva Rolling Stones albumi, valo uudessa keväässä. Niin kauan kuin kivet jaksavat vieriä, on toivoa. Ja ne jaksavat vieriä. Nähdä Stonesit vielä yli kasikymppisinä kiertueella, haluammeko sellaista?

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Värillä on väliä - tunnelmia muovin jättömaalta


Tuo ihanainen Svart Records on viime vuosina sekä tarjonnut uskomattomia levyherkkuja, että tehnyt suurta lovea meidän uskollisten vinyylinhiplaajien lompakkoon. Vanhoja suomalaisia rokin klassikoita on julkaistu taajaan vinyyliformaatissa, usein avattavilla kansilla ja joskus jopa kera bonuskappalein. Yksi erikoisuus Svartin julkaisuissa ovat värilliset vinyylit, varsinaisen lätyn rinnalla on ilmestynyt myös värillinen versio. Painomäärät näissä värivinyyleissä ovat pyörineet 200-400 pyöryläisessä. Alkuun naurahdin tällaiselle vaihtoehdolle ja sujautin levylaukkuuni aina mustan pvc-kiekon.

Leevi and The Leavingsin kataloogin tullessa julkaisun kohteeksi, huomasin himoitsevani nimenomaan vihreää Häntä Koipien välissä(88) levyn uusintaprässiä. Svartin väriversiot ovat vain euron kalliimpia kuin normaalit. Näin ollen sijoitus ei tunnu lainkaan pahalta. Laittaessani vihreän kiekon soittimeen huomasin myös ajattelevani, että soiko väriversio jotenkin huonommin? Savon Sanomissa pari vuotta sitten sanottiin näin: "Tutkimuksissa on havaittu, että värillisissä vinyyleissä ei ole yhtä hyvä äänenlaatu kuin perinteisissä mustissa. Se liittyy vinyyliseokseen. Alkuperäisen mustan vinyylin seoksesta syntyy vähiten taustakohinaa, ja neula liukuu sen päällä kaikkein puhtaimmin. Erot ovat hienovaraisia, eikä niitä välttämättä havaitse." (Savon Sanomat 3.8.2015)

Oli eroja tai ei, niin levyhyllystäni löytyy useita muitakin värillisiä levyjä. Ensimmäinen omistamani värillinen levy oli Grateful Deadin valkoinen Mars Hotel(74). Nyt levyä kuunnellessa on todella vaikea erottaa laadullisia heikkouksia suuntaan jos toisenkaan. Svart recordsin vinyylien soundia pidän kelvollisena, se on jopa osin parempi kuin 70-luvun useat aika tunkkaiselta kuulostavat Love Recordsin alkuperäisversiot. Esimerkiksi Dave Lindholmin Musiikkia(74) kuulostaa paremmalta Svartin prässinä kuin originaalina Loven versiona. Kaiken lisäksi kyseessä on kiva luumunvärinen vinsky. Niin, laatukeskustelua on turha tästä jatkaa, yleensäkin vinyylin soundin perustelu on pitkälti tunnepohjainen, sen myönnän itsekin.

Vinyylilevyjen myyntikäyrä on ollut viime vuoden nousussa. Sen huomaa siitä, että levykaupoissa nuohoaa myös aika paljon itseäni nuorempia ja ketterämpiä levynkerääjiä, jotka napsivat herkut edestäni. Perjantai-iltapäivänä levykauppa AX:ssa on usein kunnon pöhinä päällä, elintasonsa vakiinnuttaneet setämiehet lataavat uskomattomia määrät muovia levykasseihinsa. Uusintaprässit värillisine vinyyleineen vain kasvattavat tätä aikuisen miehen levykiimaa.

Myös ulkomaan eläviltä tulee paljon värillistä lättystä, esimerkiksi viime viikolla postiluukusta kolahtanut Bruce Springsteen kokoelma Chapter & Verse(16) on kivasti petsatun puun värinen. Myös Todd Rundgrenin uusin White Knight(17) levy on pinnaltaan täynnä mustan ja valkoisen laikkua. Oli väriä tai ei, niin tärkeintä on että sieltä pvc-raitojen välistä purkautuu ilmoille hyvää musiikkia. Onhan näin? Onhan Tauno? Ainakin tämä Todd Rundgrenin uutukainen on varsin vahvaa viihdesoulia:





torstai 28. syyskuuta 2017

Nolosti totean, sen teille myönnän, minä uukakkosta taas diggailen

Olen aikaisemminkin kirjoittanut tähän blogiin U2:sta. Kirjoituksen sävy on ollut aina, että vieläkö ne voisivat olla rock, olisiko uskottavuutta hieman jäljellä, olisiko tapahtunut ihmeellinen uudelleensyntymä? Achtung Babysta(91) on jo iäisyys, tuosta bändin uran ylittämättömästä mestariteoksesta. Onhan se niin, että rokkarit tekevät parhaat levynsä ennen kuin mittariin tulee 30v. Nojoo, tähän ei enää täysin uskota. Rock kirjoittaa historiaansa koko ajan uudestaan. Ainakin nyt Bowien ja Leonardin viimeiset levyt tuntuvat elämää suuremmilta merkkiteoksilta...niin, ovathan ne sitä. Vanhenemisen ja kuolevaisuuden statementteja.

U2:sen pojat olivat kolmekymppisiä kun Achtung Baby ilmestyi. Mitä sitten tapahtui? Zooropa (93) oli vielä laadukas tekele, jopa askel Achtungista eteenpäin, jos biisimateriaali olisi kestänyt koko levyn mitan. Original Soundtracks(95) Brian Enon kera oli onnistunut välityö. Pop (97) oli möhkäle, liian pitkään elintason uunissa kypsytetty pulla. Sisällä paljon hyviä biisejä, mutta myös megalomaanisen tuotannon puuduttavaa ponnettomuutta. All That You Can't Leave Behind(00) oli monien mielestä raikas paluu vanhaan hyvään uukakkos-sointiin, myös minun mielestä. Tasapainoinen ja biisimateriaaliltaan vahva, mutta ei tuonut mitään lisäarvoa bändin uraan.

How The Dismantle Atomic Bomb(04) oli lopun alkua. Omasta mielestäni hämmästyttävän intohimoton levy vaikka kaikki levyssä yrittää toisin väittää. On koskettavia kappaleita omalle isälle ja juuri hirttäytyneelle Inxs-solisti Michael Hutchencelle, on myös megahitti Vertigo, joka päätti olla megahitti ennen kuin kukaan kerkesi estämään vahinkoa. Paska biisi, minun mielestä. No Line On The Horizon (09) on hetkellinen piristyminen, kiinnostavia biisejä ja toteutuksia. Esimerkiksi Moment of Surrender, Breathe, Cedars of Lebanon, ovat mielestäni klassikkotsipaleita.

Songs of Innocence(14) oli varsinainen murheenkryyni. Ensinnäkin levyä lupailtiin jo vuoden 2009 loppuun työnimellä: Songs of Ascent. Tuota levyä ei koskaan tullut ja se joka tuli, oli puhkiviilattu tekele, jossa ei ollut enää oikein mitään. Periaatteessa ihan hyviä biisejä, kuten Miracle, Every Breaking Wave, California ja Song for Someone, mutta tämä levy ei vaan hengitä millään tavalla. Tai kaikki on vaan aivan liian valmista ja moneen kertaan kierrätettyä. Piste iin päälle oli tietenkin se, että levy diilattiin kysymättä kaikkiin Applen koneisiin. Se ei ihan kaikkia miellyttänyt. Juuri äsken yritin kuunnella kyseistä levyä, olen useasti antanut levylle aina uuden mahdollisuuden. Vaan ei vieläkään, levy on yksinkertaisesti tyhjää täynnä.

Nyt ollaan taas uuden levyn kynnyksellä, edellisen sisarteos, nerokkaasti(heh heh) nimetty Songs of Experience(17) julkaistaan vielä tämän vuoden puolella. Tämän pitäisi olla jo virallista. Myös tämän levyn piti tulla aikalailla heti edellisen perään, mutta kolme vuottahan tässä meni. U2:sen ja etenkin Bonon taktiikka on koukuttaa fanit odotuksen tunteeseen kertomalla, että seuraava levy on jo melkein valmis, vaikka oikeasti ollaan vasta aihiotasolla. Itse olen mennyt tähän lankaan useamman kerran.

Uukakkosen esiin nostaminen aina uudestaan ja uudestaan on huono merkki, pahimman luokan Nostradamuksen ennustus pysyvästä latteuden tilasta. Ehkä lopullinen naula arkkuun kaikenlaiselle musajournalismia sivuavalle kirjoittelulle. Eikö todellakaan ole mitään raikkaampaa aihetta, kuin edelleen nahkaan ja aurinkolaseihin pukeutuneiden elintasoirkkujen diggailu. Ei hyvä. Maailmassa on varmasti relevanttia ja kiinnostavampaa musaa kuin U2. Myönnän, että näin on. Mutta yhä edelleen, ruuhkaisena syyskuun viimeisenä keskiviikkona, kun lasten kanssa leikimme samalla eläinarvoitusleikkiä, päätän kuunnella U2:sen uuden kappaleen, kevyn, hitikkään, niin ennalta-arvattavan: You're The Best Thing About Me. Ja kun tyttäreni uppoutuu kuuntelemaan paskaksi haukkumani Songs of Innocence(14) albumin koskettavaa (todettua/kerrottua) kappaletta: Iris (Hold Me Close), Bonon edesmenneelle äidille tehtyä siivua. Jotain vastustuksestani murtuu, jälleen kerran. Hemmetti pojat, sen teitte taas, liikutatte minua ja tytärtäni sekä liikutte noin nuorekkaana New Yorkin kaduilla, aivan kuin Amerikassa olisi tänä päivänä kepeä tunnelma. Annan anteeksi teidän paskat levynne ja toivon edelleen ihmettä tapahtuvaksi, että se seuraava levy olisi...




lauantai 23. syyskuuta 2017

Gösta Sundqvist - Leevi and The Leavingsin Dynamo

Sain äskettäin päätökseen Gösta Sundqvistin elämänkerran: Gösta Sundqvist - Leevi and the Leavingsin Dynamo. Kyseessä on vallan mainio kirja ja selkeästi parempi kuvaus Göstastä ja Leevi and The Leavingsista kuin Göstan kuoleman jälkeen hätäisesti markkinoille puskettu Raparperitaivas (04)

On hämmästyttävää kuinka tuottelias artisti oli kyseessä, levyjä tuli joka vuosi ja legendaarista Koe-eläinpuisto radio-ohjelmaa vedettiin 9 vuotta putkeen. Tämän ohella Gösta valmensi jalkapalloseuraansa Johanneksen Dynamoa, kirjoitti pakinoita ja toimi välillä talonmiehenä.

Vuoden 1995 vuoden jälkeen Sundqvist ei antanut enää haastatteluja, vaan keskittyi levyjen ja radio-ohjelmien tekoon. Kaikki tekeminen oli tarkasti suunniteltua ja kontrolli tekemisistään oli vain ja ainoastaan Göstan omissa käsissä. Hauska oli lukea kuinka suruttomasti Göstä on irvaillut kaikille tutuilleen, bändikavereista aina Ylen pomoihin asti, sekä haastatteluissa, että radio-ohjelmissaan. Esimerkkinä Koe-eläinpuistossa livenä toimitettu Tero Lieteen polttarit, josta asianomainen ei tiennyt mitään. Selkeästi oman tiensä kulkija, jonka annettiin olla veemäinen aina liian aikaiseen loppuun asti.

Yksi melkein unohdettu asia Leevin tuotannossa ovat erityisen hienot musavideot, joita edelleen löytyy hyvin Youtubestakin. Keikkailemattomuudesta huolimatta bändi soitti usein livenä musavideoissa, eikä Göstan esiintymiskarismassa näyttänyt olevan juurikaan puutteita. Mikä oli lopullinen syy siihen, että bändi ei keikkaillut? Siihen tämäkään kirja anna suoraa vastausta. Todennäköisesti kyse oli Sundqvistin epäilystä, että live ei tuo lisäarvoa hienosti tuotetulle musiikille. Muut bändiläiset olisivat olleet tähän valmiimpia. Tosin alkuaikoinahan bändi heitti muutaman keikan, mutta tämä ilo loppui varsin lyhyeen.



Kirjan mukaan ja myös omasta mielestäni Leevi and The Leavingsin musiikillinen taso notkahti Rakkauden Planeetta(95) albumin jälkeen. Tämä suosittu albumi pitää sisällään sellaiset Leevi-klassikot kuin: Sunnuntaina San Fransiscoon, Rakkauden Työkalu, Vasara ja Nauloja sekä Itkisitkö Onnesta. Seuraavana vuonna ilmestyi vielä kelvollinen: Käärmenäyttely(96) albumi, jolta löytyy vielä huikeitakin Leevi-hetkiä, kuten Syntisen kaunis mies, Västerås, Laura Jenna Ellinoora Camilla Alexandra Jurvanen ja Lähtölaskenta pieneen sydämeen. Nämä 90-luvun puolivälin megahitit olivat Leevin uran huippuhetkiä, ehkä parhaita suomalaisen sielunmaiseman kuvaajia. "Itkisitkö onnesta, jos panisin sua kunnolla" Mitä tuon jälkeen voi enää sanoa? Täydellistä.

2000-lukua lähestyessä Gösta Sundqvistin sanoitukset alkoivat kiertää samaa rataa, sanoitukset olivat melkein vain ja ainoastaan alatyylisiä, uudet "Itkisitkö Onnesta" - hitin mukaelmat eivät enää toimineet. Myös musiikillisesti levyt olivat heikompia, sävellykset olivat tutun kuuloisia, kuin pastisseja Leevi-hiteistä. Kolme viimeisintä levyä: Bule Bule(00), Onnen Avaimet (02) ja Hopeahääpäivä (03) eivät enää hätyytellyt myyntilistojen kärkeä. Myöskään ei kovin montaa leevi-klassikkoa löydy noilta levyiltä.

Kirja kertaa tiiviisti läpi koko Leevi and The Leavingsin uran, levy levyltä, teko teolta. Levy on helppoa luettavaa. Kronologisen järjestyksen sekaan on hyvin liitetty muitakin teemoja, kuten bändin keikkailemattomuus, Göstan sivuprojektit ym.

Tinkimätön oma tyyli ja asenne on antanut iloksemme kaikki sellaiset merkkiteokset kuin Kyllikki, Poika Nimeltä Päivi, Pohjois-Karjala, Teuvo, Unelmia ja Toimistohommia ym.ym. hittien määrä on suorastaan käsittämätön. Ainut pelko tämän elämänkerran lukemisen jälkeen on se, että tulee ostettua kaikki Svart Recordsin olevat ja tulevat Leevi and the Leavings vinyylijulkaisut.





sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Blind Melon: 1990-luvun vaihtoehtorockin outo hedelmä


Blind Melonin ydin tiivistyy mielikuvissa helposti Shannon Hoonin valloittavaan presenssiin. Vaikket tuntisi yhtyettä, olet todennäköisesti nähnyt Hoonin Guns n’ Rosesin Don’t Cry -videolla, jolla hän flanellipaita vyötäisillään kähisee samaan mikkiin Axlin kanssa. Miehillä oli muutakin yhteistä. Molemmat olivat Los Angelesiin onneaan etsimään tulleita levottomia sieluja Indianan Lafayettesta. Hoon sattui hengailemaan samalla studiolla Gunnareiden levyttäessä Use Your Illusioneita. Tarinan mukaan Axl tajusi Don’t Cry’ta äänittäessään äänialansa rajallisuuden ja pyysi kotikaupunkinsa pojan hätiin stemmoissa.

Cheech & Chongin huumoritallenteelta nimensä poiminut Blind Melon oli ehtinyt tehdä jo pieniä keikkoja ennen Hoonin liittymistä bändiin. Kokoonpano koostui alkuun herroista Christopher Thorn, Rodgers Stevens, Brad Smith ja Glen Graham. Alkupään tuotanto oli Guns n’ Rosesin tyylistä hard rockia, mutta jälkipolville tästä ajasta ei liene selvinnyt mainittavammin äänityksiä. Hoonin kanssa bändi löysi soundinsa ja ehti kiertää muutaman vuoden grungeajan Amerikan uloimmalla kehällä ennen ennenaikaista tuhoaan.


Hoonin liittymisestä saakka Blind Melon vältteli levyillään itsepäisesti menestykkäämpien aikalaistensa Soundgardenin ja Nirvanan muodikasta punk- ja heavy metal- vaikutteista särökitaraa. Valinta oli ajalle epämuodikas ja saattoi olla syynä siihen ettei Blind Melon koskaan saavuttanut suosiossaan niitä korkeuksia, joihin sillä oli potentiaalia. Jälkipolvilla on kuitenkin syytä olla näistä valinnoista kiitollisia, sillä yhtyeen levyt ovat osoittautuneet kestäviksi ja omaperäisiksi rock-klassikoiksi.

Debyytti (S/T 1992)

Bändin nimeä kantava debyytti poimi rutkasti mausteita 60-luvun psykedeelisestä jamittelusta ja folkista. Levyn tuotti ainakin nimellisesti Pearl Jamin Ten-levyn jäljiltä kovassa nosteessa ollut Rick Parashar. Elintavoiltaan vähintäänkin boheemit Blind Melonin jäsenet eivät kuitenkaan mukautuneet Parasharin säntilliseen yhdeksästä viiteen –tuotantotahtiin. Valtaosa levyn äänityksistä tehtiinkin sitten studioteknikko Jon Plumin johdolla Parasharin jo poistuttua studiolta.

Yhtyeen jäsenet ovat jo esikoisellaan taidokkaita soittajia, ja kappaleet parhaimmillaan kiehtovan moniosaisia kollaaseja. Kaikille 90-luvun ja MTV:n kultakauden kokeneille tuttu No Rain taas on (ehkä Changen ohella) levyn ainoa kappale, jossa on selkeää radiosoittopotentiaalia. Toista ääripäätä edustavalla Desertedillä lähdetään koti-ikäväisestä tunnelmoinnista, vaihdetaan kurssia kahdesti ensin raivoavaan funkiin ja sitten kauniin kertosäkeen kautta laahaavasti komppaavaan lopetukseen.

Blind Melon ei saavuttanut vielä esikoisella huippuvirettä, mutta antoi kuitenkin vahvan näytteen potentiaalistaan. Levyä voi hyvällä syyllä moittia paikoin löysästä, jamitteluun sortuvasta otteesta. Parhaiten se toimii road tripin sountrackina tai leirinuotiolla hiilloksen jo hiipuessa ja ihmisten kurotellessa Joshua Treessä kohti viimeisiä hiekkaan haudattuja olutpullojaan.

Bändin persoonallisuus kulminoituu jo esikoisella sinkoilevan soiton ohella vahvasti Shannon Hoonin persoonalliseen ääneen. Se soi paikoin enkelimäisessä rekisterissä, mutta taittuu usein murtumisen rajoilla liikkuvaksi nasaaliksi kähinäksi. Aggressiivisuutta äänessä on vain kontrastia luovana tehokeinona. Useista cover-vedoista ja fiittauksista on kuitenkin pääteltävissä, millaiseen intensiteettiin Hoon pystyi niin halutessaan. Mieleen hiipii mm. Aerosmithin Dream On -tulkinta, joka on kaikkia murahduksia ja kiljaisuja myöten sävykäs, mutta uskollinen hiilikopio Steven Taylorin alkuperäisestä.

Mehiläisen surinaa

Noustessaan pinnalle Blind Melon oli outo hedelmä 90-luvun jenkkirockin puutarhassa. Se ei ollut grungea, se ei todellakaan ollut metallia, vaan letkeästä hippirokin perinteestä ammentavaa, dullantuoksuista fiilistelyä. Yhdessä asiassa se kuitenkin edusti puhtaasti aikaansa; pienessä nosteessa oleva yhtye nousi raketin lailla maailmanmaineeseen yhdellä ainoalla musiikkivideolla. Kyseessä ei ole suuren budjetin rockfantasia, toisin kuin Gunnareiden Illusion-videot. Pikemminkin siinä on alternative-henkeen sopivaa nyrjähtäneisyyttä ja hippiaikojen naiiviutta.

Samuel Bayerin ohjaaman No Rain -videon mehiläistyttö (levyn kannessa Glen Grahamin sisko Georgia, videolla Heather DeLoach) saattoi hetken olla bändin tunnetuin jäsen. Jay Lenokin oli ilmeisesti kiinnostuneempi Bee Girl -hahmosta kuin Blind Melonista ja kutsui DeLoachin vieraakseen.

Ennen No Rainia bändi oli julkaissut jo kolme singleä ja videota, mutta myynti ei noussut paljon yli sadantuhannen. Keikoilla yhtye huomasi yleisön laulavan mukana erityisesti No Rainin tahdissa – biisin, josta kukaan Blind Melonin jampoista ei erityisesti pitänyt. Basisti oli kirjoittanut kappaleen jo ennen yhtyeen perustamista.

No Rain on ilman muuta klassikko sanan varsinaisessa merkityksessä. Se voisi olla miltä tahansa vuosikymmeneltä rock n’ rollin keksimisen jälkeen. Se ei edusta mitään erityistä genreä, mutta jää korviesi väliin surisemaan. Lapsesi pitää siitä, mummosikin.



Kiertueita ja vieroitushoitoa

Ennen toista levyä bändi ehti keikkailla itsensä uuvuksiin mm. Gunnareiden ja Rollareiden kanssa. Toinen kitaristeista kertoi päässeensä rutistamaan Keefiä ja huomasi hennon simpanssivartalon olevan helkkarin timmissä kunnossa. Bändin pojat itse yrittivät jäljitellä rollarimaista elämäntapaa ja uskoivat sen olevan hyvä, kestävä idea. Jos Keef kerran klaaraa vuosien hepoilun, miksemme mekin…

Hoonin elämäntapa viittasi jo varhain ennenaikaiseen kuolemaan, siksi holtitonta miehen päihteidenkäyttö oli jo Lafayetten pikkunilkkipäivistä alkaen. Nopean suursuosion mukanaan tuomat mahdollisuudet ultrahedonismiin eivät ainakaan pidentäneet Hoonin elämänlankaa. Jotain miehen omista etiäisistä kertonee se, että Kurt Cobainin itsemurhauutisen tultua julki Hoon esiintyi MTV:llä kysymysmerkki otsaansa piirrettynä.

Kiertuerumban jälkeen Hoon kirjoittautui huumevieroitukseen, mutta tuhosi saadut tulokset oitis kunnon happococktaililla Woodstock II:ssa. Vaikka bändi soitti onnahdellen, lienee Hoonin esiintyminen drag-asussa festarin intensiivisin. Keikkailun jälkeinen studiovaihe olisi tarjonnut Hoonille mahdollisuuden eristäytyä humeksia tyrkyttävästä ympäristöstä ja keskittyä musiikin tekoon. Bändin arvostelukyvystä kertoo jotakin se, että uutta levyä päätettiin kuitenkin lähteä tekemään New Orleansin synninpesään. Tämä lienee ollut viimeinen niitti Hoonin pyrkimyksille eroon huumekoukusta.



Soup (1995)

Soup äänitettiin vuokratussa omakotitalossa, jonne suurin osa bändistä majoittui kokkeineen ja diilereineen. Levytyssessioissa Hoon kävi paikalla pääasiassa nukkumassa tai juhlimassa. Muu bändi kirjoitti ja äänitti musiikin. Hoon hoiti osuutensa laulajana ja kirjoittamalla sanoituksensa kappaleisiin (myös niihin, joihin Smith oli kaiketi Hoonin poissaoloon kyllästyneenä jo ehtinyt rustata sanat). Levyllä liikutaan varsin synkissä vesissä Hoonin löytäessä inspiraation mm. keikkapaikan läheisyydessä nähdystä Itsemurhasta (St Andrew’s Hall), addiktiosta (2X4), sarjamurhaaja Ed Geinistä (Skin) sekä lapsensa auton takapenkille hukuttavasta äidistä (Car Seat / God’s Present). New Lifen  omaelämäkerrallisesta hahmosta voi halutessaan löytää joko optimistisen haaveilijan tai jo toivonsa menettäneen nistin.

Soup ei ole helppo levy. Sillä on oikeastaan vain yksi suoraviivainen rock-kappale (Galaxie), ja kauneimmat hetket on sijoitettu joko kappaleiden b-osiksi tai ne katkaistaan armotta Lemonaden kaltaisilla riipivillä vedoilla. HBO:n Treme-sarjan fanit saattavat ilahtua Galaxie-kappaleen esisoitosta, jolla äänessä on Kermit Ruffinsin Little Rascals Brass Band.

Sessioista syntyi epäilemättä yksi 90-luvun puolivälin parhaista yhdysvaltalaisen rockin albumeista - ja mahdollisesti kaikkein aliarvostetuin. Soup -levyä on mahdotonta yhdistää bändin aikaisempaan hippirock-genreen, samoin kuin aikansa vaihtoehtomusiikkiin jenkkilässä. Jostain syystä lähimmäksi vertailukohdaksi nousee Neil Youngin tuotanto, joka on niin ikään samanaikaisesti varsin geneeristä amerikkalaista rockia, mutta samalla pistämättömän omaleimaista ja iätöntä. Raivoisa Galaxie, hyytävän herkkä Jena Kraus -duetto Mouthful of Cavities ja progehtava Toes Across the Floor eivät ole vanhentuneet päivääkään. Levy ei ollut arvostelumenestys, eikä se growerina päässyt kypsymään ja iskostumaan keikkailun myötä ennen Hoonin kuolemaa. Kriitikot kuulivat levyllä yliyritteliään bändin tavoittelemassa kuuta taivaalta.


Nico (1996)

Blind Melonin sanoitukset ovat harvemmin kantaanottavia, ja vielä harvemmin ne ovat rakkauslauluja. Joistakin lyriikoista löytyy ilmeisiä viitteitä Hoonin jaakobinpainista huumeiden kanssa. Epätoivossaan ne tuovat mieleen eräät Alice in Chainsin pahaenteisistä aavisteluista. Liiankin ennustettavalta vaikuttanut kohtalo toteutui New Orleansissa 21. lokakuuta 1995. Hoon oli ottanut kuolemaan johtaneen yliannostuksen kokaiinia vain muutama päivä sen jälkeen kun hän oli irtisanonut häntä alituiseen seuranneen ja tukeneen vieroitushoitajan. Hoonin kuoleman jälkeen bändi kokosi vielä yhden jäämistöistä ja harvinaisuuksista koostuneen levyn. Nico nimettiin Hoonin vastasyntyneen lapsen mukaan.

Blind Melon teki vaikeita ratkaisuja tiputtaessaan levyiltään pois kappaleita, jotka olisivat hyvin voineet olla hittejä, mutta joiden bändi koki olevan epäsopivia levyille sanoitusten pateettisuuden vuoksi. Itsesensuurin hampaisiin joutuivat hetkellisesti mm. hienot sävellykset Mother, Soul One, ja jopa Soup-levylle kaavailtu nimikappale. Soul One ja Soup julkaistiin fanien onneksi Nicolla.

Yhtyeen raunioille rakennetut projektit vuosituhannen vaihteessa jäivät Meloniakin pahemmin unholaan. Aktiivisimmin Melonin päiviä seuranneena ajanjaksona on levyttänyt Brad Smith. Hän vaikutti ensin toisen Blind Melon -miehen Christopher Thornen kanssa osana Unified Theory -yhtyettä ja tämän jälkeen sooloartistina Abandon Jalopy -nimellä. Mercy -levy on mainio, (2002) mutta musiikkimedia noteerasi sitä tuskin lainkaan. Projekti sai jatkoa vuoden 2012 Death and Joy´lla.

Blind Melon harkitsi jo Hoonin kuoleman jälkeen mahdollisuutta jatkaa uuden laulajan kanssa, mutta päätyi toisiin aatoksiin. Vuonna 2007 yhtye kasasi rivinsä laulaja Travis Warrenin kanssa ja äänitti For My Friends-levyn. Warrenin laulussa on yhtäläisyyksiä Hooniin ja levylläkin on hetkensä, mutta sitä on vaikea kuunnella ajattelematta millainen lopputulos olisi ollut Hoonin kanssa. Blind Melon on yhä suhteellisen aktiivinen keikkabändi.

Kaikessa traagisuudessaan - moninkertaisesti väärinymmärrettynä, epäajanmukaisena sekä  elämännälkäisen laulajansa siunaamana ja kiroamana - Blind Melon on puoliksi unohtunut aarre, joka tulee löydetyksi yhä uudelleen. Yhtye tuskin tulee koskaan nousemaan suureksi nostalgisoinnin kohteeksi, mutta toisaalta se ei koskaan vaadi löytäjältään sitoutumista genreihin tai tuntemusta 90-luvun suurista aalloista.



Lähteet:

Blind Melon BBC London interview 1993.

Greg Prato: A Devil on One Shoulder and an Angel on the Other: The Story of Shannon Hoon and Blind Melon 2008.

Kirjoittajina toimivat flanelliajan rokkikuonolaiset: A-Hound & V-Hound

Jonnan uusi ääni - Olympia kortteli. Tampere. 8.9.2017

"Yhtä en saa, yksi jää aina puuttumaan. Yhtä en saa, mut mä pidän paikkaa"
On kertosäe Jonna Tervomaan yhdestä tunnetuimmasta kappaleesta: Yhtä en saa, jossa ilmenee mielestäni artistin biisien ominaispiirre, tietynlainen riittämättömyyden tunne. Koko Jonna Tervomaan aikuista uraa ovat seuranneet muottiin mahtumattoman ihmisen lyyriset tunnustukset: Kupla, Tänään Lähdetään, Läpikulkumatkalla, Päästä Yli ym. Aivan kuin artistin ei olisi aina hyvä olla omassa nahassaan? Niin, kenenkä meistä sitten olisi?

"Mutta nyt on hyvä. Hetken on hyvä. Vielä on hyvä. Hetken on hyvä."
Tervomaa toitottaa uuden levyn avauskappaleessa: Vaikuttavat Aineet. Uran tässä vaiheessa lauluntekijä on sittenkin saavuttanut tasapainonsa, ainakin hetkeksi. Kyseinen kappale on myös Tampereen Olympia-korttelikeikan avausbiisi. Erittäin vaikuttava aloitus. Tyylikkäästi ja tykisti soittava bändi kera etäisesti nuoren Michael Monroen mieleen tuovan Tervomaan näytti heti mistä suunnasta kana pissii. Monroe vertaus voi kuulostaa oudolta, jopa loukkaavalta, mutta Jonnan vaaleat hiukset heiluivat kuin Maikkelilla konsanaan.

Keikan alkupuoli oli tosi vahva ja se piti sisällään Jonnan vanhempaa tuotantoa. Tänään Lähdetään, yksi henkilökohtaisista suosikeistani: Päästä yli ja itseni aina kumman kylmäksi jättävä: Myöhemmin. Vaikka tiedän sen laadultaan olevan huipputasoa. Mukava oli kuulla biisejä myös edelliseltä erinomaiselta levyltä Eläköön(13). Vastaranta ja Aika Kultainen ovat molemmat vahvoja raitoja kyseiseltä albumilta. Albumin suurin hitti: Minä Toivon tuli vasta keikan loppupäässä ja se oli yksi illan kohokohdista, jossa Jonnan ja laadukkaan taustabändinsä yhteissoitto saavutti suurimman hurmoksen. Vallan hurmoksellinenhan itse biisikin on, ehkä Jonnan uran paras tsipale?

Niin, mikä ihmeen laadukas taustabändi? Kitarassa Latebirdsin nokkahahmo Markus Nordenstreng, uruissa Skandinavian lahjakkain soulartisti: Tuomo Prättälä, basistin ja rumpalin nimeä en muista, mutta molemmat hoitivat tonttinsa mallikkaasti. Rumpaliin repertuaariin kuului myös ajoittainen pasuunan puhaltelu. Vaikuttavaa.

Keikan puolessa välissä uudet biisit hiipivät settiin, taisipa olla niin, että uudelta: Ääni(17) levyltä soitettiin lähestulkoon kaikki kappaleet!? Levy on ollut itselläni vasta varovaisessa ennakkokuuntelussa, täyttä juuta tai jaata ei osaa sanoa levyn laadusta. Ensivaikutelmaltaan se on musiikillisesti kokeilevampi kuin edellinen levy. Kappaleista erottuvat edukseen ainakin em. Vaikuttavat Aineet, levyn eka sinkku Oo Mun Kaa, Uudet Jumalat, mukavasti melskaava nimikappale: Ääni ja eeppinen Mitä Jos...
Keikalla kuultuna 5-6 uuden levyn biisiä peräjälkeen, tunnistamatta niitä, oli hieman haastava paikka allekirjoittaneella, mutta artistin ja hänen bändinsä liekehtivä lavapreesens ei jättänyt tästä huolimatta kuulijaansa lainkaan kylmäksi.

Summarum summarum, Jonna Tervomaa heitti erittäin väkevän reilun puolentoista tunnin keikan. Lauluilmaisu ja bändi toimi kuin unelma, otteissa oli iloa ja rentoutta. Viimeisinä kuullut kappaleet: Neljä Seinää ja Oo Mun Kaa paketoivat keikan kauniiseen eeppiseen kääreeseen. Oo Mun Kaa kappaleena kuvaa hienosti tätä paljouden ja pelon aikakautta, se on yhtälailla poliittinen kappale, kuin ihmissuhdebiisi. Vahvimmatkin ihanteet kuolevat ja on mentävä kohti uutta tuntematonta. Jonna on myös ottanut ison musiikillisen askeleen eteenpäin.


torstai 31. elokuuta 2017

Syvällä nuuhkeella syksyä kohden

Korvakuulolla, jo vanhenevalla karvakorvallani erotan ja noteeraan sulosävelistä parhaimmat. Karhea kurkku, monipuolinen kitara, sopiva kosketinlurittelu, eeppinen kohta, poljento kohti aavaa preeriaa, tassuttelu, kenties laukka sieluni autiomaahan, näkymättömiin, ehtymättömiin, loputtomalta tuntuvaan ulvaisu taivaanrantani sinerrykseen, koskettavaan musiikillisiin tilaan. Sinne minä saanhan taas mennä.

Tilannehan on sellainen, että tuleva syyskausi tarjoaa erityisen runsaan musiikkisadon. Pitkän linjan, jopa geriatrisen tason artistit pudottelevan viimeisiään, kuten Neil Young, David Crosby, Van Morrison, Paul McCartney, Robert Plant ja unohduttu folk-suuruus: Michael Chapman. ym.ym. Kypsän keski-iän hyvin kypsynyttä pullaa tulevat tänä syksynä tarjoamaan ainakin: U2, Billy Bragg, OMD, Waterboys ym. ym. Keski-ikää kolkuttelevan hipster-sukupolven varmat suosikit. National, Killers, Queens of a Stone Age, Foo Fighters ja Beck tyrkkäävät myös uuden lättynsä meidän ihmeteltäväksi.

Pitkästä aikaa tunnen vahvaa musiikillista innostusta tulevia julkaisuja kohtaan. Linja on vanhaa  ja retroa, uudelleen keitettyä ja synnytettyä vähän eri nimekkeellä ja eri paketissa. Tuttuus hivelee, eheyttää, saa tuntemaan olon kotoisaksi. Surullista, niin surullista, onko tällä musadiggailulla enää mitään tekemistä rokin aidon levottoman ytimen kanssa? Riittääkö pelkkä WW Farkku Golf -musiikki, perheellisen ja keski-ikäisen jantterin lievästi elitistinen musiikillinen itsehyväily.

Mielestäni syksyn kiinnostavimmat platat ovat seuraavat:

The War On Drugs: Deeper Understanding
- Onko tämä bändi jo liian suosittu ja liikaa samaa tyyliä toistava? Ok, Slave Ambient oli tykkiä tavaraa, Lost in Dream vielä parempi, entäs tämä? Eka kuuntelun perusteella, nyt on otettu taas yksi askel eteenpäin.
Hiss Golden Messenger: Hallelujah Anyhow
- Mielestäni tämän hetken laadukkain kevyesti kantraava jenkkiartisti. Tuotteliaalla päällä, vajaa vuosi sitten ilmestyi erinomainen Heart Like a Levee.
Michael Chapman, Ehud Banai: EB=MC2
- Kulttiartisti Chapman on lyöttäytynyt yhteen yhden Israelin suosituimman artistin kanssa, tuloksena makoisa fuusio, jossa Chapmanin hieno kitara on kuitenkin pääosassa.
Neil Young: Hitchhiker
- Neil Youngin kadonnut kokaiinialbumi vuodelta 1976, jonka teon aikana Neil on tunnustanut olleensa enimmäkseen aikamoisessa pöllyssä. Spotikasta jo löytyvä nimikappale kuulostaa kyllä hyvältä.
Van Morrison: Roll With The Punches
- Myös Van Morrison on ollut aika tuotteliaalla tuulella, sillä edellisestä Keep Me Singing platasta on vain vuosi. Maistiainen Transformation kuulostaa tulevalta Van-klassikolta. Tällä levyllä on originaaleja ja covereita sekaisin.
Iron & Wine: Beast Epic
- Aina laadukas jenkkiartisti Iron & Wine pukkaa ulos (vasta) kuudennen kokopitkän, tosin ep-levyjäkin on julkaistu albumien lisäksi kohtuullisesti. Myös Suomen keikka olisi tammikuussa tiedossa.
Killers: Wonderful Wonderful
- Killers ei ole tainnut huonoa levyä vielä tehdäkään. Killersin mormonien taso tuskin vieläkään notkahtaa.
Beck: Colors
- Tämä levy piti tulla aika nopeaan Morning Phasen(14) jälkeen, mutta synnytysprosessi ei ollutkaan helppo. Ensimmäinen maistiainen Dreams tuli jo kesällä 2015. Odottavan aika on ollut pitkä, mutta lokakuussa platta löytyy kaupoista.
Robert Plant: Carry Fire
- Kolme vuotta edellisesta ja Plantin Roope on taas vauhdissa. Kahden vuoden takaisin Pori Jazz-keikan missaaminen hieman harmittaa ja vielä enemmän harmittaa se Tampereen Pakkahuoneen 2005 vuoden keikan missaus. Tuleeko vielä kolmas tilaisuus?
U2: Songs of Experience
- U2:n edellinen levy Songs of Innocence aiheutti paljon mielipahaa kun se diilattiin Applen koneisiin käyttäjiltä kysymättä. Laadultaan levy oli myös puhki viilattu, valitettavasti. Vielä yhden kerran haluan uskoa U2:seen. Näyttäkää minulle poijjat miten korvakarvani heilahtaa ja sisälläni se suuri tunne aloittaa täyttymisen.

maanantai 14. elokuuta 2017

Flow festival. 13.8.2017

Frank Ocean aloittaa keikan vangitsevasti. Solo nimiseksi paljastanut biisi uusimmalta Blond(16) albumilta soinnahtelee viekoittelevana Suvilahden yössä. Frank Ocean on modernisoitua soulia rap-vivahtein. Merkittävältä tuntuva artisti jolla on myös painavaa yhteiskunnallista sanottavaa, näin sanotaan. Pelkästään yhden kappaleen perusteella luon vision täydellisestä Flow-festivaalien päätöskeikasta, jossa ihmiset vaipuvat vähän jo viileässä elokuun yössä yhteiseen hurmostilaan. Keikka josta puhutaan pitkään, olitko silloin katsomassa Frank Oceania? Muistatko kuinka jossain modernisoitu soitto soi sielukkaana läpäisten harmaatunnelmaisen Helsingin yön. Vaan en tiedä miten kävi, sillä ekan biisin jälkeen jouduin kiiruhtamaan metroon ja sitä kautta Onnibussiin kohti Lempäälään.

Vähän aiemmin Angel Olsen ja hänen pukumiehestä koostuvat ryhmänsä piiskaa soittimistaan ja äänijänteistään teltan täydeltä eeppistä musiikkimaalailua. Voimakasääninen, etäisesti Kate Bushia muistuttava Olsen yllättää vahvalla laulun ja soiton intensiteetillä. Tunnistan yhden kappaleen ja kuulen toisen, joka on vielä parempi, pitkäksi venyvä ja jonkinlaiseen hurmostilaan päätyvä. Olsen toistaa samaa epiikan kaavaa ehkä liian monessa biisissä, biisit venyvät aivan liian pitkiksi. Pitkästyn ja käyn hakemaan itselleni jäätelökojulta lakritsijäätelön.

Ennen Olsenia hämmästelin Ryan Adamsin keikan lyhyyttä. Vain tunti. Henkisesti olin valmistautunut pitempään vetoon, mutta jos ei ole illan pääesiintyjä, niin tuntiin on tyydyttävä. Niin väärin, sillä Ryan Adams oli syy ja seuraus miksi lähdin Flow-festeille tänäkin vuonna. Adamsin erittäin muhkea soolotuotanto on tullut tutuksi vuosien varrella, useat hänen albumeistaan majailevat minun all time best albums - listalla, kuten: Gold(01), Cold Roses(05) ja Easy Tiger(07). Ryan Adamsin flow-keikka oli lyhyydestään huolimatta erittäin hyvä ja melkoisen rock. Uudelta Prisoner(17) albumilta soitettiin viitisen biisiä ja kaikki ne kuulostivat melkoisen hyvältä. Keikka alkoi terävästi kappaleilla Do You Still Love Me ja New York New York. Heti näki ja kuuli, että nyt on rockvaihe päälle. Ryanin laulu toimi todella hienosti ja bändi soitti tiukasti. Mukavaa oli seurata Ryanin ja toisen kitaristin jonkinasteista kitarasoolobattlea, jossa kumpikaan ei antautunut komppaamaan, vaan molemmat tuikkailivat vuoronperään makoisia sooloja tehokkaiden rockveisujen lomaan.

Adams oli ulkoisesti hyvin perusjäppisen näköinen jenkkijötikkä, lavaspiikit olivat huomattavan kliseisiä, suorastaan remuaaltosmaisia. Hell Yeah, I'm Gonna Play fucking rock'n' roll jne. Mitään uutta ja ihmeellistä Adams ei tarjonnut, paitsi erittäin pätevän tunnin mittaisen rockkeikan. Jäin kaipaamaan herkempää osastoa, jota tällä keikalla edusti ainoastaan Goldin(01) Stars Go Blue. Keikan paras hetki oli Cold Roses(05) albumin nimibiisi, jossa soittajat pääsivät näyttämään parhaiten taitojaan. Toisaalta tästä keikasta jäi sellainen nälkä, että erittäin mielellään näkisin Adamsin uudestaankin keikalla ja ehkä yksin kitaransa kanssa.

Tullessani Flow-alueelle kuulin ja näin ripauksen Jonna Tervomaata ja kuuntelin melkein koko keikan ajan legendaarista alternative-bändiä: Afghan Whigs. Bändi on yksi nuoruuden suosikkejani. Kuilu Whigsin musiikkiin ja nykytuotantoon on vuosien varrella kasvanut, yksi syy tähän on se, että angstisempi ja volyymilta voimakkaampi rock ei kuulu enää päivieni soundtrackiin. Tästä etääntymisestä huolimatta yllätyin positiivisesti Afghan Whigsin ja etenkin sen pääjehun Gregg Dullin vahvasta intensiteetistä. Laulu oli yhtä komeaa(ellei komeampaa) karjuntalaulantaa kuin Whigsin levyillä. Tunnistin tuttuja biisejä ainakin levyiltä: Gentleman(93) ja 1965(98). Mutta valitettavan vähän pystyin nimeämään kappaleita, aikaa oli kulunut ja biisit koukkuineen huuhtoutuneet muististani. Tästä huolimatta keikka oli vahvaa tekoa. Ainut(ja isoin) miinus oli aivan liian kova musiikin volyymi, nupit olivat tosiaankin kaakossa ja tämän lisäksi Dulli näytti useaan otteeseen mikseripöydän suuntaan etusormeaan kuin kehottaakseen nostamaan volyymia lisää.





perjantai 11. elokuuta 2017

Robbie Williams. Tampere. Ratina. 10.8.2017

Mietin Robbie Williamsin lavapreesensiä, erityistä kykyä kuunnella yleisöään ja nopeasti reagoida yleisössä tapahtuviin yksityiskohtiin. Katsomossa oli sentään 30 000 ihmistä, mutta tästä huolimatta Williams kykeni luomaan intiimin tunnelman yleisöönsä. Biisien välissä tai jopa biisien aikana artisti poimi yleisöstä katseita, erilaisia yksityiskohtia, kuten tissejä. Nämä her-kullisuudet  loivat hyvää kontaktia yleisöön ja pitivät suupielet korvissa asti, koko keikan ajan.

Ne vitsit, enimmäkseen kaksimieliset, upposivat täydellisesti suomalaisyleisöön. Helposti Williams sai selville meidän ruotsalaisuusvihan ja huudatti yleisöä täysillä aivan keikan alusta alkaen. Keikan alkupuolella, ehkä pienessä hermostuksen puuskassaan Williams kouri useaan otteeseen pallejaan viehkon kilttinsä alla. Myös peräosastoa näytettiin useita kertoja yleisölle. Pettymykseksi pitää kertoa, että alta paljastuivat mustat, hyvin topatut alushousut.

Williams aloitti shownsa sovitusti klo:20.45 ja lopetti 22.30. Varttia vajaa kaksi tuntia umpikarismaattista rock'n roll showta. Settilistassa ei ollut juurikaan poikkeamia verrattuna kiertueen muihin konsertteihin. Alun kolme biisiä: The Heavy Entertainment Show, Let Me Entertain You ja Monsoon meni vielä vähän lämmitellessä. Tosin yleisö oli heti lämmin ja vastaanottavainen, vaikka Robbien ääni haki hieman vielä linjaansa, niin showmiehen elkeet olivat heti täysillä käytössä, kuten repliikit tyyliin: "I'm Robbie Fucking Williams" ja ne peräpeilin heilahdukset.

Uuden levyn eka sinkku Party Like a Russian oli shown ensimmäinen napakymppi. Hyvin suunniteltu ja liekkitehosteilla ryyditetty kokonaisuus. Myös uudelta levyltä löytyvää Love My Life biisiä tuki Radio Novan kopilta jaetut sydänfiguurit, joita yleisö heilutti Robbien yllätykseksi(?) keikan ajan. Ennen tsipaletta Robbie harrasti hauskaa ja rankkaa itseironiaa omasta laskusuunnassa olevasta urastaan, tätä ironiaa ja nopeaa reagointia yleisöön jatkui tasaisesti koko keikan ajan. Itseironian ja härskien vitsien lisäksi Robbie vakavoitui välillä kertoen terveydentilastaan ja kuinka olo on parantunut koko ajan kiertueen edetessä. Liialliseen vakavuuteen Robbie lavaspiikit eivät kuitenkaan menneet, sillä aina löytyi pilke silmäkulmassa, keventävä läppä tai sitten se tissipari joka veti Williamsin huomion muualle.

Robbiehan ei ollut ihan sellaisessa tikissä kuin uransa alkuvaiheessa. Hieman turvonnut olemus ei kyllä vähentänyt show-miehen karismaa, päinvastoin, hyvinkin tavalliselta brittiläiseltä futisfanilta ulkoisesti näyttänyt Williams tuli hienosti yleisön kanssa samalle tasolla. Se kukkoileva naapurinpoika, jolle on jo siunaantunut pari lasta ja lisäkiloa, mutta karisma kestää, jopa marinoituu.

Itselleni yllättävin hetki oli kun Willliams kutsui isänsä laulamaan duettona Neil Diamondin biisin Sweet Caroline. Tätä aidosti koskettavaa isä-poika esitystä edelsi myös koskettava tarina siitä kuinka Robbie oli tiennyt miksi hän haluaa isona, kun oli nähnyt pikkupoikana isänsä esiintyvän televisiossa. Todennäköisesti tarina, joka on seurannut kiertueen jokaisessa konsertissa, mutta tästä huolimatta tapa ja tyyli millä Williams tarinansa kertoo saa vakuuttumaan kuin hän kertoisi sen meille ensimmäistä kertaa. Upea esiintyjä.

Ennen encoreita kuultiin Feel ja Rock Dj. Encoreiden: She's The One, Angels ja Sinatran My Wayn aikana yleisö oli jo ekstaattisessa hurmostilassa. She's The Oneen Robbie bongasi hienosti naisen yleisön joukosta, johon Williams loi hienon kontaktin, sekä lavalta, että screeniltä käsin. Myös My Way oli hauska, sillä biisin alkupuolella Williams alkoi yllätten kyselemään joltakin yleisöltä; - Oletko Ecuadorista? Boliviasta? Mutta lopetti läpänheiton: "Sorry, i have song to do!" Myös Williamsin lauluilmaisu lämpeni loppua kohden. Sataprosenttinen, suorastaan hävyttömän viihdyttävä show. Robbien viimeisen repliikin: - Be Honest! jälkeen yleisö lauloi vielä pätkän Angelsia, kuin hyvästelläkseen Robbien.

Artistin keikka saa aina kuuntelemaan tuotantoa vähän huolellisemmin läpi. Vaikka Williamsin soolouraa helposti tulee määriteltyä keskinkertaiseksi, on ne pakolliset(runsaat) hitit ja ihan kelvolliset albumit sekä Escapocolyn(02) jälkeen taso on tasaisesti laskenut. Ehkei ihan näin, yllätyin esimerkiksi kuinka hyviltä edelleen kuulostavat Robbie vähemmän tunnetut albumit, kuten: Intensive Care(05) ja jopa pohjanoteeraukseksi tituleerattu: Reality Killed The Videostar(09). Tosin kummaltakaan albumilta ei tullut ainuttakaan biisiä Ratinan konsertissa ja eikä kyllä muillakaan kiertueen konserteilla. Ainut kritiikki keikalle on tämä ns.lukittu settilistä, jonka sisällä Robbie kyllä irrotteli ansiokkaan läsnäolevasti.

Uskon, että moni Williamsiin inhoajakin olisi muuttanut mielipidettään tämän keikan jälkeen. Maanläheisyys, aitous, roisi huumori ja ennen kaikkea uskomaton reaktiivisuus yleisöön päin kertoo kyllä kuinka suuri esiintyjä on Robbie Williams. Vuoden 2017, jo melkoisen muhkealle keikkalistallani tämä menee kirkkaasti kärkeen.




maanantai 24. heinäkuuta 2017

Upfiels - What a Hell it Means?

Pilvien yllä utuisempaa, korkeampaa rockkoskettavuutta. Menetän, löydän, käännän saman puisen laatikon ylösalaisin. Kuulat, tarrat, puiset kolmiot leviävät pöydälle. Siellä täällä tummumia, halkeamia, sinitarran jälkiä. Haistan kynäpenaalini katkenneiden lyijykynieni lyijyn, tunnen päiväunelmieni pusertavuuden, maailman kauneimmat kasvot ja oikea biisi täysin oikean aikaan. Siitä oli vuosia, vuosikymmeniä, jolloin elämän katkeransuloinen tietoisuus levisi rintakehääni.

Pelkään jos menetän väylän kirkkaimpaan, heinäkuun helteeseen, heinäpellon leikatun heinän tuoksuun. Siihen yläpilveen.



Elämä on runoutta, toivon, että se on puhdasta. Voisin olla sanomatta sanoja, voisin vain kuunnella ja vaipua. Kuunnella itseäni, kuunnella lähteeni herkkää liplatusta, saisin olla luvan kanssa ylemmillä pelloilla, kuulaimmalla ilmanalalla, pakahtuen skottiruutumusiikin paisuttavaan voimaan.



Aikansa kutakin, runo ei kestä, unelma eivät riitä minua ruokkimaan. Arki painaa hartioita, ikä vielä enemmän. Häpeäisit vähän, tällaista sentimentaalista itkeskelyä parhaana kesäpäivänä.



Kotiin, aina kotiin, aikuiseen kotiin. Yllättävän virkeään pitkätukkaan sisälläni, hänen tyylikkääseen tilitykseen. Like it or Not!




sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Pilvien välistä rockparhautta - Tammerfest 22.7.2017

Lauantain Tammerfestini alkoi Keskustorin teltalta ja Matti Johannes Koivun keikalta. Tällä kertaa Matti Johannes oli bändin kanssa liikkeellä. Aiemmilla näkemilläni keikoilla olin nähnyt vain akustista Koivua. Niin, miten tämän nyt kertoisi. Aurinko paistoi pilvien takaa, piti tulla sadetta, mutta ei. Matti Johanneksen syvälliset laulut toinen toisensa jälkeen menivät syvemmälle mieleen ja lihaan, liikuttivat, tekivät vaikutuksen, antoivat melkein puhdistuneen olon. Alkupäässä keikkaa oli ehkä hivenen soundillista hapuilua, kun taas loppuosa sujui hienosti. Keikan parhaimmistoa olivat: aloitusbiisi Tyhjäksi jätetty, 80-luvun lapset ja todella koskettava Tunnen Muuttuneen Maan sekä bändin kitaristille, tuoreelle isälle omistettu: Kun Puu Kaatuu.

Ratinanpuistoon päästessämme odottelimme lavalle saapuvaksi suomirokin legendaa Eppu Normaalia. Olen ollut ennen tätä seitsemisen vuotta Eppu-pannassa, kun bändi on vaan veivannut vanhoja hittejään ja siirtänyt uuden levyn tekoa aina tuonnemmaksi tulevaisuuteen. Tänään annoin periksi, uutta levyä tuskin enää tulee ja ehkä minä haluan kuulla nämä kansanlaulut vielä kerran livenä. Kyllähän näitä kansanlauluja sitten riittikin. Keikan tuorein biisi oli vuodelta 1991, vain singlenä julkaistu Lensin Matalalla. Kyseinen veto oli keikan mukavia yllätyksiä, ei niin usein kuultu kappale. Alkupuolella keikkaa soitettu Minun Aurinkolasini oli myös harvinaisempaa osastoa. Muuten mentiin ihan "supehittitasolla", Vihreän Joen Rannalla, Kitara Taivas ja Tähdet, Puhtoinen Lähiöni, Njet Njet, Nyt Reppuni Jupiset Riimisi Rupiset...niin, kyllä te tiedätte nämä kaikki.

Ei varmaan ihan täydellisin eppukeikka, Martin ääni välillä oli vähän tukkoinen, Pantsen kitarakin meni välillä niin ja näin sekä Baarikärpäs-osuuskin oli aika puhelaulumaisen ontuva. Mutta näistä pienistä säröistä huolimatta keikka oli silkkaa tunnetta ja tammerfest-yleisön kollektiivista sielunmessua. On erityisen hienoa kun bändin keikalla voi laulaa mukana jokaisessa laulussa ja täysin palkein. Sellainen mukava jälkivaikutus keikasta tuli, että kaivoin myös Eppuja levylautaselle ensimmäisen kerran moneen moneen vuoteen. Nämä biisit kun on kuunneltu ja opiskeltu jo teini-iässä, ovat osa Dna:ta. Harvinaisen hyvältä kuulostaa juuri nyt Pop Pop Pop(80) kokoelma.

Illan pääesiintyjä oli The Verve yhtyeen ex-solisti Richard Ashcroft. Itselleni Ascroftin tuotanto on tuttu Verven Urban Hynmsin(97) ja muutamien soololevyotantojen kautta. Ei siis täydellisesti hallussa, mutta sanoisin, että sen verran riittävästi, että miehen keikka tuntui katsomisen arvoiselta. Jäntevältä ja skarpilta näyttänyt Ashcroft aloitti tismalleen keikka-aikataulun mukaisesti, eli.klo:22.30. Noin kymmenen biisin mittainen keikka piti sisällään ns. tärkeimmäit Verve-hitit ja edustavan otoksen soolotuotantoa. Kakkosena soinut Sonnet putosi hyvin, uuden levyn This it How It Feels toimi myös komeasti. Ennen Drugs Don't Workin alkua Ashcroft kuittaili jotain Robbie Williamsin suuntaan, ilmeisesti liittyen häneen tulevaan Tampereen keikkaan. Pienehkö katkeruus paistoi artistin kommenteista. Turhaa kuittailua sinänsä, koska Richardin keikka oli musiikillisesti todella varmaa työskentelyä. Ashcroft lauloi läpi keikan antaumuksellisesti ja fiilis tekemiseen tuntui olevan kohdallaan. Bändin soolokitaristi teki myös mainioita työtä ja bändi jäi mukavalla tavalla biisien lopussa jumittelemaan ja paisuttelemaan joitain kappaleita, joka mielestäni oli myös aika toimiva ratkaisu.

Ilta loppui luonnollisesti Bitter Sweet Symphonyyn. Ascroft puki takkinsa ylleen ja poistui näyttämöltä kuin nyrkkeilijä kehästä. Lievä pistevoitto Ashcroftille, mutta ei täyttä livetyrmäystä. Artistina Richrd Ashcroft taitaa olla Verve-hittiensä vanki ja sooloura ei ole tehnyt Ashcroftista niin suurta artistia kuin yleisö ja ehkä artisti itse on toivonut. Jäin kaipaamaan ekan soololevyn Alone With Everybody(00) hittiä Song For Loversia. Tämän soolon  aikoihin Ascroftista pyrittiin leipomaan suurempaakin starbaa, muistan esimerkiksi kotoisen Soundi-lehden levyarvion jossa Ashcroftia verrattiin karisman puolesta aina Elvikseen asti. Niin, ainakin pieni Elvis me nähtiinkin tänä iltana, jopa musiikillisesti ärhäkkä sellainen, mutta ehkei täysin urauurtavaa taiteilijaa.

Keikoilla on aina se hyvä puoli, että sen jälkeen tulee tsekattua uudelleen artistien tuotantoa. Näin on tänään käynyt Ashcroftin suhteen. Olin melkein unohtanut hänen kolmannen soololevynsä: Keys To The World(06), josta löytyy sentään kaksi kovaa keikkasuosikkia: Break the Night With Colour ja Music is Power. Uusin These Peoplekaan(16) ei kuulosta hullummalta. Mutta korvamadoksi keikan jälkeen jäi kuitenkin tämä Verve-klassikko: