torstai 29. joulukuuta 2011

Kaikki odottivat Katea...

…joululahjasäkkiin ja musiikkisoittimeen, niin minäkin. Kunnioitukseni on sen verran suurta, että en hakenut tai kuunnellut levyä etukäteen netistä, halusin oman Kateni suoraan levykaupan tiskiltä. Kate Bushin uusin albumi 50 Words For Snow(11) ilmestyi juuri parahiksi ennen joulua. Katea voisi melkein syyttää laskelmoinnista, laittaa lumiaiheinen albumi markkinoille juuri ennen joulua Antti Tuiskun tai vaikka Enyan tapaan, eikö tämä ole ilmiselvää myynnin maksimointia? Oli tai ei, mutta se sallittakoon Katelle tai kenelle tahansa artistille näinä heikon levymyynnin aikoina, kun kaiken musiikin saa parilla klikkauksella netistä ja aivan ilmaiseksi.

Kate Bush on ollut viime vuosina varsin niukka haastattelujen, musiikkivideoiden tai edes promokuvien suhteen. Ne muutamat kuvat Katesta ovat harkittuja ja edustavia otoksia. Yksityiselämän ovet pidetään tiukasti säpissä, vaikkakin Katen poika Albert on noussut viime levyillä koko ajan näkyvämpään rooliin. Uudella levyllä teini-ikää lähestyvä poika laulaa aloituskappaleen Snowlake, joka kuulostaa erehdyttävästi nuorelta Katelta. Kuoropoikaääni on tallessa, muttei varmaan montaa vuotta, äänenmurros kolkuttelee jo ovella.

Ensi kuulemalta levy oli melkoinen pettymys, ehkä odotukseni olivat vain liian korkealla? Raskassoutuiset pianoballadit vellovat mitään tarttumapintaa jättämättä. Edellä mainittu Snowlake avaa levyn lupaavasti, Katen väliin kuiskimat: ”The world is loud. Keep falling and i’ll find you” – säkeet saavat aikaan hyväksyvää nyökkäilyä, nyt ollaan lähteellä, äänekäs maailma saa osansa, on parempi leijailla kaikessa rauhassa lumihiutaleena, yksilönä. Sinut kyllä löydetään!

Katen yksityiselämä(tai arvelut siitä mitä se voisi olla) tukee ajatusta perinteisiä arvoja kannattavasta taiteilijasta, jolle kaikki inhimilliseen elämään liittyvät arvot ovat tärkeitä. Edellisellä varsinaisella uusia biisejä sisältäneellä studioalbumilla Aerial(05) Kate lauloi pesukoneen pyörimisestä suhteessa seksuaalisuuteen ja toisessa biisissä hän lauloi Piin likiarvoa reippaan neljän minuutin ajan. Laulut kumpuavat arjesta tai selkeästi arjen yläpuolelta, hieman sadunomaisesta maailmasta, kuten Katen viehättävällä kolmoslevyllä Never For Ever(80).




Tämä uutukainen talvilevy aukenee hitaasti tai on aukeamatta, sen aika näyttää? Kaksi biisiä levyn seitsemästä on yli kymmenminuuttisia tunnelmapaloja: biisit Lake Tahoe ja Misty, musiikillisesti kaksi ehkä levyn haastavinta laulua, joista jälkimmäinen on alkanut pikkuhiljaa avautua koko komeudessaan Lumimiehestä kertova Wild Man on levyn tarttuvinta antia, Elton Johnin kanssa duettona vedetyn Snowed In At Wheeler Streetin tunnelmaan sopisi erinomaisesti musiikkivideo, tulisikohan vielä sellainen?



Käsissäni on levy jossa riittää vielä pureksittavaa. Mieleen tulee sellainenkin mahdollisuus, että levyn linjaan sopivat pitkät ja vellovat kappaleet eivät ole mitään sävellystaiteen riemuvoittoja, enemmän yhtä vahvaa tunnelmaa johon Kate on täysillä antautunut. Levyn tuotanto on vähän tuhnuinen, onko tätä kukaan muu huomannut? Summarum summarum, pienestä kritiikin mahdollisuudesta huolimatta mitään Katen hengentuotetta on vaikea olla rakastamatta, ellei käsissä ole todellista kuraa, 50 Words For Snow ei ole kuraa, se pesee tässäkin kuunteluvaiheessa Tori Amoksen ja Björkin levyt mennen tullen. Kuningattaren asemaa on vaikea horjuttaa.

tiistai 13. joulukuuta 2011

Ilmakuivattua Beatleskinkkua - 12.12.2011, Paul McCartney, Hartwall Arena

Nyt on asetettu uusi virallinen ikäraja rock-uskottavuudelle, tähän asti se on pyörinyt 65 vuoden huiteilla jonka jälkeen lopullinen käpyyntyminen on alkanut. Asia erikseen ovat tietenkin vanhat bluesäijät, sekä Bob Dylan ja Leonard Cohen, nämä trubaduurit painivat vähän eri karsinoissa, kuin että olisivat aidosti rokkaavia reliikkejä. Rock-uskottavuuden takaraja on nyt 69-vuotta ja sen haltija on tietenkin rakastettu banjosilmämme Paul McCartney! Lennonmaiseen sarkasmiin en pyri tässä kirjoituksessa, vaikka kieltämättä Paulin itseriittoinen mukavan miehen olemus antaakin siihen tärppejä. Kiusaajat pysykööt karsinoissaan, sillä Paul elää vieläkin, ilmakuivattuna ja vähärasvaisena pyöräyttää helposti vajaan kolmen tunnin rokkikeikan.

Mikä on tämä ihme suuntaus, että rokin legendojen täytyy vetää vähintään kahden ja puolen tunnin keikkoja? Rokkarit kyllä kestää, mutta kestääkö meidän keski-ikäisten toimistotyöntekijöiden kunto, jos kroppa on jo valmiiksi jumissa ja vatsassa möyrii kiukkuinen einesateria sekä parvi kimmoisia pieruja? Haluammeko me oikeasti kuulla kaikki ne Beatlesklassikot? Itse olin keikalla Paulin soolotuotannon takia, vaikka kaikki sitä eivät uskokaan. Enemmän kuuntelen kotona Paulin yllättävän tasokkaita sooloplättysiä kuin itsestään selviä Beatlesklassikoita.

Paul bändeineen esiintyi putkeen 2h 15min, jonka jälkeen encoroi vielä puolen tunnin verran. Ihmemies ja ihmeellisen hyvä kunto. Yleisenä huomiona se, että Paulista ei tippunut hikipisaraakaan keikan aikana, yhtälailla hän ei juonut mitään koko keikan aikana, ei edes vettä. Kyseessä on täysin ilmakuivattu Beatles-pappa, jonka voima tuli jostain muualta kuin lihasta, ehkä korvatunturilta?

Itse keikka alkoi vähän yllättäen, Paul vaan tupsahti bassoineen lavalle ja bändi seurasi perässä. Muissa lehdissä tosin väitettiin, että Paul antoi odottaa itseään. Paskapuhetta! Paul tuli heti kun puolen tunnin alkukollaasivideonauha oli näytetty. Hello Goodbye soi muotovaliona ja virheettömänä, kaikki oli just niin kuin pitikin. Tätä seurasi harvemmin kuultu, mutta tyrmäkkä Wings-biisi: Junior’s Farm sekä itsestään selvä All My Loving. Alku oli laiskanpulskeaa, ihan hyvää meininkiä, mutta Paul itse oli vielä vähän unessa. Vasta noin kahdeksannen biisin kohdalla päästiin kiinni livemeiningin ytimeen, uskomattoman hieno Let Me Roll It soi täydellisen reggaena bändiversiona ja Paulikin alkoi heräilemään. Keikan alkupään potin räjäytti Beatles-veisu: Paperback Writer joka rokkasi todella tiukasti.



Jo tässä vaiheessa paljon kunniaa ja suitsutusta Paulin tiukalle taustabändille, jossa oli hassu tummaihoinen rumpali, Paulin luottourkuri Wix ja kaksi täydellisen kornisti stailattua kitaristia, kuin nuoret Jackson Browne ja Steven Tyler. Tämä katras piti erityisen hienoa meininkiä yllä ja ilman noin loistavaa taustabändiä moni asia olisi voinut olla huonommin. Oli mukava panna merkille, että Paul soitti kahdella viimeiseltä albumiltaankin musiikkia, Fireman-projektin ylevä Sing The Changes ja Memory Almost Full(07) -levyltä tosin aika turhanpäiväinen Dance Tonight(muutenhan tämä levy on Paulin soolotuotannon parhaita). Wings-tuotanto oli myös kovasti keskiössä ja alkupään soolobiisit, kuten Maybe I’m Amazed ja Ram On.

Useat Beatles-kipaleet vedettiin vähän verettömästi läpi, kuten encorena tullut Yesterday ja ehkä Beatlesien paras kappale kautta aikojen: A Day In The Life. Ehkä Paul ei vaan uskaltanut revitellä Beatlesveisuissa samalla tapaa kuin soolotuotannossa? Onneksi löytyi muutama poikkeus linjasta, em. Paperback Writer, I’ve Got a Feeling ja raju Helter Skelter. Myös Long and Winding Roadista esitettiin onnistunut versio, kohta jossa kyynel meinasi väkisin tulla silmänurkkaan, tässä biisissä on niin paljon historiaa, pitkä matka 60-luvun viimeisiltä voimanvuosilta tähän päivään. Paulin vähän surumielisestä ilmeestä näki, että nyt ollaan klassikon äärellä.



Hienoimmat hetket ajoittuivat keikan puoliväliin, akustiseen kimaraan, jossa Paul esitti yksin kitaransa kanssa upeat versiot lauluista: Blackbird ja Here Today sekä hieman myöhemmin toteutti yhden katsojan toiveen soittamalla näpsäkän akustisen palan: Ram On sooloalbumiltaan: Ram(71). Merkillepantavaa oli myös Paulin varsin viihdyttävä tarinointi. Jutut kulkivat aina Beatlesajoista tähän päivään. Kun Beatlesien Sergeant Pepper’s Lonely Hearts Club Band(67) oli ilmestynyt niin Paulin kertoman mukaan nuori Jimi Hendrix oli opetellut jo seuraavan viikonlopun keikalleen Pepperin biisejä. Paul puhui myös yllättävän hyvää suomea, tosin paperilapusta lukien, mutta lauseet eivät todellakaan jääneet yhteen tai kahteen, yritystä papparaisella riitti, siitä pointsit. Ennen kaikkea Paul ei laulattanut väkisin yleisöään, toisin kuin Minneapoliksen pikkujättiläinen viime suvena Hartwallilla. Paul luotti karismaansa ja järkyttävän laadukkaaseen back-kataloogiinsa. Poikkeus linjasta oli Hey Jude, jota pitääkin hoilata yhdessä, varsinkin Kari Peitsamon keikoilla.

Yhteenvetona voin todeta, että kyseessä oli oikein hyvä, välillä erinomainen rokkikeikka, jonka arvoa nämä muutamat valjut ja pakolliset Beatlesvedot laskivat. Itse Paulhan on jo todistanut olevansa kuolematon, tätä kevyen musiikin historiaa on jo kirjoitettu 50 vuotta, vaikka moni pitääkin viimeistä 40 vuotta Paulin uralla ei niin merkittävänä. Pyörää ei ole soolotuotannossa keksitty uudelleen, mutta monta erinomaista ja vaihtelevaa albumia on Paul-setä saanut aikaiseksi Beatlesien jälkeenkin.

lauantai 10. joulukuuta 2011

Soulveljet, soulsiskot - Yo-talo 9.12.2011

Tampere ei ole soul-city, Hämeessä ei ole sellaista rentoutta ja mojoa että kunnon bileet saataisiin pystyyn. Toivon, että joku olisi tästä eri mieltä?
Kaunis naisartisti kehottaa yleisöä tulemaan lavan eteen: - rohkeasti vaan! Yksi rohkea uskaltautuu, juuri se humalainen takatukkatyyppi. Mirrit ja kollit pysyvät tiukasti asemissaan, tätä paikkaanihan en luovuta. Jalan täytyy kuitenkin nappasta, niskan pyörähdellä vähän rennompana, mutta käsien pitää pysyy taskun pohjalla, joku raja kuitenkin.

Tuo nuori kaunis laulaja on nimeltään Janna, itsensä Maarit ”jäätelökesä” Hurmerinnan tytär. Kyllä geenit ovat jakautuneet auliilla tavalla, ääni taipuu notkeammin ja jazzimmin kuin äidillä. Tytöstä polvi paranee, ainakin melkein. Se mitä Jannalta puuttuu(toistaiseksi), on äitinsä karisma, vaikkakin liveveto on kaikin puolin kelpo suoritus. Parasta keikassa on Jannan ja urkuri Osmo Ikosen yhteysvokalisointi, duetto toimii täydellisesti yhteen. Muutamissa biiseissä meinaa tapahtua improvisaatiota ja heittäytymistä, mutta lievähkö jarru estää täydellisen keikan syntymistä. Mutta monella mittarilla katsottuna kyseessä on hyvin laadukas keikka, sellainen kasipuolen arvoinen. Suurin yllätys lienee se, että Jannan biisit olivat hyviä, parempia kuin seuraavana esiintyneen Tuomon tylsimmän soul-luritukset.



Tuomon keikka alkoi uudella ja hyvänkuuloisella slovarilla. Mies ja piano/urku-yhdistelmä toimii täydellisesti. Seuraavan biisin aikana muu bändi tulee mukaan, samat miehet kuin Jannan taustalla. Olin lähtenyt tänä loskaisena perjantaina yo-talolle nimenomaan Tuomoa katsomaan, miehen viimeisin levy My Own Private Sunday(10) on mielestäni yksi viime vuoden parhaita kotimaisia albumeja. Täytyy sanoa, että Tuomon liveotteessa ei ollut juurikaan heikkouksia, ääni taipui ja vonkui komeasti, bändi soitti kuin unelma, soundi oli miksattu juuri sellaiselle 70-luvun Stevie Wonder-tasolle. Ainoa asia mikä keikassa mätti, oli muutamat melko mitäänsanomattomat biisit. Tuomo oli parhaimmillaan slovareissa ja vähän linjasta poikkeavista irtiotoista, kuten itselleni tuntematon raskaalla kädellä soitettu tokavika biisi.

Illan kruunasi vielä uusi suomisoulin superbändi: The Northern Governors, johon oli kerätty kaikki illan esiintyjät yhteen. Valitettavasti itä-Tampereen bussi lähti ennen kuin keikka alkoi, eli tämä esitys jäi allekirjoittaneelta pelkän arvailun varaan.

sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Kun Laura löi Ryanin!

Ryan Adamsin uutukaisesta Ashes & Fire(11) tulee jollain oudolla tapaa mieleen täkäläisen Liekki-yhtyeen vuoden takainen Paimen(10) albumi. Molemmat platat ovat hyvin tuotettuja, hallittuja ja odotettuja lättysiä, mutta jokin ei lähde lentoon. Raikun platassa löytyy koskettavuutta, mukavaa soundimaailmaa, mutta sittenkin aika keskinkertaisia biisukoita. Levyn tiimoilta tehdyissä haastatteluissa Ryan on kehunut levyn innoittajaksi nuoren ja lahjakkaan laulaja/lauluntekijän Laura Marlingin aiemmin keväällä ilmestynyttä A Creature i Don’t Know(11). Tuo levy sai Ryanin kirjoittamaan uusiksi suurimman osan Ashes & Firen biiseistä, mutta lopputulos jäi kuitenkin hieman valjuksi, sanoisin Ryanin plattaa sellaiseksi kolmen tähden levyksi, joka hyvänä päivänä ja oikeassa mielentilassa yltää neljäänkin tähteen.



Brittiläinen Laura Marling oli minullekin uusi tapaus ennen näitä Ryanin hehkutuksia, niinpä otin levykauppaa kiinni sarvista ja tilasin levyn kotiin, nuoria artisteja näet täytyy aina tukea. Posti toi kotiin varsin pelkistettyyn pahvikoteloon sujautetun ceedee-lättykäisen, joka piti sisällään 10 Lauran omaa tsipaletta. Näitä folkahtavia singer/songwritereita pulpahtelee valokeilaan harva se viikko, alkuun Lauran levy tipahti samaan mitäänsanomattomuuden kategoriaan kuin esimerkiksi Josh T.Pearsonin perusteetta kehuttu "karvafolkplättynen".

Pikkuhiljaa levyä kuunnellessa, siltä alkoi erottua varsin vahvoja kappaleita, kuten aloituskappale The Muse, tummasävyinen The Beast ja koskettavan kaunis Night After Night. Albumin ja artistin tiimoilta esitetyt Joni Micthell – vertailut eivät ole täysin tuulesta temmattuja, vaikkakin Lauran materiaali on rakenteeltaan selkeämpää kuin Jonin pitkäpiimäiset folk-balladit ja rohkeat jazz-kokeilut. Ei silti, Jonin tuotantoa löytyy kiitettävästi levyhyllystäni, varsinkin jatsahtava Hejra(77) on yksi suosikeistani. Myös Lauran ääni on korvalle miellyttävämpää kuin folk-äiti Jonin mutkikas laulutapa.

Albumi on lähteiden mukaan neidin kolmas ja ikää on vasta 21- vuotta mittarissa. Mielelläni ennustan pitkää ikää ja alati parempia sekä rohkeampia albumeja. Tähtiasteikolla tämä levy on vahva nelonen.

Queen: ostettu, vihattu, ylistetty!

En ole varmasti ainoa eilisesti Yle Teeman Queen – dokkarista vaikuttunut, sen verran hienosti ja seikkaperäisesti käytiin läpi tätä ainutlaatuisen brittibändin uraa läpi. Dokumentin parasta antia olivat kronologinen levy kerrallaan etenemistapa, ennen julkaisemattomat livepätkät ja Queenin viimeisen videon These are days of our lives:n sessiot, joissa Mercury näyttää jo todella sairaalta.

Kyllä, 80-luvulla kuuluin juuri niihin Queen-vihaajiin, mielestäni Queen oli enimmäkseen teatraalista paskaa, vaikkakin möi jo tuolloin miljoonia. En uskonut ostavan yleisön makuun, enkä oikein bändiinkään, viimeistään Mercuryn kuolema vuonna 1991 ja sitä seurannut Freddie-hypetys meni ihan överiksi ja sai minut inhoamaan bändiä liki kaksi vuosikymmentä. Vasta noin vuosi sitten annoin bändille uuden tilaisuuden. Levymessuilta löytämäni News of the World(77) avasi ovet uudestaan. We Will Rock You, We are the Champions sekä erityisen rokkaava muu materiaali tuolla levyllä laittoi palaset taas kohdalleen. Kevättalvella kävin katsomassa Tampereella Queen-musiikaalia, joka näytti bändien biisien erinomaisuuden.

Juuri tuolloin 80-luvulla Queenin albumeja sai pilkkahintaan levykaupoissa. Muistan kuinka levyt Jazz(78) ja Hot Space(82) pyörivät vuosikausia tamperelaisen musaliikkeen Epeksen alekoreissa. Muistan pitäneeni levyjä erityisen huonoina, suorastaan vitseinä(Hot Space kai sitä onkin?). Tänä päivänä metsästän Jazzia, hyväkuntoisesta vinyylistä saa helposti pulittaa yli kymmenen euroa, ehkäpä seuraavilla levymessuilla? Jazzilta löytyy muun muassa sellaisia keskeisiä Queen-kipaleita kutet: Fat Bottomed Girls, Bicycle Race ja Don’t Stop Me Now. Vahvaa 70-luvun tuotantoa.

On ihan totta, että musiikkilehdistö piti Queenia auttamattoman vanhanaikaisena ja kaikin puolin hyljeksittävänä bändinä aina vuoden 1985 Live Aidiin asti, jossa Queen varasti Shown. Oikeastaan Queenin levyille kriitikot heltyivät vasta kahdella viimeisellä Queen albumilla: Miracle(89) ja Innuendo(91). Miracle oli vahva ”paluulevy” vähän höttöisempien(mutta hitikkäiden) kasarilevyjen jälkeen, Innuendo(91) oli vahva taiteellinen suoritus, nimibiisi ja I’m Going Slightly Mad ovat kestäviä Queen-klassikoita. Vielä tuli yksi Queen-levy, eli Made in Haeven(95) josta löytyy Freddien vihonviimeiset kiekaisut, muun muassa koskettava Mother Love, jonka viimeistä säkeistöä Freddie ei koskaan kerennyt laulamaan, koska hän oli jo niin sairas.



Eilinen dokkari ansiokkaasti korosti myös basisti John Deaconin hittinenää, kappaleet Another One Bites the Dust ja Under Pressure ovat Deaconin kynästä, tai oikeastaan bassosta lähtöisin. Nykyisin Deacon on vetäytynyt kokonaan musabisneksestä, kun taas kitaristi Brian May ja rumpali Roger Taylor ovat lämmitelleet Queen-hittejä muun muassa Freen Paul Rodgersin kanssa. Cosmos Rocks(08) on tuon yhteistyön tulos, kuka on kuullut levyn ja pitänyt siitä?

Tässä vielä palanen 70-lukua, kuka tekisi tänä päivänä tällaisen videon :)?

lauantai 26. marraskuuta 2011

Jackie Leven on kuollut!

Sehän ei ole mikään uutinen, kun totean maailmassa olevan aareittain helvetin hyvää ja pahasti unohtunutta rokkimusaa. Eilen löysin kirpparilta Ike & Tina Turnerin timantinkovan studioalbumin Working Together(70), helvetti menitte sitten tämän loistavan duon unohtamaan, heti kun Tina loisti soolourallaaan. Ketterästi tosin väistin tänään kirpparin euron tärppiä, eli Tinan menestyskauden lättystä Foreign Affair(89), jossain sen rajan on mentävä.

Entäpä sitten Skotlanti ja tällainen vallan unohdettu lauluniekka: Jackie Leven, kilahtaako kellot? Jos mainitsen vielä Bändin Doll By Doll joka teki 80-luvun vaihteessa neljä melko hyvätasoista rokkialbumia, joka paljasti Levenin lahjakkaaksi biisintekijäksi ja todella sielukkaaksi laulajaksi. Doll By Doll hajosi vuonna 1982, herra Leven ajautui pahasti päihdeviidakkoon, tuli hakatuksi ja menetti äänensä useiksi vuosiksi. Leven palasi musiikkiteollisuuden erinomaisen elämänmakuisella albumilla(myös erinomaisesti nimetyllä albumilla) The Mystery of Love Is Greater Than The Mystery of Death (94).



Surullisinta tässä on se, että Jackie Leven kuoli parisen viikkoa sitten syöpään. Uutista ei noteerattu missään suomenkielisellä musasivustolla, eikä tosin keskeisimmissä ulkomaan sivustoissakaan. 61 vuoden ikään mennessä Leven kerkesi julkaista hurjat parisen kymmentä studioalbumia, joista edellä mainitun plätyn lisäksi omistan seuraavat: Defending Ancient Springs (00), Elegy for Johnny Cash (05) ja Oh What a Blow That Phantom Dealt Me! (07).

Kyse on tietenkin aika marginaalisesta artistista, jolla ei ole ollut yhtään isompaa hittibiisiä, tai että mies olisi musiikilla muutenkaan tähdännyt suurempaan kaupalliseen menestykseen. Aikoinaan kuullessani ensimmäisen kerran em. Mystery of Love – albumin jalat meinasivat mennä alta. Kauniit ja syvälliset biisit läpäisivät romantiikkaan taipuvaisen nuoren miehen suojauksen täysin. Tämän levyn ehdoton ykkösbiisi on kansanlaulunomainen Call Mother a Lonely Field, mutta ei suinkaan levyn ainut helmi. The Garden, Snow in a Central Park, Clay Jug ja upea versio Burt Baccarachin: Say a Little Prayerista, kohottavat levyn huimiin korkeuksiin.

Leven on artisti joka pitää itse löytää. Tällainen yksi blogivuodatus ei siihen riitä. Toivon, että tämän hienon laulaja/lauluntekijän musiikki valtaisi vielä uusia kuulijoita. Ennen Levenin kuolemaa elättelin toivetta, että josko näkisin artistin vielä joskus livenä, ehkäpä vaikka Skotlannin matkan yhteydessä? Kohtalo päätti toisin. Mutta onneksi edes hyvä musiikki on kuolematonta.

Kivien seikkailut jatkuu...

Hämmästyttävää tämä nykyinen verkostoituminen, Kauko Röyhkän ja Mick Jaggerin Facebook-sivuilta tippuu liki päivittäin kommentteja, ja herrat ovat itse asialla. Varsinkin herra Jagger on kovin aktiivinen, taisipa hän jossain haastattelussa vähän valitella että Facessa kuluu liikaa aikaa. Haluanko oikeasti lukea Jaggerin päivityksiä, tuleeko stara jo liian lähelle faniaan, tarvisiko olla tietty etäisyys? Onneksi Jaggerin-sivustolta ei tule mitään liian henkilökohtaisia päivityksiä, ehkä rajaa menee tässä.

Aiemmin blogissa perään kuulumattani Rolling Stonesin Some Girls(78) albumin deluxe-versio on nyt ilmestynyt. Tarkoittaa remasteroitua albumia ja kokonaista levyllistä ennen julkaisemattomia rollariveisuja. Ensimmäinen huomioni kiinnittyy Jaggerin varsin ärhäkkään lauluun, ottaen huomioon että suurin osa lauluosuuksista on tehty tänä syksynä, erään haastattelun mukaan vain biisit Claudine ja So Young olivat valmiita arkistojen aarteita. Vain tarkalla korvalla erottaa nuoren ja vanhan Jaggerin äänen laadun eron, kumihuulen ääni on pysynyt hämmästyttävän notkeana ja energiatasoltaan korkeana, eihän poijalla ole ikääkään vasta kuin 68 vuotta. Tästä bonarilätystä ei ole muuta kun hyvää sanottavaa. Kiitettävän paljon bluespohjaista murinaa ja kirsikkana kakun päällä ehkä Keefin paras laulusuoritus koskaan biisissä We Had it All.



Eri musiikkisivustoilla on käyty pitkin vuotta keskustelua Jaggerin ja Richardsin välirikosta, joka sai alkunsa Keith Richardsin omaelämänkerran Life(10) paljastuksista ja jossa puhuttiin muun muassa Jaggerin peniksen pienuudesta ja diivamaisuudesta. Väite välirikosta on ollut enimmäkseen lehdistön spekulaatiota, asianomaiset eivät ole kommentoineet asiaa mitenkään. Parasta aikaa käy myös kiihkeä keskustelu siitä, että tekeekö Rollarit ensi vuonna 50-vuotiskiertueen tai edes yhden juhlakonsertin? Richards on laittanut avoimen kutsun kaikille entisille rollareille, eli Bill Wymanille ja Mick Taylorille, jotka ovat tervetulleita juhlakarkeloihin. Villakoiran ydin on saada Jagger houkuteltua mukaan, muut rollarit ovat jo valmiudessa, josko vaikka se yksi studioalbumikin tulisi?

Vesi kielellä janotaan sitä uuttakin materiaalia, siis kuka janoaa? Itse asiassa rollarit ovat julkaisseet reilun vuoden sisällä levytolkulla ennen julkaisematonta ja ihka uutta kamaa, näin on jos lasketaan myös soolo-osasto mukaan. Viime vuonna tuli Exile On Mainstreetin(72) bonuslevy, nyt tuli em. Some Girls – bonarilevy, alkusyksystä Jaggerin vetreä Superheavy(11) viritys, vuosi sitten Ronnie Woodilta oiva I Feel Like Playing(10) sooloalbumi ja tiettävästi Keith Richards on viime kuukauden kasannut omaa sooloalbumia. Jos tämän kaiken päälle tulee ensi vuonna ihka uusi(ja viimeinen?) rollari-studioalbumi, niin viime vuodethan ovat olleet silkkaa rollariuden juhlaa!

torstai 20. lokakuuta 2011

Diskoläpsettä ja muita hautautuneita herkkuja!

Auu’uuh! Syksy kannustaa minua kuonoilemaan värikkäissä lehtikasoissa, imelän kosteat tuoksut, toisten koirien ”facebook – merkinnät”, kaikki kiimaiset ja uhittelevat viestit ovat tämän pojan syysherkkua. Syksy on ollut minulle haasteellinen, huomiota en ole saanut riittäväksi ja karva/hammaskiviongelmat ovat koetelleet. Niinpä olen joutunut turvautumaan kortisoniin, täishampooseen ja hammasharjaan.

Ikävää tappaakseni olen työntänyt kuonon syvemmälle multaiseen maahan, olen antanut kaiken maan viestin tulla kuononi vartta pitkin tämän pojan keskushermostoon. Aina vireä rokkikuononi on yllättäen havainnut maan uumenissa useita melkein jo maatuneita musaherkkuja. Aluksi kuononi työntyi Espooseen asti, tai sinne jonnekin missä maamme elintasorokkarit majailee. Vastaan tuli pieni ja gootahtava mieshenkilö, esitteli itsensä Ylösen Lauriksi ja antoi sooloalbuminsa New World(11) tassuuni. Wuhuh! Yllätyin iloisesti, Rasmus-poikahan on pannut emobändiään paremmaksi, lätty on täynnä tarttuvia ja hyväntuulisia diskohittejä. Enkä sanoisi tätä pelkästään tuotetuksi paketiksi, nyt on pelattu musiikillisilla ansioilla ja tekemisen ilolla. Hyvä Lauri, Hau!



Röpöläinen kuononi saa vainun Utajärvelle ja sieltä Helsinkiin. Koiran aivooni tulvii kuvia pienistä pistepirkoista, huojuvista miehenkuvatuksista ja heidän moninaisista projekteistaan, kuten Asko ”pistepirkko” Keräsen veret seisauttavasta You & Him Duosta ja koko bändin verevästä The Others sivuproggiksesta. Kuinka ihmeessä 22 Pistepirkon tasapainoisen huoliteltu kevätalbumi Lime Green Delorean(11) pääsikään unohtumaan? Lisäkuuntelut tekevät nannaa tälle albumille ja Ufo Girl on uusi pistepirkkoklassikko.



Uuiiuu, nyt kirsuni saa vainun ison meren takaa, jostain New Yorkin liepeiltä tai vastaavilta trendiseuduilta. Sohvalla istuu pieni ja surullisen näköinen mies. Jotkut sanovat häntä hyypiöksi, menneen talven staraksi, keskivertoartistiksi, jolla ei ole todellisuudessa muita lahjoja kuin kierrätyssellaisia. Mies esittelee itsensä Mobyksi kera ja laittaa uusimman plattansa Destroyed(11) soimaan. Minä annan tuolle melankoliselle miehelle mahdollisuuden ja samalla tajuan että kyseisen herran Hotel(05) albumin bonuslevy on ollut tässä taloudessa tehosoitossa, onpa nimittäin aivan mainio ambient-levy kaikenlaisen venyttelyn ja joogailun taustalle. Yhtälailla uusi Destroyed on täynnä Mobymaista melankolista laatua, instrumentaalia ja diskopoppia, sopii hyvin monenlaiseksi matkamusiikiksi. Tämä näyte on Mobyn edelliseltä, myöskin autuaasti lähivuosiin hautautuneelta plätyltä Wait for Me(09)Viu!



Au, auu, ahuu! Joku vastaa kun oikein ulvahtelee, Wild Beastin Smother(11) on myös näitä aika hautautumaisillaan olevia albumeita, mahtavalla miesäänellä Lion’s Share, Bed of Nails, Albatross, hyvän kuuloisia biisukoita. Pakkohan tään bändin on tulla joltain saarelta, kertokaa minulle mistä? Te löydätte tämän musiikin jos haluatte, auuh!

Uuhuu, jo pian kaksi ja puolivuotiaana rokkikoirasena kehotan teitä arvon musiikin ystävät pöyhimään näitä maatuneita lehtikasoja. Sitä ei koskaan tiedä millaisia viestejä ja ylläreitä sieltä löytyy, jotain jo alkuvaiheessa hylättyä, välinpitämättömyyttä korostavan elämänrytmin alle hautautuneita todellisia musiikillisia suorituksia. Älkäämme unohtako ympäristömme rikkautta, aikamme yrittäjiä ja luovia artisteja, ennen kaikkea älkää unohtako tätä koirasta ja antakaa minulle joku kaunis päivä kokonainen Snellmanin maksamakkarapötkö, niin siitä olen ikuisesti kiitollinen.

Vieraileva kirjoittaja Marko Aka Classicway Outlaw Pete

keskiviikko 19. lokakuuta 2011

Läpi syksyn seinämän - The Horrors

Sade vihmoo lokakuussa, pesee susihukkasten naamoja, tarjoaa kyytipoikanaan pimeitä iltoja ja pyöräteille asettuneita teinejä. Sanovat, että lähestytään vuoden ikävintä aikaa, kylmän ja kostean säälimätöntä ydintä, sisäihmiset lähiöissään tarjoavat lääkettä ikävään dvd:n täydeltä, kun taas toiset ottavat pimeän vastaan raakana ja laimentamattomana, naurettavissaan verkkareissaan lehtien liukastamilla pyöräteillä.

Tänään on vuoroni läpsyttää kosteaa asvalttia, useimmiten tällainen pimeän juoksulenkki sujuu parhaiten ilman mitään stimulantteja, tarkoitan musiikillisia sellaisia. Musiikin kuuntelu tahtoo rikkoa juoksurytmiä, ilman musiikkia kuulee paremmin kroppaansa. Mutta joo, tänä ehtoona tuli asiaan selkeä poikkeama, pitkään ämpärini pohjalla majaillut musiikkialbumi sai uuden mahdollisuuden ja käyttikin sen hyväkseen itselleen edullisella tavalla.

The Horrors on yksi näitä tämän ajan pintaan pulpahtaneita kriitikoiden ja pikkaisen ostavankin yleisön suosikkeja. Nuorekas ja elinvoimainen bändi brittein saarelta ja sen todetakseen ei tarvitse edes lähteitä tarkastaa. Jotain äärimmäisen tuttua ja jotain mukavan omintakeista, tällaista määritelmäähän me toivomme aina uudelta bändiltä? Perusjuureltaan kuin varhainen Echo & Bunnymen, tunnelmaltaan paljolti Elbow, jollainen oudolla tavalla Poverty Stinks, mutta ehkä eniten The Editors vai onko tässä ripaus Manicsia tai Bowieta?

Changing the Rain piiskaa sanoman sisään, sade vaihtuu helposti mainioon äänivalliin, ehjään tunnelmaan, vahva aloitusbiisi, ei käy kieltäminen. You Said vilkastaa levyä eteenpäin. I Can See Through You, ole hyvä vain, tähän syyskuvastoon on vapaa pääsy, kenkä alkaa nouseen komeasti. Paketti kasvaa lenkin edetessä. loppupään eeppinen Moving Further Away hakee ison biisin titteliä, mutta sen nappaakin seuraava rätväkkä ja oudolla tavalla varhaista Doll by Dollia muistuttava Monica Gems, tämä on helmi.

Onneksi löysin levyn, olin niputtanut sen samaan kastiin The Drumsin, Wild Beastin ja vaikka Beach Housen kanssa, jotka eivät hekään ole huonoja bändejä vai ovatko? Kulunut Adidas nuolee limaista asvalttia kiihkeämmin, hyvä levy, hyvä löytö, hyvä lenkki, moninkertainen ilo tässä lokakuisessa illassa.

sunnuntai 9. lokakuuta 2011

Täyttä törinää Lempäälässä! - Levymessut, Ideapark, 9.10.2011

Pieni levynkerääjäpoika minussa ei ole talttunut. Viime yönä näin unta varsin kehnohkoista levymessuista, jossa levynmyyjiä jouduttiin soittelemaan paikalle kun he viruivat krapulassa Hervannan perukoilla. Levylaarit näyttivät niukoilta ja tarkemmalla silmäyksellä pitivät sisällään enimmäkseen iskelmää ja saksalaisia schlaagereita.

Onneksi tämä uneni karu visio ei käynyt toteen, vierailu levymessuilla Lempäälän Ideaparkissa osoittautui jälleen kerran varsin hedelmälliseksi, levyhyllyyn tuli painoa ja lisälaatua, ”want-listalta” sai pyyhkiä yli monta lättystä, takavasemmalta pukkasi silmien eteen muutaman euron arvaamattomia yllätyksiä, jopa yksi kauan etsimäni albumiaarre löytyi priimakuntoisena ruotsalaisen levymyyjän muutenkin antavista levykaukaloista.

Levymessut hävisivät hieman viime kevään jättipotille(6.5.2011) jolloin lähinnä svedu-myyjät olivat raahanneet mukanaan järkyttävän määrän laadukasta euron muovia. Näiltäkin messuilta löytyi näitä länsinaapurimme antavia kauppiaita, esitietojen mukaan paikalla olisi pitänyt olla saksalaisiakin levymyyjiä, mutta oma silmäni ei tällaista havainnut. Suomalaisia myyjiä oli myös totta kai hyvänlaisesti. Levykojuja oli piirun verran vähemmän kuin keväällä, edellisenä päivänä myyjät olivat olleet Hyvinkään levymessuilla, tämän tiedon valossa herkut olisi jo poimittu? Niin, yllättävän laadukasta kamaa löytyi tältä ”kakkospäivältäkin”.

Levyjä tuli taas ostettua hyvänlaisesti(=erittäin runsaasti) ja keskimäärin noin kolmen euron kappalehintaan. Ekalta ruotsalaisen myyjän kojulta löytyi kauan etsimäni harvinainen Animals – albumi: The Ark(83) kolmella eurolla ja mukava lisä alati täydentyvään Beach Boys – kokoelmaan: M.I.U. Album(78) myöskin kolmella ekellä. Taisipa kassiin pudota myös originaalimpi versio Springsteenin: Darkness on the Edge Of Townista(78).

Tämä oli vasta kevyttä sormenpäiden lämmittelyä, seuraavalla svedu-kojulla painettiin jo kaasua, 4 levyä kympillä tarjous karkeloitti etsimään laadukkaan 8 levyn setin, joka piti sisällään muun muassa Leonard Cohenin Songs from Roomin, Eaglesin One of These Nights(75), Paul Simonin Greatest Hits etc(77) ja Elviksen viimeisen studioalbumin Moody Blue(77). Varsinkin Cohen on nyt kuunneltuna silkkaa murhaa.

Draaman kaari löysi noin tunnin pöyhimisen jälkeen huippunsa, edelliseltä messuilta tuttu ruotsalainen ”euron levyn – myyjä” oli ladannut pöytänsä täyteen varsin namukkaita plättysiä. Euron laarin löytöjen parhaimmistona olivat Nils Lofgrenin: I Came to Dance(77) ja Television – kitaristi Richard Lloydin sooloalbumi. Vähän kalliimpien plattojen laarista mukaan tarttui Lou Reedin: Legendary Hearts(83), Springsteenin ensimmäinen Greetings from Ashbury Park N.J.(73) avattavilla kansilla ja edelleen Leonard Cohenin: Death of a Ladies Man(78) kaikki nämä neljän euron kappalehintaan, hrrrr!

Varsinainen kirsikka kakun päälle tuli vähän myöhemmin, kun palasin takaisin em. kojulle ja tingin pitkään etsimäni ja tässäkin blogissa perään kuuluttamani albumin, The Sundays – yhtyeen Reading, Writing & Arithematic(90) kymmenellä eurolla. Levy oli myös messujen kallein ostokseni, sillä joka messuilla pitää tehdä ainakin yksi ns. laadukkaampi sijoitus normaalin euron sevari- ja kasarimuovin oheen. Levy on erinomaisessa kunnossa ja musiikki soi juuri niin hunajaisen viehättävänä mitä odotinkin, aah! Kaupan päälle sai myyjältä tarinan, jossa hän kertoi olleensa aikoinaan Sundays - yhtyeen keikalle ja keikan jälkeen viehättävä naissolisti Harriet Wheeler oli halannut häntä.

Levyjen tonkimisen loppupöllyissä löytyi edelleen maistuvia löydöksiä, kuten Muddy Watersin: Hard Again(77), Blondien: Autoamerican(80), Van Halenin: Women and Children First(80), Joe Cockerin tupla-albumi: Mad Dog & Englishmen(70) ja Joni Mitchelin: The Hissing of Summer Lawns(75), kaikki nämä muutamalla eurolla.

Messut olivat siis kaiken kaikkiaan hyvää keskitasoa, mutta eivät kyllä vetäneet vertoja viime kevään vastaavalle tai yksille messuille Tampereen NNKY:n tiloissa jokunen vuosi taaksepäin, jossa oli todellisten löytöjen markkinat.

lauantai 24. syyskuuta 2011

Remmin jäljet

Ennen kuin R.E.M. ilmoittaa comeback-kiertueestaan, niin hieman omakohtaista muisteloa aiheesta. Ensimmäinen kohtaaminen bändin kanssa tapahtui jossain 80-luvun puolivälin tienoilla, erinomaisen Document(87) albumin tienoilla. The One I Love, Finest Worksong ja (It’s the end of the world)As We Know It olivat jonkin sortin hittejäkin. Document oli hyvä käyntikortti yhtyeen tuotantoon, tummasävyinen ja laadukas albumi.

Ensimmäinen omistamani Rem-albumi oli bändin toka: Reckoning(84), mikään järisyttävä kuuntelukokemus albumi ei ollut ja eikä ole vieläkään, pikku ”kantrihitti” (Don’t go back the)Rockville piristi muuten biisillisesti vielä aika hapuilevaa albumia. Aika pian hommasin myös oikeasti huonon kolmosalbumin Fables of Reconstruction(85), josta vastikään julkaistiin jokin juhlaversio tupla-albumina, miksi ihmeessä? Sillä tämä levy ei ole sen arvoinen, kyseessä on vaisu ja biisimateriaaliltaan varsin kehno albumi, selkeästi välityö. Seuraava platta Life’s Rich Pageant(86) oli askel parempaan suuntaan ja em. Document(87) teki bändistä merkittävän.



Turkulaisen Kane Recordsin ollessa vielä iskussa, tilasin sieltä postimyynnin kautta Rem:n seuraavan albumin Green(88). Levy on läpeensä arvostettu, jopa siinä määrin, että itse hyljeksin plattaa ihan viime vuosiin asti. Onnekseni annoin albumille uuden mahdollisuuden, sillä hyvä levyhän tämäkin loppujen lopuksi on. Pop Song 89, Orange Crush ja Turn You Inside-Out ovat väkeviä biisejä.

Meni muutama vielä muutama vuosi, niin tämä mandoliinihitti soi joka paikassa, jopa armeijan harmaissakin, metsäleirin päätöspäivänä supliikki-veikkona tunnetuksi tullut Vänrikki-kokelas joraili biisiä kenttäradion tahdissa, tämä on kuva menneisyydestäni joka on palanut ikuisiksi ajoiksi verkkokalvoilleni, aargh. Elettiin vuoden 1991 kevättä, paikkana loppuleiri Sodankylässä ja biisinä tietenkin Losing My Religion. Biisi löytyi Remin lopulliselta läpimurtolevyltä Out of Time(91). Tässä levyn toinen monsterihitti:



Juuri tuolloin 90-luvun alussa R.E.M. kasvoi yhdessä yössä elämää suuremmaksi bändiksi. Myös bändin luomisvire sai uutta potkua, menestysplatan jälkeen ei lähdettykään kiertueelle vaan alettiin työstään seuraavaa albumia, bändin magnum opusta: Automatic for the Peoplea(92). Ostin levyn aikoinani Oulun Anttilasta 119 markalla. Levy oli ensimmäisiä ns. hyvin soundaavia cd-levyjä, jokin tärkeä teknologinen edistysaskel otettiin juuri ysärin alussa, vasta silloin cd-levyt alkoivat kuulostaan hyvältä. 80-luvun ceedeiden äänenlaatuhan oli surkeaa kuraa, kolkkoa ja hengetöntä, vaikka ihmiset uusivat levykokoelmaansa juuri tuolloin kalliilla rahalla ja vaihtoivat vinyyliklassikkonsa näihin surkeasti soiviin ”laserkiekkoihin”, häpeällistä toimintaa suorastaan.

Automatic for the People oli juuri sen bändin suurin ja uljain tuotos kansiaan myöten. Levy on tulvillaan vahvoja tummasävyisiä biisejä, tunnetuimpia niistä ovat tietenkin: Drive, Man on the Moon ja Everybody Hurts. Levyn onnistumiseen vaikutti myös ex - Zeppelin basisti John Paul Jonesin hienot jousisovitukset. Pidän edelleen levyä kaikkien aikojen rock-albumit Top10 listallani tai aivan sen tuntumassa.



Automaticin aikoihin viimeistään ihmeteltiin, että miksi bändi ei vieläkään lähtenyt kiertueelle? Samoihin aikoihin myös laulaja Michael Stipen Aids-epäilykset olivat voimakkaimmillaan, jopa sillä tasolla, että useissa lehtijulkaisussa Stipen Hiv-positiivisuutta pidettiin miltei varmana asiana.
Yleisö joutui kärvistelemään vielä yhden levyjulkaisun ajan, ennen kuin bändi lähti kiertueelle. Levy oli bändin outolintu, säröinen ja hurjahko rock-levy: Monster(94). Monet ihmiset pitävät erityisesti Monsterista bändin tuotannossa. Monster lienee jonkinlainen argumentti Grunge-aallolle. Biisit ovat pääasiallisesti vahvoja ja kitarat vauhkoilevat komeasti. What’s the Frequency Kenneth on monella tapaa täydellinen Rem-biisi(myös keikkojen aloituskappale), Strange Currencies verevä balladi, Star 69 ovela kaahaus ja Crush with the Eyeliner mainio säröbiisi. Jokaisella on omat suosikkinsa albumilta, minun suosikkini on loppupuolelta löytävä Let Me In, jonka bändi esitti akustisesti viimeisellä(?) Suomen - keikallaan Finnair-stadionilla vuonna 2008.




Monsterin jälkeen R.E.M. puristi oivan ja enimmäkseen kiertueensa välipäivinä tehdyn albumin: New Adventures in Hi-Fi(96). Vielä löytyi uusia luovia alueita, joita bändi valloitti, muun muassa E-Bow The Letter, How the West Was Won and Where It Got Us ja Leave pitivät luovaa tasoa yllä. Hifin jälkeen rumpali Bill Berry lopetti bänditouhut ja alkoi farmariksi. Bändistä tuli kolmijalkainen koira joka puristi vielä yhden erinomaisen albumin: Up(98). Albumi on hiukka aliarvostettu, melko raskassoutuinen, mutta rohkea ja kappalemateriaaliltaan vahva albumi. Daysleeper, Lotus ja At My Most Beautiful olivat levyn vahvimpia vetoja.



2000-luvulle tultaessa alkoi jo hieman väsymys painaan. Reveal(01) oli tavallaan hyvä ja laadukas albumi, mutta ehkä jotenkin väkisin kasaan pakerrettu. Imitation of Live ja I’ll Take The Rain edustivat levyn tunnetuinta antia. Seuraava platta Around The Sun(04) oli vielä vaikeampi tapaus, bändin kriisialbumi, joka oli jo tuolloin hajottaa bändin. Hyviä biisukoita löytyy tältä levyltä, kuten Leaving New York, The Outsiders, Final Straw, mutta punainen lanka alkoi olemaan muuten aikalailla hukassa, levystä ei oikein saanut otetta.

Kahdella viimeisimmällä albumilla R.E.M. selkeästi piristyi. Accelerate(08) on varsin kelpo suoritus ja Collapse Into Now(11) ei myöskään huono ole, ainoastaan pastissinomainen, hyvällä fiiliksellä tehtyjä ja äänitettyjä biisejä, mutta mitään sanottavaa ei oikein ole enää. Acceleraten Living Well Is The Best Revenge, Hollow Man ja mystinen Houston sekä Collapsen muutamat biisit pitivät vielä toivoa yllä.



Tavallaan oli varsin luonnollista että bändi päätti lopettaa uransa tänä syksynä, melkein odotettavaa. Uutinen kosketti minua harvinaisen vähän, mietin että miksi? Luulen, että yksi syy siihen on bändin kaiken sisäänsä imaiseva tiedostavuus, R.E.M. on ensimmäisiä isoja ”älykkö-rockbändejä”, jotka ovat olleet koko uransa ajan varsin tietoisia omasta arvostaan. R.E.M. on avannut itseään vähän joka helvetin musiikkilehdessä, on ymmärretty musiikkia täydellä asteikolla, on poseerattu rasvattuna joulu-hanuna musiikkilehtien kansissa, bändi ja varsinkin sen nokkahahmo laulaja Michael Stipe on tehnyt itsensä täysin näkyväksi, hyvin vähän on jäänyt kulissien taakse piiloon. R.E.M. on selittänyt itsensä puhki, kertonut, luonut, soittanut, analysoinut, täydellisesti ymmärtänyt omassa demokraattisessa oikeamielisyydessään. R.E.M. ei ole sillä tavalla rock-bändi, että sen selittämätöntä arvoa ihmeteltäisi vielä vuosikymmenien päästä, ehkäpä bändi on enemmänkin rokin ja popin kirjallisuutta, muotovalioita kulttuuriviitteitä matkan varrelta, arvostettuja ja yleistä humaania mielipidettä myötäileviä. Mutta nyt kun kuuntelen näitä keräämiäni erinomaisia videoita, en osaa muuta kuin antautua, musiikki ajaa kaiken ylitse, sittenkin...

lauantai 17. syyskuuta 2011

Päivän rollariannos - Some Girls

Lauantainen rollariannos maistuu parhaiten kera aamukahvin ja maukkaan korvapuustin. Alkuun voi ottaa siivun 70-luvun nuhjuista kokoelmaa More Hot Rocks(Big hits &(72), kummastella levyn lievästi kosteuden vaurioittamia kansia, ihailla alkuperäisiä sisäpusseja ja pientä paperi-inserttiä: ”211 reasons why The Rolling Stones is the world’s greatest rock and roll band”, sekä hämmästellä erittäin laadukasta ns. kakkoshittien kimaraa The Last Time, Out of Time, We love you, Love in vain ym ym.

Vuodesta 1972 voi hypätä sevarin lopun varsinaisen ”jytky-albumiin”: Some Girls(78) ja sen kuivaan mutta ärhäkkään kellarisoundiin. Levy alkaa rollareiden ensimmäisellä isolla ”diskohitillä” Miss You, jatkuu reippaalla When the wip comes downilla, säröilee ja soulahtelee erinomaisella Temptations-coverilla Just my imagination, uuh!

Some Girls oli se albumi joka näytti bändin elinvoiman ja palautti uskottavuuden parin kehnomman albumin jälkeen, It’s Only Rock’n’ Rollin(74) ja Black and Bluen(76), jotka allekirjoittaneen mielestä ovat yhtälailla laadukkaita Stouns-plattoja. Some Girlsiä värittivät Jaggerin riitaisa avioero vaimostaan Biancasta ja Richardsin ns. Toronto-keissi, jossa Keef Pidätettiin huumeiden hallussapidosta. Itse albumilla bändillä oli selkeästi näytön paikka, draivia ja sopivaa aggressiota oli vähintäänkin hyvän albumin tarpeiksi.

Levytyssessiot Pathe Marconin studiolla Ranskassa tuottivat valtavan määrän valmiita ja puolivalmiita biisejä. Noin 30-40 biisiraakileen joukosta valittiin 10 kappalette ja saatiin aikaiseksi tämä timanttinen albumi. Rannalle jäi muun muassa jo valmiiksi tehty vauhdikas Stones-Ralli Claudine, joka oli tavallaan liian ajankohtainen, koska kertoi suoraan ja kaunistelematta ranskalaisesta näyttelijä – laulaja Claudine Longetista ja hänen vankilatuomiostaan.

Pathe Marconin levytyssessioista on julkaistu paljon eritasoisia(lähinnä siis heikkotasoisia) bootleg – albumeja. Nykyisin noita sessioiden ääninauhoja on kohtuullisen helppo löytää netistäkin. Viime päivien iloinen uutinen on tuloillaan oleva Some Girlsin Deluxe – versio, itse päähuuli Jagger on vahvistanut, että sessioiden ylijäämäbiisejä on viimeistelty ja tehty loppuun, samalla tavalla kuin toissa keväänä ilmestyneellä Exile On Main Streetin(72) bonuslevyllä, eli todellista herkkua on tiedossa. Julkaisuajankohta on vielä avoinna, epäilen että ensi menee ensi vuoden puolelle, vaikka hartaasti toivon että ehtisi jouluksi?



Palatakseni vielä albumin erinomaiseen biisikymmenikköön, on vielä mainittava ilkeän pureva Shattered, hupaisa kantriveto Girl With a Far away Eyes, bluessävyinen nimikappale sekä rollareiden ylivoimaisesti paras ”soul-kappale” Beast of Burden, jossa tiivistyy mielestäni rollarisoundin tientylainen laiska ja letkeä perusta, särmikäs ja hieman epävireinen kappale, joka saa nuoret ja vanhat soulpeput keinumaan.

sunnuntai 4. syyskuuta 2011

Katurokin näkyvin särmä - Lou Reed

Jos Lou Reedin musiikkia pitäisi kuvata yhdellä termillä, niin valintani olisi: särmikäs. Tämä lukuisien nykyrokkarien esikuva on pitänyt kohtuullista levynjulkaisutahtia yllä kautta vuosien. Lou Reedin tunnetuimmat työt ovat The Velvet Undergroundin esikoinen ja kaksi ensimmäistä sooloalbumia: Transformer(72) ja Berlin(73).

The Velvet Underground & Nico(67) banaanikansineen on rokin kiistattomia klassikoita kuten em. soolouran alkuvaiheen albumikaksikko. Kaikki tietävät keskeisimmät Velvet-biisit sekä ”soolohitit” Walk on The Wild Siden ja muun muassa Trainspotting – leffan esiin nostama Perfect Dayn, joku muistanee 80-luvun hienon New York(89) – albumin ja sen muotovalion katurocktsipaleen Dirty Blvd. Mutta mitä oikeasti tapahtui suurimman osan 70- ja 80- lukua? Reed oli pahassa päihdekoukussa…ja julkaisi miltei joka vuosi uuden albumin. Hassua.



Mitenkään ylistämättä Reedin huuruista elämäntapaa, täytyy ihmetellä kuinka valtavan nivaskan hienoja albumeja hän kerkesi julkaisemaan tuona huuruisena noin kymmenen vuoden periodina. Klassikko Berlinin jälkeen mainitaan vain alaviitteessä varsin rehvakka Sally Can’t Dance(74). Löysin levyn muutamalla eurolla noin vuosi sitten levymessuilta. Kill Your Sons, Ride Sally Ride ja nimibiisi Sally Can’t Dance paljastavat albumin laadukkuuden.



Seuraava albumi oli lähinnä pelkistä hälyäänistä muodostunut kokeellinen Metal Machine Music(75), joka aikoinaan lytättiin täysin kuuntelukelvottomaksi. Viime vuonna Reed kiersi Metal Machine Trion nimellä joka yhtälailla nosti Metal Machinen Musicin improvisoidun materiaalin arvostusta. Itse en ole nähnyt tai kuullut tuota albumia, mutta arvelisin että orinaalista vinyyliversiosta saanee pulittaa maltaita?

Tästä eteenpäin, aina vuoden 1986 Mistrialiin(86) asti Reed julkaisi albumin melkein joka vuosi. Perushyvät Reed - albumit: Coney Island Baby(75) ja Rock’n Roll Heart(76) ovat myös kulkeutunut levyhyllyyni viimeisen vuoden aikana, kuten väkevä The Blue Mask(82). Ilokseni olen todennut, että Reedin sumuisen kauden vinyylejä pyörii vielä varsin edukkain hinnoin levykauppojen laareissa. Näkisin, että juuri nyt on se viimeinen hetki pelastaa näitä Reedin 70- 80 – luvun hukattuja helmiä omaan levyhyllynsä, ennen kuin hinnat nousevat ratkaisevasti ylöspäin. Tämän ratkaisevan nostoliikkeen saattaa aiheuttaa tulevan syksyn albumiomituisuus: Metallican ja Lou Reedin yhteisalbumi: Lulu(11), jota Reed on haastattelussa kehumaan yhdeksi uransa parhaista lätyistä.

Reediä ei voi kehua miksikään kultakurkuksi, eikä musiikilliseksi virtuoosiksi. Se mikä soittotaidossa menetetään, voitetaan takaisin asenteessa ja tässä em. uskaliaassa rock – särmässä. En ollenkaan ihmettele miksi Kauko Röyhkä on nostanut Reedin nimen esille puhuessaan suurimmista musiikillisista vaikuttajistaan, sillä kyllä Kaketsu on imenyt Reed - vaikutteet aika hyvin omaan musaansa. Itselleni Reed on ollut vuosikausia hieman hankala pala, koska Transformerin, Berlinin ja Velvet – plättyjen laadukkaat itsestäänselvyydet veivät vuosikausiksi löytämisen ilon tästä hienosta ja laiskan holtittomasta katurokista. Vasta viime vuosina ja näiden tuntemattomien Reed – albumien kautta olen päässyt herran musiikkiin kunnolla kiinni.

lauantai 20. elokuuta 2011

Nuuhkaisu syksyyn!

Wuhuuh, taas on itkua markkinoilla ja tuoksuja metsäteillä. Kuono maassa täytyy kulkea, jokaista kosteaa lehden selkää lipaista, saada hajusta kiinni, saada paikallistietoa, miten menee kelläkin kulmakunnan kuono-otuksella. Mutta minä olen härkä, olen vingahteleva ja murahteleva loppukesän kölliäinen, joka pakotetusti ja osittain vapaaehtoisesti saanut korviinsa alkusyksyn rapeita rokkisäveliä.

Arr-wihuu, nuo sävelet ovat osittain toivottuja ja osittain takavasemmalta tippuneita orastavia helmiä. Moni sen jo tietää ja hikikarpalot otsalla työntää jo levyä pesään. Mitä siis tietää? Sitä, että Red Hot Chili Peppersin I’m With You ja Lenny Kravitzin Black and White America ovat alkusyksyn setäfunkin odotetuimpia lättysiä. Wurrhh, kuka näitä artisteja enää kuuntelee, parasta ennen päivämäärä on mennyt ohi jo ajat sitten. Mutta oudoksi yllätykseksi Lennyn sinkkubiisi Come on Get It potkii mureasti ja torvilla tööttäillen, kun taas Chili Peppersin eka sinkku on silkkaa laimeutta. Mutta kuka tutustuisikaan näihin levyihin?



Hau-hau ja hahhuuhauuuu! Kotimaisella kentälläkin kuuluu kummia ja ihan hyviä sointukulkueita. Ovelasti suosion sivussa kulkeva kotimainen Regina - bändi julkaisee piakkoin neljännen täyspitkänsä Soita Mulle. Edellinen Puutarhatrilogia(09) on ollut yksi tämän kesän autolevyistä. Ihan kohtuullista vingahtelua sanoisin, ettei jopa pienehkön klassikon makua? Leinosen Ville myös täräyttää kehiin ihan pian uuden sooloalbumin nimeltään Auringonsäde/Pommisuoja. Mutustellaan odotellessa tätä Villen hurjinta luomusta, eli Majakanvartijan Unta(10). Kemopetrolilta ilmestyy myös just kohta lätty nimeltä Song and a Reason.

Urff, Wuffi! Miksi se eläimen korvakin tällaista monenmoista möykkää sietää? Kesken rapeimpien päiväunien ilmoille rapsahtaa jokin syksyä ennakoiva äänikimara, rienaavasti pomppiva rokkisävelten ketju ja minun koirapoloisen on tarkennettava ja tiedettävä mistä on kyse? Siksipä minulla tämä pitkä kuono on.

Setärokin rintamallakin tapahtuu monenmoista aktivoitumista. Aiemminkin tässä blogissa mainittu Mick Jaggerin uusin bändiviritys Superheavy, julkaisee nimettömän esikoisalbuminsa syyskuussa. Pari biisinäytettä on jo laitettu jakoon. En nyt ihan täysin teilaiskaan tätä keinuvaa world music/reggaekudelmaa, vaiko mitä olet mieltä? Elähdyttävämpi uutinen Tom Waitsin paluusinkku Bad as Me, joka ennakoinee myös uutta sooloalbumia?



Uutta puuta, maukasta ja hyvin pureksittavaa, löytyykö sellaista tämä syksyn jahtikoirille? Kahden pennin Kinks, eli Kooks aktivoituu ja julkaisee pian albumin nimeltä Junk of the Heart. Paljon mielenkiintoisempi on Kasabianin piakkoin päivänvalon näkevä Velociraptor – albumi, jota bändi on kuvaillut varsin primitiiviseksi. Myös Wilcolta tulee tuoretta tavaraa syksyn aikana.

Beirutilta julkaistaan ihan näinä päivinä uutukainen Rip Tide ja virkea Blitzen Trapper julkaisee jo kolmannen plattansa American Goldwing myös piakkoin, jonka maistiaisbiisit lupailevat hyvää. Melkein jo A-luokassa majaileva suhteellisen uusi tuttavuus, eli The War On Drugs on ihan näinä päivinä vapauttanut markkinoille uutukaisensa Slave Ambient. Näiden seinien sisällä on lievää toivetta, että olisiko tässä se syksyn yllättäjä?



Wiuh, ungh, ruuh! Kauempana tuolla lokakuulla näkyy Coldplayn Mylo Xyloto, josta voisi melkein vetoa, että on jo vuotanut nettiin, vai onko? Epäilevät myös että Keith Richards väsäisi sooloalbumia, liekö loppuvuoden tapaus? Varmistusta vailla ovat myös Van Halenin ja Aerosmithin syksyn uutukaiset. Lähempänä joulua pitäisi tulla tuoretta Kate Bushiakin, se jos mikään saisi tämän koiran vinkumaan.

Arff, meinas vallan unohtua Ryan Adamsin viimeistellympi(hänen kertomansa mukaan)sooloalbumi Ashes & Fire, joka ilmestyy lokakuussa. Kesän soolokeikoilla on soinut muun muassa tämä albumin avausraita Dirty Rain.



Vieraileva kirjoittaja Marko aka Outlaw Pete

sunnuntai 14. elokuuta 2011

Cry Bar - O'Connell's, Tampere 12.8.2011

Suomalaisen rokin kentällä 90-luvun ja vuosituhannen vaihde kierrätti tasaisesti englanniksi laulavia muodollisen päteviä pop-rockbändejä. Tuon ajan sisällöllisesti laadukkaat orkesterit esim. Hearthill, Poverty Stinks, Maryland, Office Building, Supperheads, Going Public saattavat kilauttaa joitain kelloja. Moni noista bändeistä jäi kuitenkin yhden tai kahden levyn lupaukseksi, vaikka musiikillinen sisältö oli parasta A-luokkaa. Hyvän katsauksen tästä hukatusta parhaudesta antaa Poko Recordsin tuottama erinomainen 4 cd:n Sivulliset – kokoelma(05), valikoima suomalaista vaihtoehtorokkia vuosilta 1985-2000. Joku vuosi sitten kokoelmaa sai alelaareista polkuhintaan, liekö enää mistään?

Cry Bar on aikalailla uusi tuttavuus tässä suomirokin englanninkielisessä genressä. Vaikutteet vetävät kevyeen Neil Young/Jayhawks – tyyppiseen americanaan ripauksella brittirockia tyyliin Teenage Fanclub sekä jotain ihan omaa. Tämä tamperelainen bändi on Liekki-yhtyeestä tutun Janne Kuuselan ja muun muassa The Ghost Of Bruce Springsteen & The E Street Bandissä vaikuttavien Tomi Nordlundin, Lasse Noukan ja Saku Virtasen yhtye.

Perjantai-ilta tarjosi mahdollisuuden nähdä kyseinen ”itku-baari” livenä Tampereen mainiossa irkkubaarissa O’Connellissa. Reipas kourallinen ihmisiä oli saapunut tsekkaamaan bändin esitystä. Bändi potkaisi keikan käyntiin varsin konstailemattomalla kantrirock-otteella. Soittimet ja niiden haltijat löysivät toisensa, niin sanottu soittokemia oli läsnä. Etukäteen arvelin, että laulutontin varmaan hoitelee Liekin Jansku, mutta yllättäen laulussa olikin Nordlundin Tomi. Hyvinhän se Tomi tonttinsa sitten hoitelikin.

Keikan alussa huomio kiinnittyi Nordlundin mutkattoman karheaan lauluun ja Janskun herkulliseen kitarointiin. Biisit olivat ensi kuulemalta sitä ”ihan hyvä – osastoa”, aina siihen asti kun ilmoille kajahti esikoisalbumin We Built This Ship(11) aloitusbiisi This World You Own, joka oli juuri sellainen rintakehään kiinnitarttuva Jayhawks-mausteinen kantrirock-rallatus joka nosti mukavasti suupieliä ylöspäin. Keikan edetessä biisimateriaali osoittautui melkoisen kiinnostavaksi, Ghost Surfer ja TV Show paljastivat laatunsa, kuten ajattoman kaunis: Evening Falls So Hard.

Voisi sanoa, että olin todistamassa hyvää rokkikeikkaa. Pienet asiat kääntävät keikan usein reippaasti plussan puolelle, tänä iltana niitä olivat em. Janskun makoisat kitarasoolot, Virtasen oikeaoppiset huuliharpun törähdykset, Nordlundin hyvä lauluimu hitaimmissa kappaleissa ja yhteen hitsautunut soitto. Bändi osoitti myös hyvää makua illan ainoassa cover-biisissä, soittamalla Neil Youngin Harvest Moonilta(92) löytyvän ei niin tunnetun kappaleen: The Unknown Legend.

Yleisön riemuksi keikan jälkeen bändi möi uusinta We Built This Ship(11) plattaa kymmenen euron hintaan. Viikonlopun levyä pyöritellessäni arvio kääntyy selvästi plussan puolella. Tässä tapauksessa ”kotikutoinen” on laatusana, sitä tämä levy on, omintakeista musiikillista osaamista ja erityisen hyvää soittotaitoa. Se mitä levy jää kaipaamaan on Daniel Lanoisia, T-Bone Burnettia tai edes Riku Mattilaa, suomeksi sanottuna hieman parempaa tuotantoa. Eväitä on vielä parempaan, mutta jokin ulkopuolinen tuottaja voisi saada puserrettua bändin kaiken osaamisen suomalaiseksi vaihtoehtorokin klassikoksi, vielä eheämmäksi ja multaisemmaksi kokonaisuudeksi.