sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Manhattan says: Oh Yeah!




Kyllä, levynenä on taas hullaantumaan päin, eilinen pvc-karkelointi Turun Manhattanilla oli taas sitä luokkaa, että oksat pois ja lisää hyllytilaa pliis! Edellisestä Manhattan-keikasta oli kulunut kaksi kuukautta, vakiolaarien vinyylikattaus oli tässä ajassa kerennyt mukavasti uusiutumaan. Siitä yhdestä, todennäköisesti svedu-importtia toimittavasta kojusta tuli taas haalittua muovia mukaan liian paljon. Tämä innoittava levynurkkaus koostuu alalaarien kahden ja kolmen euron melkoisen pätevästä muovista ja ylälaarien hieman kalliimmista laadukkaista kiekoista, mutta enimmäkseen alle kympin matskusta.


Käteen osui ensimmäisenä Dylan-voittoinen Hearts of Fire – soundtrack(87), jonka kolmesta Dylan-biisistä kahta ei löydy muualta kuin tältä platalta. Kaksi euroa ja iso kiitos! Jimi Hendrixin yksi monista kuoleman jälkeistä kiekoista kapusi kassiini, nimeltään Midnight Lightning(75) ja levyltä löytyvä veisu Machinen Gun on yksi keskeisiä Jimpan postuumeja vetoja. Sydämentykytyksiä aiheuttivat em.lisäksi Santanan Caravanserai(72), Bee Geesin Cucumber Castle(70), Blood, Sweat & Tearsin III(70) ja George Harrisonin: Thirty Three ⅓(76) sekä mainion Osibisan Happy Children(73). Kaikki nämä kolmen ja seitsemän euron välistä.
Luonteva eteneminen Manhattanin kujilla vei kohti muita antoisia levykojuja. Tässä kohtaa mainitsen muutamia kaksoiskappaleita, jotka jätin laariin odottamaan seuraavaa muovin onkijaa, eli: Led Zeppelinin: Presence(76) 7 ekellä, useista Elvis Costellon laatulättysiä 3 eurolla, Popedan Harasoo 3 eurolla, Kinksin kasarihelmia kahdella eurolla tsipale. Mutta joo, kaksoiskappaleiden tie löytää joko bileiden pääpalkinnoiksi tai omaan kirpparilaariin. Tässä kohtaa tuplamuovitus ei ole niin tarpeellinen.

Muista Manhattanin kojuilta nappasin mukaani muun muassa Hall & Oatesin H2O(82) yhdellä eurolla, Roger Watersin eka soolon The Pros and Cons of Hitchhiking(84) kolmella eurolla ja Dylanin Another Side of Dylan(64) myöskin kolmella eurolla. Makoisana lisänä ostin muutaman laadukkaan euron CD-levyn, kuten erinomaisen(mutta unohdetun) The Sundaysin: Static & Silence(97).


Runsasta Manhattan-kierrosta täydensin vielä pistoilla Turun levykaupoissa. Iki-Popista ja 8-Raidasta mukaan tarttui Pil:n Album(86), Mick Ronsonin: Play Don’t Worry(75) ja Todd Rundgrenin: Runt – The Ballad of Todd Rundgren(70) parilla eurolla kappale sekä samaisen Rundgrenin jo jonkin aikaa etsimäni kasarihelmi: Nearly Human(89). Herra Rundgren on tulossa toukokuun lopulla Tavastialle Helsinkiin, lippu löytyy jo takataskusta. Yksi rokin piiloon jääneitä legendoja, josta on tulossa laajempi blogijuttu vielä tulevan kevään aikana.
Levynkerääjälle kevät näyttäytyy kukkaronnyörejä kiristävänä, tasan kuukauden päästä olisi tiedossa kansainväliset levymessut Turun Kårenilla, myös Lempäälän Ideaparkin levymessut ovat mahdolliset!?

http://www.youtube.com/watch?v=zN-GGeNPQEg

sunnuntai 17. helmikuuta 2013

Eero Raittinen, TTT-Klubi Tampere, 16.2.2013


Ennen tätä päivää en ole Raittisen Eeroa nähnyt kertaakaan livenä. Monta kertaa on ollut aikeissa mennä, mutta aina se on jäänyt. Kaikki lukemani keikka-arviot herran livevedoista ovat olleet pääsääntöisesti ylistäviä. Tänä ehtoona tarjoutui taas tilaisuus hyväksi havaitussa livemestassa Tampereen TTT-Klubilla.

Raittinenhan tunnetaan ennen kaikkea suomirokin kulmakivistä: Eero ja Jussi, The Boys ja solistipestistä Tasavallan Presidentissä. Eeron suurin hitti on Vanha Holvikirkko, jota onneksi(?) hän ei tämän illan keikalla esittänyt. Illan kattaus oli hyvällä maulla ja tinkimättömällä tyylillä valittu, pitäen sisällään useita kevyen musiikin itselleni tuntemattomia klassikkopaloja, kuten alun Mose Allison-biisit.

Pidän sitä aina hyvänä merkkinä, jos satun samalle ovenavaukselle ravintolan sisään itse artistin kanssa, näin kävi tänä iltana. Raittinen edessäni tokaisi ovimiehelle lyhyesti: - Olisi pieni tehtävä suoritettavana! Habitukseltaan Raittisen miltei 70-ikävuotta pystyi helposti allekirjoittamaan, ennen keikkaa oli jopa pieni epäusko, että liekö kaveri klaaraa keikkansa läpi? Epäuskoni haihtui onneksi aika pian. Muutaman lämmittävän numeron jälkeen vanha tervaskanto syttyi vahvaan liekkiin.

Ensimmäinen täystyrmäys oli todella verevä versio Bob Dylanin niinkin kuluneesta veisusta kuin Maggie’s Farm. Muistan nähneeni Eero Raittisen yleisön joukossa Dylanin keikalla Hartwall-areenalla 2008, tuolloin Bobin raakkuminen ei välttämättä tehnyt oikeutta hänen hienoille kappaleilleen. Näinhän se useimmiten on mennyt, Dylanin kappaleet ovat alkaneet elämään vasta asiallisten tulkitsijoiden käsissä. Sama ilmiö tapahtui myös tänä ehtoona, Raittinen sytytti Maggie’s Farmin sellaiseen paloon, että niskakarvat nousivat pystyyn. Viimeistään tässä kohtaa epäilykset harmaahapsisen papparaisen lavakunnosta karisivat täysin, kerrassaan täydellistä tulkintaa ja suvereniteettia.
Iso kiitos illasta täytyy antaa myös Raittisen taustabändille, joka toimi kuin ajatus. Wigwam-yhteyksistäkin tuttu läpeensä taitava rumpali Kepa Kettunen, itselleni nimettömäksi jäänyt aivan huikea kitaristi(Ykä Putkinen), kuten myös lempeän tarkasti soittanut naispuolinen kontrabasisti. Alkuun mietin, että toiko bändi tarvittavan lisäarvon keikalla, että ilman näin hienoa bändiä Raittinen ei saisi parastaan esille? Ehkä? Mutta keikan edetessä ei jäänyt epäselväksi kuka oli illan kuningas ja maestro.

Illan ehdottomasti koskettavin hetki oli vuosi sitten poismenneelle The Bandin Levon Helmille omistettu Buddy Miller-cover Wide River To Cross, jossa Eeron tulkinta ja muun bändin taustalaulu toimivat täydellisessä harmoniassa. Vuosien vierimisen, 60-luvun rokin etulinjassa kulkemisen ja huikean rikkaan musiikillisen elämänkokemuksen aisti tästä kappaleesta. Yksi kaikkien aikojen hienoimpia livetulkintoja mitä olen kuullut. Pienenä kuriositeettina mainittakoon, että Raittinen nauhoitti viimeisimmän studioalbuminsa: Woodstock(08) Levon Helmin kotistudiolla ja hänen alaisuudessaan Amerikan Yhdysvalloissa.

Loppua kohden keikka meni rokimpaan ja rytmikkäämpään suuntaan. Varsin keski-ikäistynyt, melkein eläköitynyt yleisö pisti monoa toisen eteen ja heittäytyi estottomasti jorailemaan TTT-Klubin kapeahkolle tanssilattialle. Puolentoistatunnin setti päättyi minulle tuntemattomaan bluesiin ja sen jälkeen saattoi lähteä hyvän liveruiskeen saaneena odottamaan kellon yhden yöbussia.

Tämä oli niitä keikkoja, joita voi luokitella kategoriaan:- erittäinen positiivinen yllätys. Vanha herra Raittinen(s-43) oli vielä loistavassa laulukunnossa ja enimmäkseen tuntemattomat kappalevalinnat rokin kaanonista antoivat myös meille muutamille noviisikuuntelijoille tarpeellisen musiikkipedagogisen oppitunnin.