keskiviikko 24. elokuuta 2016

Puolustuksen puheenvuoro - Eppu Normaali Helsingin Hernesaaressa 18.8.2016


Eppu Normaali saapui tuoreeltaan Tampereella Ratinassa sinfoniaorkesterin kanssa soitetun 40-vuotiskeikan jälkimainingeissa myös Helsingin Hernesaareen. Se tarjoili tasaisen varman keikkakokemuksen soittaen tutun hittikatraan lomassa myös muutaman pirteämmän harvinaisuuden. 

Eppu Normaalia tuskin voi kutsua aliarvostetuksi yhtyeeksi, mutta on vaikea löytää syitä miksi se olisi kellekään relevantti asteikolla, jolla artisteja nykypäivänä arvioidaan. Yhtye kärsii monien aikalaistensa tapaan vuosikymmeniä jatkuneesta vakavasta radiosoittotasapäistämisestä. Aivan kuin jossain YLEn takahuoneessa olisi aikoja sitten yhteistuumin valittu joukko viisuja joiden on uskottu nyt ja ainiaasti tyynnyttävän katajaisen kansan Eppu Normaali-nälän (”Radio” soi nykyään kummallisena etiäisenä bändin omasta kohtalosta).  

En liene ainoa, jolle radioaaltojen täytteenä vuodesta toiseen soivat ”Tahroja paperilla”, ”Nyt reppuni jupiset riimisi rupiset” ja ”Njet, Njet” eivät edusta sitä yhtyeen ihan kirkkainta antia. Eppu Normaalilla on neljätoista studioalbumia kattavalla urallaan paljon osumia, joista monet olisivat paremmasta syystä päätyneet standardeiksi, elleivät olisi jääneet kuorolaulettavampien veljiensä varjoon. Se on sääli, sillä sinänsä hyvin toimivien rakkauslaulujen lisäksi bändi kirjoitti liudan kappaleita joiden tekstit ovat yhä parhaimmillaan nerokkaita ja jatkuvasti ajankohtaisia; joka sukupolvella on omat ydinonnettomuuskokemuksensa ja kauhnauksensa vallanpitäjien kanssa. 

Vaikka Hernesaaren keikalla näki joitain myös nuorempaa väkeä, vaikuttaisi sukupolviviikate leikanneen voittopuolisesti alle kolmikymppiset kuuntelijat yleisöstä. Jo 90-luvulta jatkuneen varsin harvan  levytystahdin ja itsepäisen tasapäisillä soundilllisilla urillaan kulkevan soitannan vuoksi bändi tuskin on haalinut pariin vuosikymmeneen montakaan sellaista fania, jolle Eput ei olisi tullut ikäänkuin verenperintönä omilta vanhemmilta tai naapurin Makelta. Yhtyettä olisi vaikea kuvitella edes ns. perinnekiintiöksi Flow’n päälavalle. Se paikka on varattu J.Karjalaisen Ja Kauko Röyhkän kaltaisille artisteille, jotka ovat olleet halukkaita myös tyylillisiin irtiottoihin sekä yhteistyöhön modernimpien artistien kanssa.  

Sony records on kuluvan vuosikymmenen aikana julkaissut kaksi ”Eput Rautaa”-kokoelmaa, joilla sekalainen joukko suomalaisia nuoremman(kin) polven artisteja tulkitsee Eppujen kappaleita. Muutamaa valopilkkua, kuten Egotripin jo 90-luvulla coveroimaa Lautturia lukuunottamatta tulkinnat ovat suhteellisen tyhjänpäiväisiä eivätkä juurikaan tarjoa potentiaalisille uusille diggareille yriittävästi tarttumapintaa tai syitä innostua Eppu Normaalista. 

Karjalaisen ja Röyhkän tapaan Syrjän veljekset ovat ainakin toistaiseksi kieltäytyneet yleisesti kultakaivokseksi osoittautuneista Vain Elämää -sarjan kausista. Ilmeisesti keikat, AV-talo Akun Tehdas ja teostotulot tuottavat siinä määrin rahaa koko bändin jäsenistölle, ettei koko kansan emotionaaliselle itkumuurille ole ollut tarvetta kavuta. Hyvä niin.  

Syy vankkaan museoitumiseen on kuitenkin pitkälti myös bändin itsensä - se ei tee itselleen palveluksia soittamalla yhäkin hämmästyttävällä tarmolla ja varsin tyytyväisenä esimerkiksi Baarikärpästä humaltuneelle yleisölle vailla ironian häivää. Myös sen kulttuurilliset viittaukset ovat internet-asteikolla kivikautisia. Voisiko jälkijättöisyyttä korostaa järeämmin kuin Kummeli-huumoriryhmän spiikkaamalla sisäänjuontonauhalla? Ratkaisu on kyseenalaista sikälikin, että Eppu Normaali on aina osannut tuottaa itse oman huumorinsa. Sen ulkoistaminen aiheuttaa vuonna 2016 tarpeettomia myötähäpeän väristyksiä. 

Saapuessamme keikkapaikalle Hernesaaren päätyyn oli Helsingin edustalle kerääntynyt reippaasti uhkaavannäköistä pilvimassaa, joka repesi sateeksi vasta ”Voi kuinka me sinua kaivataan”-kappaleen aikana. Ajoitus ei olisi voinut olla parempi. Hetken kestänyt rankkasade toi asiaankuuluvaa dramaattista painoa biisille, jonka lyriikoissa kuvaillaan maailman merten kiehuntaa.  

Hernesaari on tällä hetkellä kummallinen sekoitus tehdashalleja, Löyly-saunan modernia arkkitehtuuria ja keikkapaikkamme rättikattoisia kaljatelttoja. Koristaapa seutua myös vanhasta proomusta tehty beach volley -kenttä.  

Itse keikkalava on sympaattinen puusta kyhätty laitos, jolle ei big bandia istuteta (Hernesaaressa onkin toistaiseksi painotuttu ymmärrettävästi EDM-keikkoihin). Viisijäseniselle Eppu Normaalille lava oli kuitenkin kooltaan juuri sopiva. Välitöntä tunnelmaa tuki osaltaan se, että yleisöllä on pääsy aivan lavan reunalle.  

Olen aina kokenut jonkinlaista lapsellista ylenkatsetta VIP-alueelle vapaaehtoisesti suuntaavaa väkeä kohtaan. Uskon nyt ymmärtäväni VIP-karsinoiden merkityksen. Kyseessähän on nerokas järjestely, joka palvelee kaikkia. Jako VIPpeihin ja normaaleihin tavallaan toteuttaa proggressivisen verotuksen periaatetta; ne, joilla on varaa, maksavat suuremman osan kokonaiskustannuksista ja kiitokseksi tästä heidät ohjataan kauemmas rahvaasta ja lavanedustasta nauttimaan ylihinnoitellusta Moetista ja kohotetusta itsetunnosta. Tavalliselle musiikinystävälle jää täten enemmän tilaa lähempänä bändiä ja hänen rahallinen panoksensa jää pienemmäksi (iloisena yllätyksenä keikalle pystyi ostamaan myös opiskelijalippuja).  

Torstai-illalle sijoitettu keikka alkoi vain hieman ilmoitetusta kello kahdeksasta myöhässä ja kesti vajaat kaksi tuntia. Sellaisenaan se oli mukava kokonaisuus arki-iltaan, vaikka Ratinan keikan tuplasti pidempi settilista selvästi oli antanut tilaa harvinaisemmalle biisiainekselle. 

Hernesaaressa joukosta erottuivat ”Pidetään Ikävää”, ”Linnunradan laidalla” ja henkilökohtainen illan kohokohtani ”On viatonta ja kainoa harrastukseni ainoa”. Hoikassa kuosissa  kolmen kappaleen ajan yhtyeen kanssa esiintynyt Iiro Rantala puhalsi henkeä jopa ”Murheellisten laulujen maan” piano-osuuksiin, saaden kappaleen kuulostamaan tuoreelta. Eppu Normaali soitti hyväntuulisesti ja varmasti. Martti haki tuttuun Pete Townshend-tyyliin ilmaa alleen lähes jokaisen kappaleen lopetuksessa, ja jatkoi jutustelua vain vähän hengästyneenä. Vuosi 2016 on niittänyt suuria muusikoita enemmän kuin tuskin kukaan uskoi. Eppu Normaalin aikoja sitten raitistuneet jäsenet ovat vielä kuudenkympin hujakoilla hyvässä iskussa, ja heidän on helppo nähdä keikkailevan vielä ainakin vuosikymmenen ajan. Uskoisin että 50-vuotistaiteilijajuhlalle olisi sillekin tilausta.

Vieraileva kirjoittaja: V-Hound

http://www.setlist.fm/setlist/eppu-normaali/2016/hernesaaren-ranta-helsinki-finland-bfcc562.html

sunnuntai 21. elokuuta 2016

Syvin alelaarikyykistys - Viime aikojen halppislevylöytöjä

Muovi on jatkanut kulkuaan levyhyllyyni, komeroiden  kätköihin, ulkovarastoon ja epämääräisiksi kasoiksi pitkin huoneistoni nurkkia. Laitoin itseni kesän loppupuolella osittaiseen nettilevyjenostolakkoon. Hieman turhan hanakasti sormi napautti "Place order" nappia. Tämä lakkoon asettautuminen sai taas kirpparijalkani liikkeelle, sillä mustan muovin kutsua on liki mahdoton välttää. Kirppareilta on tullut raahattua epämääräisiä kasoja ihan laadukkaita musiikkiäänitteitä. Ajattelin tässä esitellä niistä muutaman.

June Tabor: Airs and Graces(76) levystä maksoin sen yhden euron. Varsin mukava löytö kirpputori Silinteristä Tampereelta. Aikansa folk-prinsessa, joka on minulle ollut tähän asti vain aavistuksen omainen nimi korvissani. Junen laulu on häikäisevän kaunista irkkutyylistä folkkia vaikka britti onkin. Levyn biisit ovat enimmäkseen omia ja hyvälaatuisia.

Tom Jones: Reload(99) Tämä on se levy josta löytyy megahitti Sexbomb. Reload on isolla rahalla tehty duettolevy. Yllätyin heti alkuun kuinka kova meininki tällä levyllä on sillä Tompan ja kumppaneiden versiot tunnetuista populaarimusiikin helmistä ovat varsin tyrmäkkäitä, Talking Headsin Burning Down The House sopii yllättävän hyvin Tompan ja Cardigansin Nina Perssonin laulettavaksi. Tom Jones pesee pääsääntöisesti kaikki duettokaverinsa Van Morrisonia lukuunottamatta, jonka murakka ilmaisu nousee samoihin maskuliinisiin lukemiin Tompan laulun kanssa. Mainittakoon, että tällä kertaa on formaattina cd ja hintaa oli kokonaiset 60 senttiä.

Phil Collins: Face Value(81) Kädet ylös kenen mielestä Phil Collinsin musaa tuli aikoinaan vähän liikaa joka tuutista, se soi radioissa, diskoissa, ruotsinlavoilla ym. Aika tuoreessa Phil Collins haastattelussa artisti kokee jonkinmoista syyllisyyttä tästä liiallisesta esilläolostaan 80-luvulla. Onkohan oikeasti syytä? Noh, ehkä sen Another Day In Paradisen soittoa olisi voinut hieman rajoittaa. Face Value on Phil Collinsin eka soololevy ja silkkaa rautaa. Uskokaa minua. Tässä on monipuolinen ja sävykäs levy, jossa on jokunen iso hitti, mutta myös paljon persoonaa ja musiikillista laaja-alaisuutta. Olen viimeisen puolen vuoden aikana hommannut näitä levyjä kolmen kopion verran. Koska halvalla on lähtenyt ja tämä levy edustaa todellista laatua. Mainittakoon myös, että Phil Collinsilta ilmestyy syksyllä omaelämänkerta nimeltään Not Dead Yet. Eli repikää siitä.

Los Lobos: The Neighborhood(90) Edellä mainitulla tamperelaisella kirpputorilla on myyjä joka ei arvota kovin korkealla Los Lobosin tuotantoa. Tämä lähti uudenkarhealla kuosilla eurolla, samoin kuin bändin edellinen levy: By The Light Of The Moon(87). Molemmat ovat vankkoja juurirocklevyjä sinne John Hiatin, John Mellencampin ja ehkä Springsteeninkin suuntaan kallistuvia. The Neighborhood(90) kuulosti pitkään korvissani varsin keskinkertaiselta. Sitten kai kasvoin tai pehmenin hieman, sillä tämä mukavan roots-sävytteinen levy avautui vasta viime vuosina täyteen kukkaansa. Noniin, nyt näitäkin on kaksi, tämä ja aikaisempi irkuista ostettu kanneltaan vähän kulahtanut versio.

The Alarm: Strength(85) ja Change(89) The Alarm on vekkuli bändi, nimittäin yhtyeen levyjä on alelaarit pullollaan ja maksimissaan euron kappalehintaan. Itsekin olen hommannut varsin kivuttomasti bändin ns. kulta-ajan tuotannon, eli levyt: Declaration(84), Strength(87),  Eye of the Hurricane(87), Change(89) ja Raw(91). Enkä näistä ole paljoa maksanut. Joo, aina välillä erehdyn ostamaan jonkun bändin levyn kaksoiskappaleen, kun levyt ovat kirppareilla aina niin hyvässä kunnossa. Tähän löytyy ilmeinen ja valitettava syy, sillä luulen,että harva oikeasti kuuntelee ja diggailee näitä levyjä. Minäkin aivan liian vähän, sen myönnän. Levyjä on julkaistu aivan liikaa ottaen huomioon niiden todellinen laatu. Onko The Alarm sitten enimmäkseen paskaa? Noh, onhan se sitä suurimmaksi osaksi. Sellaista väkinäistä Big Countryn ja U2:sen sekoitusta. MUTTA, The Alarmilla on yksi aidosti hyvä levy, se on esikoinen: Declaration(84), jossa on punkahtavaa kiihkoa ja hyviä biisejä, sellaista The Clash goes Springsteen meiningillä. Niin, miksi sitten ostan näitä kehnompia Alarmin levyjä? Joo, ihan mint-kuntoinen vinyyli kera hienon kansitaiteen euron kappalehintaan aiheuttaa aina sen hairahduksen...ja, iso JA..olen kuuntelijana kärsivällinen, jaksan pyöritellä kehnoakin levyä vuosikausia, jopa vuosikymmeniä. Välillä tapahtuu ihmeitäkin, kehno levy osoittautuukin hyväksi, kuten em. Los Lobosin; The Neighborhood(90). Mutta The Alarm, voinko suositella tätä bändiä kellekään, Avautuuko tyylikkäällä kannella siunattu: The Change(89) koskaan? Ehkä tänä iltana?
22.8.2016 Lisäys: Todellakin, The Change albumi on alkanut avautumaan. Ei sittenkään kovin väkinäistä menoa, enemmänkin rootsia ja rentoa, avaraa rokkia. Hyviä biisejä löytyy, kuten Sold Me Down The River, Love Don't Come Easy, Scarlet...

Joe Cocker: Cocker(85) ja Unchain My Heart(87).  Joe Cockeria ostetaan silloin kun mitään muuta ei kirpparilta löydy. Osittain allekirjoitan tämän puolilevottoman väitteeni. Nämäkin kaksi levyä löytyivät euron kappalehintaan. Yllätyin kuinka hyvin Cockerin ääni kulkee näillä levyillä. Hitit You Can Leave Your Hat On ja Unchain My Heart puhuvat puolestaan, mutta hyvin rullaavat muutkin "coverveisut". Niin, Joe Cocker ei ole paljon itse biisejä tehnyt, paitsi ihan uran alkuvaiheessa. Cocker on jollain tavalla verrattavissa edellä mainittuun Jonesin Tomppaan, molemmat ovat tulkkeja, eivät biisintekijöitä. Aika lailla samaa vuosikertaakin, Tomppa ehkä vuoden pari vanhempi. Hieman on jäänyt harmittamaan kun ei tullut koskaan lähdettyä Joe Cockeria keikalle katsomaan, Suomessakin hän kerkesi vierailemaan useaan otteeseen.

Black: Wonderful Life(87) Tämän jutun viimeinen euron löytöni on jo edesmenneen Blackin, eli Colin Vearncomben popklassikko Wonderful Life(87). Niin, Colin Vearncombe kuoli tämän vuoden tammikuussa traagisesti auto-onnettomuudessa, luulen että se meni aika monelta ohi, koska noihin aikoihin viikatemies vieraili aika tiuhaan rockpiireissä. Artisti nimeltään Black on paljon muutakin kuin inhottava korvamato Wonderful Life, 80-luvun itkettävimpiä hituteita ja ennen kaikkea sen takia, koska itse oli herkässä teini-iässä ja aika ulkopuolella kun kyse oli hitaiden tanssimisesta tyttöjen kanssa. Black teki uransa alkupuolella neljä laadukasta albumia, edellä mainitun Wonderful Lifen lisäksi albumit Comedy(88), Black(91) ja Are We Having Fun Yet(93). Blackin hissuttelevat biisit jäävät helposti taustamusiikiksi, mutta päämäärätietoinen kuuntelu on avannut Blackin tuotannon herkkään kukkaansa. Suosittelen erityisesti kakkosalbumia Comedy(88) joka on mielestäni tämän musiikkityylin omanlainen täydellistymä. Niin, tietenkin jos pidät tällaisesta kasaripopista, jonka lähimmät vertailukohdat löytyvät bändeistä: Prefab Sprout, ABC ja Deacon Blue. Tässä näyte Comedy(88) levyltä, kasarisiirappia parhaimmillaan...tai pahimmillaan:






perjantai 19. elokuuta 2016

Ace: No Strings

Annetaan hyvään kotiin Ace yhtyeen kolmosalbumi: No Strings(77). Ace oli aikansa pubirockia, Sheffieldiläinen bändi joka julkaisi urallaan kolme albumia: Five-A-Side(74), Time for Another(75) ja edellä mainittu: No Strings(77). Pubrock oli vähäinen brittigenre 70-luvulla, edustajineen muun muassa Dr. Feelgood, Graham Parker ja The Pirates.

Acen No Strings(77) levystä minulla kaksi kopiota, joista toisesta en ole päässyt millään eroon. Olen lähinnä yrittänyt sitä myydä kirppareilla polkuhintaan. Niin, ketä kiinnostaisi? En ole valmis sulattamaan levystä vinyyliastiaa tai tekemään siitä seinäkellon pohjan. Tässä on sisältöä, hyvääkin musiikkia, mutta ei pelkästään(myönnän), koska tässä on kosolti myös keskinkertaisuuttakin. Tämä lienee huonoin myyntipuhe ikinä, mutta Acen No Srings-levyllä voi olla jotain mikä sinua kiinnostaa, ainakin biisi You're All That I Need on aidosti hyvä. Kuunnelkaa vaikka:



Acen suurin hitti oli eka levyn How Long, joka lienee teillekin hieman tutumpi. Laulaja Paul Carrack on tehnyt tasalaatuista soolouraa ja ollut vierailevana laulajana muun muassa Squeezessa ja Mike And The Mechanicsissa, edellisen bändin Over My Shoulder hitti on Paul Carrackin laulama ja osittain myös kynäilemä veisu.

Acen koko tuotannon saat helposti kolmella eurolla. Näitä levyjä liikkuu kirppareiden alimmissa laareissa, etenkin tuota eka levyä: Five-A-Side(74) joka ei ole myöskään mitenkään huono levy. Näitä levyjä minulla taitaa olla kolme kopiota kotona pyörimässä. Niin, kelpaisiko kellekään?


maanantai 15. elokuuta 2016

Flow Festival. 14.8.2016.

Käsi sydämellä, mikä seuraavista artisteista luo kaikista valjuimman mielikuvan: Iggy Pop, Morrissey vaiko New Order. Niin minä vähän ajattelinkin. Mutta minulle tämä artisti oli syy ja seuraus, miksi yleensä lähdin Flow-festareille. Tässä kohtaa lievät pahoitteluni, että teen oletuksia musamakunne suhteen. Voihan se ollakin niin, että New Order ei oikeasti olekaan valjuin näistä kolmesta? New Order oli ainut jota en ollut nähnyt aiemmin. Iggsterin olin nähnyt kolmesti, Morrisseyn kerran surullisen kuuluisalla Ruisrock-keikalla vuonna 2006. Surullisen kuuluisalla siksi, koska lähdin kesken kaiken katsomaan Ismo Alangon keikkaa. Niin, paljastetaan myös, että en ole koskaan ollut Morrissey-miehiä. 80-luvulta tähän päivään Smithsin ja Morrisseyn musiikki on yrittänyt löytää väylää minuun, onnistumatta koskaan siinä täydellisesti. Arvostusta riittää Morrisseytä kohtaan, mutta musiikki ei puhuttele tarpeeksi paljon.

Näistä turinoista siirrytään kohtaan, eli mitä minä sain Flow-festareilta? Ok, perjantain ja lauantain huikeat flow-kattaukset jäivät tällä kertaa kokematta ja minä valitsin pelkän sunnuntain New Orderin takia. Sunnuntain ensimmäinen keikka oli suomalainen Death Hawks. Tämä psykedeelisvoittoinen rokkiryhmä esiintyi tällä kertaa edukseen. Kerran olin Death Hawksin aiemmin nähnyt klubikeikalla, enkä ollut vakuuttunut lainkaan bändin liveotteesta. Flow-keikka sen sijaan alkoi heti hyvällä energialla, mutta paketti oli jotenkin epätasapainoinen. Laulu ei kuulunut tai laulaja ei suostunut laulamaan kunnolla? Niin, bändin laulaja-kitaristi oli homman villi kortti, välillä tuntui, että mies vain rämpsäytteli hienoja sointuja hienosta kitarastaan, mutta ei vaivautunut oikein laulamaan mitään. Mieshän oli pukeutumisen puolesta kuin jostain 70-luvun spacerock-bändistä, hauska kuvioasu kera pyöreiden aurinkolasien ja vaalean pörrötukan. Noin puolen tunnin jälkeen homma vapautui täysin ja rockjuna karkasi jonnekin linnunradan reunalle, bändi löysi niin sanotusti yhteyden energiaan, myös lauluilmaisun fokus selveni, ilmeisesti laulu on vähän kuin yksi instrumentti muiden joukossa, että ei ne sanat ehkä niin tärkeitä olleetkaan. Erityispointsit vielä bändin kireäpöksyiselle taustalaulaja rokulle, todellinen The Hahmo.

Seuraavaksi seurasin muutaman biisin verran suomiräppiä, eli Ruger Haueria feat.Regina. Tähän en osaa oikean sanoa mitään muuta kuin, että biiseissä oli selkeästi sanomaa ja Regina Iisa Pykärin laulu sopi mainiosti soppaan mukaan. Myös kerkesin parin biisin verran seurata Jukka Nousiaisen Räjäyttäjät bändiä. Mutta aika pian piti ehtiä päälavan suuntaan seuraamaan J.Karjalaisen keikkaa. Jukka aloitti keikan menevällä versiolla ikihitistään: Doris. Karkki jonka yleisö nielaisi heti. Tästä oli helppo rakentaa liki täydellinen keskipäivän aurinkoinen festivaalikeikka. Aloitusta seurasivat uuden levyn kappaleet: Kitara ja Viinii, Stinde Binde ja Mennä Huitelee. Pankki räjähti vasta edellisen Et Ole Yksin(13) levyn hittiveisussa: Mennyt Mies. Miettikää nyt oikeasti: "Mä olen mystinen hopeinen discomies mä olen kieltään lipova liskomies mä olen Uuden-Englannin nahkamies aina ilosta syntyvä uudestaan" Ja tätä me hoilataan pää innosta punaisena. Tämän on myös Jukan vahvuus, saada mitä absurdeimmat lyriikat svengaamaan. Muita J.Karjalaisen keikan huippukohtia olivat syvällinen Riisinjyvä, kepeästi kulkeva Hän ja riehakkaana encorena: Ankkurinappi. Mainittakoon, että itse Jii oli tavattoman hyvällä tuulella ja tartutti poikamaisen ilonsa myös katsojiin. Hienoa Jukka. Aina mainitsemisen arvoinen on myös kitaristi Mikko Lankisen tunteikkaan tarkka työskentely kielisoittimensa ääressä.

Ennen New Orderia katsoin noin viiden biisin verran arvostettua veteraanipunk-yhtyettä Descendents. Meno oli tiukkaa, mutta tällainen "peruspunk" ei vaan allekirjoittaneeseen oikein uppoa. Hieman vaihtelua pliis tai aivan jumalatonta alkuvoimaa. Päivän suurin yllättäjä oli päälavalla esiintynyt Anderson Paak & The Free Nationals. Tämä mies bändeineen edusti minulle uutta ja määrittelemätöntä suuntaa. Sopivasti räppiä, vähän Hendriximäistä otetta, suvereenia rumputyöskentelyä, funkkia, dancea, torvia, ties mitä. Aivan uskomattoman svengaava soppa. Anderson Paakin lavaolemus oli yhtä aikaa räävitön, ystävällinen ja aito.

Sitten oli vuorossa New Order. Lapin Kulta Red Arena teltta täyttyi miltei äärimmilleen jo puolta tuntia ennen keikkaa. Onneksi löytyi keskivaiheilta telttaa ihan hyvä patsastelupaikka. Keikka käynnistyi odotetusti uuden Music Completen(15) kappaleella: Singularity. Yleisö söi heti bändin kädestä ja bändi toimi...hmmm...ihan hyvin. Taustanauhat, Stephern Morrisin rummut, basso ja Gillian Gilbertin koskettimet olivat balanssissa, mutta laulaja/kitaristi Bernard Sumner oli pienoisella etsikkoretkellä miltei koko keikan ajan. En tiedä oliko mies väsynyt, oliko hän turhautunut joihinkin teknisiin ongelmiin, vaatiko hän itseltään liikaa, vai oliko yleisön joukossa jollain: Where is Hooky? paita päällä? Bernard oli vain puolittain mukana tässä sopassa, laulu toimi välillä tosi hyvin, välillä laiskasti, kitarassa tuntui olevan jotain ongelmaa ja Blue Mondayn lopussa piti mennä pimputteleen Gillianin koskettimille, niin kuuluuko se yleisesti ottaen ohjelmanumeroon?

New Orderin biisilista edusti itselleni liki parhautta. Kakkosena kuultiin heti ikisuosikkini Regret, joka toimi livenä aika hyvin. Toka levyn Power, Corruption & Lies(83) Your Silent Face oli piristävä yllätys, kun taas uuden levyn Tutti Frutti tanssitti yleisö hyvin, mutta versio ei ollut paras mahdollinen. Waitings for The Siren's Call edusti keikan parhautta, vaikka biisinä ei kovin tunnettu. Uuden levyn Plastic toimi myös hienosti ja keikkatilanne näytti kuinka vahva ja hyvä biisi on kyseessä, tuleva New Order-klassikko.

Keikan lopussa tulivat hitit True Faith, Blue Monday ja keikan ehkä parhaiten toiminut kappale: Temptation. Tässä myös Bernard oli täysillä mukana. Encoreina kuultiin Joy Division coverit: Decades ja Love Will Tear Us Apart. Niin, lopun kappaleet olivat enemmän kunniaosoituksia edesmenneen Joy Division laulaja Ian Curtisin suuntaan, mutta olivatko ne keikan kannalta tarpeellisia? Yhdyn kaverin numeraaliseen arvioon keikasta, eli sellainen kahdeksikon keikka.

Loppukaneettina haluan onnitella teitä, jotka olette jaksaneet kolme päivää flow-festaroida. Se on hieno suoritus. Itselläni yksikin päivä asvaltilla seisoskelussa sai jalkani melkoiseen jumitilaan. Kolmen päivän festivaalielo jos mikään on todellista urheilua. Loppuun videon verran Flow-sunnuntain parhaalta artistilta. Tosin Sia ja ANOHNI jäivät kokematta kun bussi lähti kohti Tamperetta jo yhdentoista tienoilla.





lauantai 13. elokuuta 2016

MirkaKaarina - Hämeenkatu Elää!

Lisää kuvateksti
Tänään Hämeenkatu Elää! tapahtumassa esiintyi tuore kotimainen artisti nimeltään MirkaKaarina. Tunnen MirkaKaarinan henkilökohtaisesti ja hänen kaksi muuta musiikillista projektiaan, Delay Laman ja Isle Of Mandon. Lähtöasetelma artistille oli kohtuullisen haastava, sillä esiintyjien lava oli rakennettu Tampereen pääkadun, eli Hämeenkadun viereen. Tämä tarkoitti sitä, että ohitse kulki jalankulkijoiden lisäksi aimo otos TKL:n busseja. Myös tempoileva suomalainen kesäsää ei luonut keikalle ihan parhaita olosuhteita.

MirkaKaarina esiintyi sähköpianolla itseään säestäen. Yhden cover-soundcheckbiisin jälkeen keikka potkaistiin käyntiin kappaleella, jonka nimi oli todennäköisesti: Boring. Perhe-elämää, parisuhteen arkea ja keskinkertaisuuteen valahtamista ruotiva kappale teki välittömästi vaikutuksen. Tätä seurasivat enimmäkseen syvältä luotaavaat ja elämisen kipukohdista kertovat kappaleet. Keikan ja kappaleiden yleissävy oli melkoisen melankolinen, mutta lyriikoiden mielenkiintoiset vertauskuvat ja virkeä kielellinen ote esti biisejä painumasta liian syviin vesiin.

MirkaKaarinan laulutulkinta oli miellyttävän sielukasta, välillä jopa svengaavaksi äityvää. Laulajana MirkaKaarina toi mieleen osittain Jonna Tervomaan ja osin laulelmallisuuden. Laulut olivat kauttaaltaan vahvoja ja elämänmakuisia tarinoita, joita MirkaKaarinan väkevä tulkinta tuki mainiosti. Keikkaolosuhteet ehkä hieman vaikuttivat siihen, että laulut eivät kautta linjan lähteneet täysin lentoon. Välillä laulutulkinnassa aisti selkäpiitä mukavasti värisyttävän voimaa, niin että pienellä hienosaadöllä  tai pelkästään klubiympäristöllä tämän artistin lupaava ilmaisuvoima saadaan täyteen kukkaansa.

Keikan parhaimmistoa edustivat edellä mainittu Boring, muusta materiaalista hieman poikkeava Anarkisti-Kissa, herkkä ja koskettavasti pakolaisuudesta kertova kappale: Bagdadin Sirpaleet, hitikäs Kosketus ja Ilmaa ja keikan päättävä herkkä parisuhdekuvaelma: Valkealta Sohvalla.  Artistina MirkaKaarina ei ole käsittääkseni vielä päässyt levyttämään, tämän keikan ja biisimateriaalin perusteella voi odottaa vahvaa ja omintakeista soololevyä joskus tulevaisuudessa. MirkaKaarina erottuu nykysuomirokin genrestä vahvalla omintakeisella tarinallisella ilmeellä ja sielukkaalla tulkinnalla. Keikan ajan mietin, että kuinka paljon myönteiseen arvioon vaikuttaa se, että tunnen artistin henkilökohtaisesti. Luulen, että tästä huolimatta pystyin katsomaan keikan kohtuullisen kriittisten linssien läpi.

MirkaKaarina vaikuttaa edellä mainitussa kokoonpanossa Isle of Mando ja tässä näytteenä kappaleen verran MirkaKaarinan vahvaa tulkintaa:




keskiviikko 10. elokuuta 2016

Anttila Top Ten Forever

Vuonna 1992 olin hiljalleen siirtymässä lp-levyistä cd-aikaan. Viimeiset uudet vinyylit ostin kyseisen vuoden keväänä, joukossa oli muun muassa 22 Pistepirkon: Big Lupu(92), jonka vinyyliversio on nyt noussut arvoon arvaamattomaan. Silloin levy taisi maksaa alennusmyynnissä 35 markkaa. Samaisen vuoden syksyllä ilmestyi R.E.M:n odotettu uutuusalbumi: Automatic For The People(92). Levyä ei heti saanut silloisen kotipaikkakuntani Raahen ainoasta musiikkikaupasta: Kirjasta & Kasetista, niimpä se täytyi hakea autolla Oulun Anttilasta. Tämä cd-levy maksoi kokonaiset 129 markkaa. Minulle Automatic For The People(92) oli tuolloin viimeinen todistus cd:n äänenlaadun ylivertaisuudesta verrattuna vinyyliin. Yhä edelleen Automaticin soundi vakuuttaa, selkeä, tuhti, läsnäoleva tunnelma, johon sittemmin hankkimani vinyyliversion soundi ei yllä. Automatic oli ensimmäinen hyvin soundaava cd-levy, luulen että cd-levyjen soundi parantui huomattavasti nimenomaan näihin aikoihin. Sittemminhän palasin vinyyliin, mutta cd:tä en ole koskaan täysin hylännyt.

Toinen mieleenpainuva levyostos on Radioheadin: OK Computer(97) jonka ostin Kuopion Anttilasta loppukesästä 1997 119 markalla. Elin levotonta seurusteluaikaa, johon liittyi paljon epävarmuutta ja ylitsemitoitettuja tunteita. Muistan hieman jopa epätodellisen tunnelman kun laitoin Computerin eka kertaa cd-pesään, Radiohead vangitsi levylleen alati kasvavan globaalin angstin, jopa yliaistillisen sävyn, joka kosketti syvältä itsensä etsimisen matkalla ollutta nuorta miestä. Tuosta lähtien Radiohead on soinut huoneistoissani, autoissani ja korvakuulokkeissa, mutta vain digitaalisessa muodossa. Minun on ollut hyvin vaikea mieltää Radioheadia vinyyliajan bändiksi. Tänään ympyrä päätti sulkeutua, ehkä onnistuikin siinä. Nimittäin ostin Tampereen Turtolan Kodin Ykkösen hautajaisista Radioheadin alkukesästä ilmestyneen uuden studioalbumin: A Moon Shaped Pool(16), tietenkin cd-versiona. Radiohead päätti pysyä minulle yhä cd-bändinä. Ehkä konkurssipesän 40% alennuslappu myös vaikutti asiaan.

Tämä on pieni muistokirjoitus, sekä Anttilan, että cd-levyn kuolemasta. Anttila on näyttäytynyt minulle tämän neljännesvuosisadan aikana nimenomaan cd-levyjen mekkana, ja erityisesti alehintaisten cd-levyjen. Muistan ajat kun kaikki Kari Peitsamon ja Dave Lindholmin uutuuslevyt tippuivat vuoden sisällä alennuslaariin ja niitä tyrkytettiin ostavalle yleisölle 10-20 markan polkuhintaan. Harmittelen yhä edelleen ostamatta jättämistä, kun Dave Lindholmin 2000-luvun vaihteen albumit: Punainen +(98), Valkoinen &(99), Pitkät Kiinalaiset(00) ja  Luuttujengi Tulee(01) majailivat pitkään Anttilan alekaukaloissa polkuhinnoissa, mutta laiskuuttani en nostanut näitä lamautettuja ruutanoita kauppakassiini. Nythän näitä levyjä ei saa enää mistään. Säkällä ehkä kirppareilta, mutta vinyyliversioita ei tullut aikoinaan ja cd-levytkin ovat hävinneet. Spotikastakaan et löydä näitä levyjä.

Nimenomaan vuosituhannen vaihde edusti Anttilan ja cd-levyn kulta-aikaa. Top Ten osasto kasvoi koko ajan pulleammaksi näiden "laserlevyjen" myyntipaikaksi. Parhaiten muistan kuitenkin levyt, jotka jäivät ostamatta. Vuonna 1996 jätin Extremen: Waiting For The Punclinen(95) Joensuun Anttilan alelaariin. 1998 Van Morrisonin albumi: Street Choir(70) olisi ollut tyrkyllä Iisalmen Anttilan laarissa parilla kympillä, mutta jäädyin ratkaisevan paikan edessä. Vasta tänä vuonna hommasin kyseisen levyn, tosin originaalina vinyyliversiona. Kari Peitsamon nyt jo harvinainen joululevy: Peace, Love & The Understanding - The Xmas Album(97) oli pitkään tyrkyllä useiden Anttiloiden alelaarissa. Vuonna 1998 melkein ostin levyn Porin Anttilan Top Tenistä kymmenellä markalla...mutta, en kai ollut tarvittavassa Peitsamo-moodissa tuolloin.

Tarinoita ostamatta jääneistä levyistä riittää vaikka kuinka paljon. Viimeisen 5-10 vuoden aikana Anttilan Top Ten alkoi kutistumaan yhdessä cd-levyjen myynnin laskun myötä. Tosin vinyylit tulivat takaisin Anttilaan ja homma hetkellisesti piristyi ja tarjosi anttilamaiseen tapaan huikeita alelaarilöytöjä, yhtenä näistä voisin mainita Michael Monroen: Sensory Overdriven(11), jonka vinyyliversion poimin vitosella alelaarista. Myös Kari Peitsamon: Jatsin Syvin Olemus(77) löytyi Svart Recordsin uusintaprässinä seiskalla Anttilan poistomyynnistä, tässä kohtaa ystäväni toimi silakkasormena ja oli niin sanotusti ajoissa apajilla.

Anttilan Top Ten oli minulle parhaimmillaan yksi rentoutumisen muodoista. Aikoinani joka keskiviikko kuntonyrkkeilytreenien jälkeen tsekkasin Tampereen Anttilan Top Tenin juuri ennen sulkemisaikaa. Muistan suihkusta märästä hiukseni, rauhallisen pläräilyn cd-laareilla ja lopuksi alakerran K-Marketista hakemani roiskeläpän ja trip-mehun. Kliseisesti voisin väittää, että Anttilan konkurssin myötä kuoli myös osa nuoruuttani, ehkä viimeinen supermarkettien cd-osaston pläräilymahdollisuus. Prismat ja City-Marketit tarjoavat yhä vähemmän musiikkiäänitteitä tai ne ovat jo kokonaan loppuneet. Anttila oli viimeinen ns. suuri cd-levyjen ostopaikka, vastaavaa tuskin on koskaan enää tulossa? Uskooko kukaan cd-levyjen renessanssiin tulevaisuudessa? Minä taidan ihan vähän uskoa, että ainakin niiden arvo tulee jossain kohtaa hivenen taas nousemaan.

Palataan lopuksi ihan ensimmäisiin muistoihini Anttilan kanssa. Elettiin vuotta 1988 jolloin opiskelin Raahen ammattioppilaitoksessa ensimmäistä vuottani. Keväällä teimme päivän mittaisen "luokkaretken" Vaasaan. Sen verran levynkeräilyinnokas olin jo tuolloin, että löysin helposti paikallisen Anttilan ja sen Top Ten osaston. Siellä ne nököttivät uusina ja koskemattomina, kaksi maagista lp-levyä, jotka eivät ole vieläkään löytäneet tietänsä levyhyllyyni. Levyt maksoivat 19,90 markkaa kappale. Luokkakaverini hoputti, että bussi on lähdössä takaisin Raaheen. Kilttinä amispoikana en uskaltanut riskeerata mitään vaan syöksyin luokkakaverini kanssa Raahelaisen bussifirman: Käkelän liikenteen bussiin ja verkkokalvolleni paloi ikuisiski ajoiksi noiden kahden lp-levyn uudenkarheat kannet.




maanantai 8. elokuuta 2016

Bernard Sumner: Chapter and Verse

Ensi sunnuntaina Helsingissä Flow-festareilla astuu lavalle indierockin suuri nimi New Order. Lippu on tietenkin takataskussa ja sunnuntaita odotellaan malttamattomin mielin. Viime viikkojen lämppäri New Orderin keikalle levyiltä soitetun musiikin lisäksi on ollut Bernard Sumnerin mainio oma elämänkerta: Chapter and Verse(14).

Viime syksynä ilahduin kovin New Orderin mainiosta levystä: Music Complete(15). Levy on yksi parhaista New Orderin uralla, biiseiltään vahva, hyvä ja rullaava levy. Toimii myös erinomaisena juoksumusiikkina. Music Complete(15) palautti uskon New Orderiin, ennen kaikkea siihen, että bändi voi tehdä relevanttia musiikkia ilman yhtä sen perustajajäsentä basisti Peter Hookia. Viimeiset vuodet Orderin uralla ovat olleet kohtuullisen riitaisat. Vuonna 2007 Peter Hook ilmoitti New Orderin hajonneen. Vähän tämän jälkeen muut bändin jäsenet korjasivat, että bändi ei ole suinkaan hajonnut, ilmoitus oli vain yhden miehen mielipide. Pian Hooky erosi lopullisesti(?) bändistä ja sen jälkeen on julkaistu muutamia kärkeviä kannanottoja aiheesta, sekä lehdistön, että muistelmateosten kautta.

Bernard Sumnerin syksyllä 2014 julkaisema muistelmateos: Chapter and Verse(New Order, Joy Division and Me) summaa hyvin New Orderin seikkailut tähän asti. Kirja alkaa Sumnerin kohtuullisen traagisesta työläislapsuudesta Pohjois-Englannin Salfordista, Manchesterin läheltä. Sumner kuvaa koskettavalla tavalla omaa lapsuuttaan, pyörätuolissa ollutta äitiään, sukunsa tiivistä yhteisöä, joka tarjosin turvan isättömälle lapselle. Lapsuuden kuvailu kulkee mukavasti kohti Joy Divisionin alkuaikoja, kuinka bändin soundi ja imago ovat syntyneet näiden tylyjen, sateisten ja sumuisten lapsuusmaisemien seurauksena.

Joy Divisionin tarina ja New Orderin alkuvaihe saa suurimman huomion tässä kirjassa. Joy Divisionin laulajan Ian Curtisin persoona ja traaginen itsemurha saa kirjassa uuden näkökulman, verrattuna siihen mitä on aiemmin kuullut. Sumner kuvaa Ian Curtisia kohteliaaksi, jopa humoristiseksi tyypiksi ja hänen traaginen ratkaisunsa tuli kuitenkin Sumnerille yllätyksenä. Ian Curtisin kuoleman jälkeen Joy Divisionista jäi jäljelle em. Bernard Sumner, basisti Peter Hook ja rumpali Stephen Morris, joista aika pian syntyi New Order.

Siirtymä Joy Divisionista New Orderiin kerrotaan seikkaperäisesti. Sumner valittiin laulajaksi keikkakokeilujen ja levy-yhtiön pienoisella painostuksella. New Orderin alkuaikaa Sumner kuvaa melkoisen epävarmaksi, live-esiintymisiä suorastaan surkeiksi, vaikkakin bändin levyt otettiin alusta alkaen hyvin vastaan. Bändin suurin hitti: Blue Monday nosti New Orderin isojen nimien joukkoon 80-luvun alkupuolella. 80-luvun kuvailu on herkullista luettavaa. Levytyssessiot olivat täynnä bileitä ja tolkutonta päihteiden käyttöä. Etenkin New Orderin ehkä parhaan albumin: Techniquen(89) levytyssessiot tapahtuivat osin Ibizalla, jonne tuli brittein saareilta paljon kavereita mukaan bailaamaan. Happy Mondaysin marakassimiehen Bezin toilailut Ibizalla ovat hauskaa luettavaa, kuten se kuinka hän kolaroi paikan päällä autolla noin viisi kertaa ja kuinka Sumner oli hetken mielijohteessa lähettänyt oman ajokorttinsa Bezille postissa. Sumner toteaa moneen otteeseen kirjan aikana, että hedonismin määrä oli aikalailla maksimissa noina huuruisina 80-luvun vuosina, mutta nuorena kroppa ja mieli kestivät tätä ankaraa bailaamista.

Ison osan kirjassa saa myös Factory Records ja sen surullisen kuuluisa klubi: Hacienda, kuinka se kasvoi bändin omasta "bailauspaikasta" liian suureksi ja hallitsemattomaksi paikaksi, johon liittyi myös paljon lieveilmiöitä, lähinnä huumeita ja väkivaltatapauksia. Kirjan loppupuolella käsitellä em. basistin Peter Hookin eroamista bändistä. Niin, elämänkertoja aiheesta syntyy ja on syntynyt useita, tämä on yksi versio aiheesta. Sumner kertoo rehellisen oloisesti Hookyn oudoista tempuista, pomottamisen tarpeesta ja suorannaisesta ilkeydestä. Muun muassa viimeisillä yhteisillä New Orderin keikoilla Hooky pyrki olemaan bassoineen etualalla peittäen Sumnerin taakseen.

Peter Hookin eron jälkeen bändi on julkaissut ylijäämämateriaalista koostuneen: Lost Sirens(13) albumin ja em. Music Completen(15). Lost Sirens(13) ei ole myöskään mikään huono levy, sen piti tulla nopeaan Waitíng for The Siren's Call(05) albumin jälkeen, mutta erinäisistä syistä se jäi julkaisematta. Varsin nautittava ja kohtuullisen nopealukuinen Chapter and Verse(14) ja New Orderin musiikki on pitänyt minua otteessa nämä viikot. Sunnuntain suhteen minulla on yksi erityinen toivomus, se on tämä, mielestäni yksi parhaista New Order biiseistä: