sunnuntai 12. joulukuuta 2010

The Latebirds ja The Soundtrack of our lives - Tampere, Klubi 11.12.2010

Lämppäri The Latebirds aloitti tarkalleen klo:22.00. Odotuksia oli ja ei ollut, itse olin nähnyt aiemmin liki täydellisen Latebirds-keikan Tampereen Telakalla vuonna 2005, toisin kuin rokkikollegani A-Hound, jolla oli "myöhäislinnuista" valjumpia kokemuksia. Heti ensi biisien aikana tuli selväksi, että bändi osaa soittaa, soundit olivat kohdallaan ja Jussi Jaakonahon(myös Jonna Tervomaan kitaristi) maalaileva kitaratyöskentely oli nostettu makealla tavalla pintaan.

Biisit olivat pääasiallisesti hyvinkin laadukkaita, varsinkin ”ilmastomuutosbiisi” Summer becomes fall toimi erinomaisesti. Yhtyeen laulaja/lauluntekijä Marcus Nordenstrengin osaa kyllä tehdä päteviä, osittain pastissinomaisia rockbiisejä, mutta bändi tarvitsisi rokin ilosanoman levittämiselleen hiukan värikkäämpää laulupuolta, ehkä aidon rokkikukon solistiksi? Mistä löytyisi tällainen?



Illan pääakti, ruotsalainen The Soundtrack of our lives tulla tupsahti melko lailla aikataulun mukaisesti lavalle, hetkessä oli täysi pöhinä päällä, nallekarhumainen ja varsin ”laaja” solisti Ebbot Lundberg mutisi jotain epämääräistä mikrofoniin ja bändi aloitti työskentelynsä. Varsin pian tuli selväksi, että bändi on erittäin rock, soitto maistuu joka rintamalla, George Harrisonin näköinen kitaristi ja muuten vain kapeapeppuinen urkuri rokkasivat kuin vimman vallassa. Yhtälailla muukin rytmiryhmä tuki tätä mainiota rokkityöskentelyä. Valitettavasti illan heikoin lenkki oli solisti Ebbot, hän oli juuri sen verran liikaa humalassa tai muuten heikossa fyysisessä iskussa, että keikan alkupuoli oli hänen osaltaan melkoista läpilaulantaa.



Bändi omaa tukun loistavia rockbiisejä, kuten Big Time, Thrill Me ja Sister Surround. Kaikki nuo soitettiin ja bändin sarjakuvamainen henkilögalleria kierrätti mainiosti kaikki osaamansa rokkikliseet, kitaran heilautukset, rokkipotkut, keinumiset. Välillä kävi mielessä, että onko bändillä mitään omaa juttua? Toki hienoja biisejä löytyy ja hyvä toteutus niihin. Mutta bändi ei ole sillä tavalla ainutlaatuinen kuin Rolling Stones tai vaikka 22 Pistepirkko. Myös ajatus ruotsalaisten bändien hengettömyydestä nosti taas päätään, melodiat ja hyvä rollaaminen toimii, mutta missä on syvä ulottuvuus, tumma ja sakea pohjavesi, sieltä mistä nousee jotain omaa ja selittämätöntä pintaan.

Keikka ei ollut missään nimessä huonoimmasta päästä, ainoastaan bändin kärki, solisti Ebbot Lundberg petti, voima ei virrannut hänestä yleisöön, vaikkakin loppua kohden homma petraantui. Vähän valitettava juttu, bändin solistin pitäisi kuitenkin olla se joka jaksaa loppuun asti. Näin tällä kertaa, ehkäpä tulevilla kesäkeikoilla(?) nähdään solistikärjen osalta vähän ärhäkkäämpi TSOOL?

sunnuntai 5. joulukuuta 2010

Levymessuilla! - Turku, Kåren 4.12.2010

Historia toistaa itseään, jälleen itsenäisyyspäivän tienoo, Turku ja levymessut Kårenissa. Vuosi sitten levymessujen jälkeen asettauduin kesään asti kestävään levyjenostolakkoon. Nooh, lakko piti melkein kutinsa, mitä nyt sallin itselleni pari ostopoikkeamaa ja päivän Tukholman levykaupoissa.

Tässä sitä ollaan taas, raskaiden vinyylikassien kanssa. Messujen saldo oli 29 vinyylilevyä yhteishintaan 74 euroa, joka nopeasti päässä laskien tarkoittaa noin 2,50 euroa/vinyyli. Ei siis pöllömpi hinta. Vaan onko laatu kohdallaan, millaista muovia tulikaan kotiin raahattua? Katsotaan!

Noustessani Kårenin rappuset ylös tupsahdin suoraan yhden ruotsalaisen levymyyjän pöytien luo. Havainnoin heti alevinyylilaatikon, josta lähti 4 levyä 10 euron yhteishintaan. Mukaan tarttui Randy Newmanin: Born Again(79), Neville Brothersien: Yellow Moon(89), Suzanne Vegan: Days of Open Hand(90) ja 80-luvun kadotettu(?) pop-klassikko Michael Pennin(on muuten Sean Pennin veli) March(89). Kirsikaksi kakun päälle löysin vielä 3 euron laarista kohtuullisenkuntoisen Patti Smith Groupin: Radio Ethiopian(76).

Loistavan alun jälkeen työnnyin sisään varsinaiseen levysaliin. Myyjiä oli yltympäriinsä salia, havaintoni mukaan hieman enemmän kuin viime vuonna. Seuraavana kohteenani oli varsin surumielisen näköisen ruotsalaismyyjän euron ja kahden euron laarit. Liekö surumielisyys johtunut siitä, että noin halvoilla hinnoilla ei paljon tältä reissulta rahaa kerry, tuskin edes paluulippua Ruotsiin? Jokatapauksessa miehellä oli vielä erikoistarjous 4 levyä kahdella eurolla. Runsaasta vinyylimäärästä napsin itselleni levyt: The Pretenders: II(81), Blue Öyster Cult: Some Enchantet Evening(78), Joe Jackson: I’m the Man(79) ja sooloilemaan lähteneen Supertramp-miehen Roger Hodgsonin: In the Eye of the Storm(84). Tässä vaiheessa mietin, että mitähän tästä vielä seuraa kun alku oli näin lupaava, kassissa oli jo yhdeksän vinyyliä, mutta rahaa oli kulunut vain 15 euroa.

Olin tietoisesti tullut levymessujen kahdelle viimeiselle tunnille, jolloin porukkaa on vähemmän ja kaikista pahimmat levyfriikit olivat käyneet jo keskinäiset tappelunsa. Viime tunteina hinnatkin yleensä putoavat ja tinkiminen on helpompaa. Tosin ihan mikä tahansa hinta ei mennyt läpi, Kinksin: Soap Opera(75) vinyyliä en saanut pudotettua 8 eurosta viiteen. Tuolloin taskun pohjalla ei ollut enää kuin se vitonen. Sitä ennen levyjenpläräys-flowssa olin jo haalinut ne 20 muuta vinyyliä maittavista alelaareista: Muutamia herkkuja mainitakseni: originaali mutta naarmuinen Beatlesien: Rubber Soul(65), Neil Youngin: Time Fades Away(75), molemmat noin neljällä eurolla sekä Elton Johnin ylväin klassikko, tupla-albumi Goodbye Yellow Brick Road(73), Lou Reedin: Sally Can’t Dance(74) Ja Marvin Gayen: Midnight Love(82) kolmella eurolla kappale.

Tyydytys oli täydellinen. Levymessut olivat parhaimmat tähänastisista. Levykauppiaiden karavaani jatkaa kulkuaan Helsinkiin ja Lahteen vastaaville levymessuille, mutta kermat kuorittiin päältä jo Turussa. Kuvaavaa oli se, että laareihin jäi vielä paljon poimimattomia helmiä muutaman euron hintaan, kuten Bee Geesiin 70-luvun alun hyväkuntoisia vinyylejä, Van Morrisonin vinyyli 70-luvun alusta ja yllättävän paljon originaalia 70-luvun Zappaa ja Bowieta.

Näihin tunnelmiin tällä kertaa, mikä voisi 70-lukuisempaa kuin Elton John kera ajanmukaisen karvapäägallerian: