keskiviikko 25. marraskuuta 2009

Sevaritunnelmointia, taas!

Ostin Elton Johnin A Single Man(78) vinyylin levymessuilta kolmella eurolla. Levy on hyvässä kunnossa, siinä on arvostamani avattavat kannet, hienoja valokuvia Eltonista ja tietty lyriikat painettuna sisäpussiin.

Aloittaessani levynkerääjän taivalta 80-luvun puolivälissä, huomasin tämän kyseisen albumin löytyvän useimpien levykauppojen postimyyntikuvastoista pilkkahintaan. Tuolloin tein nopean ja pitkään vaikuttaneen analyysin: levy on huono! Olihan Eltonilla takana 70-luvun alkupuolen uskomaton hitti- ja albumiputki, vuodesta 1969 vuoteen 1976 yhteensä 11 studioalbumia, joista kaksi tupla-albumia. Juuri tuon ajanjakson levyjä pidetään artistin parhaina.

A Single Man on ensimmäinen levy ilman Eltonin arvostettua(?) vakiotekstittäjää Bernie Taupinia. Edellinen levy, Eltonin mielestä hänen parhaansa, tupla Blue Moves(76) ilmestyi yli kaksi vuotta sitten, joka oli Eltonin tuotteliaisuuden tietäen varsin pitkä levytystauko.

Millainen levy siis on A Single Man? Nyt 31 vuoden päästä tarkasteltuna ja noin kolme ja puoli kertaa(neljäs kerta täyttyi juuri) levyn kuulleena voisin puhua yllättävän eheästä ja tunnelmallisesta levystä. Ei mikään hittilevy, eikä rokkilevy, mutta monipuolisesti soitettu, vähän klassisen ja jatsinkin sävyjä omaava, levy jonka parissa tuntuu viihtyvän.

Soljuvia säveliä, ei ehkä kaikista unohtumattomimpia Elton-viisuja, mutta varsin pakotonta tunnelmaa kaiken kaikkiaan. Levyltä lohkesi yksi pieni hitti, instrumentaali ”Song for Guy”. Tuntuu, että Eltonin pianotapailu on synnyttänyt varsin helposti tukun viihdyttäviä viisuja: mukavasti keinuva ”Big Dipper”, jopa eeppiseksi kasvava pitkä ”It Ain’t Gonna Be Easy” ja jatsahtava Elton-kaunokki ”Shooting Star”. Ei todellakaan mikään rokin tai popin klassikkolevy, mutta tarviiko aina olla? Joskus riittää hyvä letkeä tunnelma ja riittävän hyvät biisit.

Annoin sinulle tänä iltana aikaa Elton John, ei mitenkään muodikas valinta, myönnetään. Mutta se mitä musiikkisi antaa minulle pyyhkii pois kaikki turhat ajatukset uskottavuudestasi artistina ja epäilykseni unohdettujen levyjesi laadusta. Näin hyvä, sisimpäni vastaanottaa ja jokin siellä mukavasti rentoutuu.

tiistai 24. marraskuuta 2009

Editors - On This Light And On This Evening

Olen aina niputtanut Editorsin samaan kastiin Interpolin kanssa, periaatteessa kunnianhimoista ja vaikuttavaa musiikkia, mutta jotain oleellista jää puuttumaan? Molemmat bändit ovat kriitikkojen ja myös ostavan yleisön suosikkeja, jossain määrin molempia pidetään tämän ajan laadukkaimpina bändeinä, mutta tähän päivään mennessä kummankaan bändin musiikki ei ole tehnyt minuun kovinkaan pysyvää vaikutusta.

Sellainenkin yksityiskohta löytyy vuoden reilun vuoden takaa, jolloin näin Editorsin livenä Helsingissä Finnair-Stadionilla R.E.M:n lämppärinä. Toiko livekokemus lisäarvoa bändin musiikkiin? Eipä juurikaan. Musiikin soittamisen intohimo oli korkealla, soitto ja laulu toimivat, mutta edelleen nousi sama kysymys: - Missä on se jokin? Se joka menee pinnan alle ja ravistelee!

Päätin antaa tänä syksynä mahdollisuuden Editorsin uutukaiselle In This Light And On This Evening(09). Levy joka on saanut musiikkilehdiltä varsin ristiriitaisia arvioita, osan mielestä kyseessä Editorsin paras levy, kun taas toiset pitävät sitä köyhänä Joy Division-kopiona. Niin, mitä me oikeasti tiedämme Joy Divisionista ja tuon ajan musiikista yleensä? Väitän edelleen, että harva on edes kuullut Joy Divisionin mestariteokseksi kutsuttua Closer(80) albumia.

Miksi aina nykyartistien vertauskohdaksi haetaan Joy Division, vanha New Order tai jossain tapauksessa Depeche Mode? Jokin asiantunteva kriitikko osasi onneksi yhdistää Editorisin uusimman myös alkuaikojen Simple Mindsiin. Yhtäläisyys kieltämättä löytyy, olen kuunnellut Editorsin uutukaisen rinnalla levyhyllystäni löytyvää Simple Mindsin esikoista Life in a Day(79) vinyyliä, joka julkaistiin pari kuukautta ennen Joy Divisionin esikoista Unknown Pleasures(79). Niin, kuka oli ensimmäisenä lähteenä luomassa tätä uuden aallon ”kylmää soundia?” Toki tästä voidaan vielä hypätä pari vuotta taaksepäin, Davin Bowien ”Berliini-levyihin” Low(77) ja Heroes(77) jotka olivat selkeitä ituja 80-luvun uuden aallon soundille.

Mutta uuteen Editorsiin, joko suhteemme meni uudelle tasolle, joko löysin bändin vaikuttavan musiikillisen ytimen, jonka täytyy olla olemassa? Levy alkoi varsin rauhallisesti, muttei huonosti nimikappaleella. Kakkosbiisi ”Bricks and Mortar” tunnelmoi jo varsin vakuuttavasti, kuten kolmonen ”Papillon”, jossa on muutenkin jotain merkillisen koukuttavaa. Levyn kappalemäärässä on onnistuttu, 9 biisiä on helpompi ottaa haltuun kuin vaikka 15. Kieltämättä levylle on eksynyt pari vaisumpaakin vetoa, ”Big Exitin” paksun löysään tunnelmaan en tahdo millään päästä sisään.

Ei silti, aika hyvin Editors sulattaa vaikutteet musiikkiinsa ja tekee siitä usein alkuperäistä kiinnostavampaa ja biisimateriaaliltaan selkeästi laadukkaampaa. Biisien puolesta haluan julistaa levyn hyväksi, melkein erityisen hyväksi. Mutta ”Se” jokin on minulta edelleen hukassa, epäilen että se johtuu laulajan sinänsä vakuuttavasta äänestä, joka kajahtaa komeasti ilmoille, mutta pitää sisällään annoksen päämäärättömyyttä, solisti ei tiedä mihin suuntaan kuljettaisi tämän sinänsä laadukkaan biisimateriaalin? Harmi, ehkä se ääni löytää maalinsa mutta oma korvani ei vaan pysty kuulemaan sen erinomaisuutta?

Tarinan kauniiksi lopuksi on mainittava, että Twilight Saga- nimiseltä soundtrackilta löytyy tämän vuoden ehdottomasti paras Editors-biisi ”No Sound But The Wind”. Tästä biisistä puuttuvat em. Joy Division, Simple Minds ym. vaikutteet, ollen soundiltaan varsin normaali tämän ajan biisi.

http://www.youtube.com/watch?v=Wq4tyDRhU_4

maanantai 23. marraskuuta 2009

Valoa Festival 20.11.09, Yo-Talo - Winter's live series vol.3

Ihan varmasti nousuhumala söi sitä mahdollisuutta, että Ruotsin hypetetty tyttöbändi Taxi Taxi olisi päässyt vaikuttamaan edes jollain tavalla. Onhan tällaista jolinaa kuultu jo kautta rokkimaailman sivu. Väistämättä tulee mieleen Joni Mitchell, ehkä vähän Björk, lievästi Patti Smith, mutta todella lievästi. Olen huono sanomaan mitään muuta kuin negatiivista tästä keikasta, enkä pidä noista yleisön fanaattisesti kiiluvista silmistä, jotka syövät kädestä kuin kädestä, jos kyseessä on rokkilehden rumban esiin nostama uusi kyky.

Mutta Liekki? Voi veljet sentään Janskuhan oli laihtunut oikein kunnolla, ennen keikkaa lavallakin häärättiin varsin tomeran oloisesti, odotukset keikkaa kohtaan kasvoivat joka hetkessä. Keikan alkupuolta vaivasi pieni jähmeys, yhteispeli ei ollut ihan täydellistä, Janskun laulu oli melko varovaista ja basistin välispiikit armottoman huonoja - ei niitä uusia biisiä pidä kritisoida, saatana!

Kyllä vaan, keikalta kuultiin kaksi uutta biisiä, progressiivisen oloinen ”Kuningatar” ja hilpeän energinen ”Manu Chao-biisi”, erittäin lupaavia tapauksia molemmat. Muuten keikka piti sisällään poimintoja kaikilta Liekin levyiltä ja varsinainen setti loppui edellisen, törkeästi aliarvostetun Hyönteinen(08) albumin sinkkubiisiin ”Kauan kauan sitten”, jonka aikana viimeistään poikien yhteispeli löysi oikean taajuuden. Encorena kuultiin vielä Korpin(03) hieno ”Veit omasi lentoon”. Varsin maistuva keikka, sanoisin. Tervetuloa takaisin Liekki!

Illan viimeisenä esiintyjänä oli Ruotsin rohea pikku-Dylan: Tallest Man On Earth. Mies ja kitaraperiaate toimi niin pitkälle, kunnes tajusi että biisit olivat loppujen lopuksi aika samasta muotista vetäistyjä. Esiintyjän ansioksi oli laskettava aivan helvetinmoisen rouhea ja hieno ääni, joka sai heikoimmatkin biisit kuulostamaan hyviltä. Pari biisiä erottui kuitenkin edukseen: Love is All ja Shallow Grave, joista varsinkin ensimmäinen oli varsin koskettava tapaus.

maanantai 16. marraskuuta 2009

Ompahan vaan loistobiisi!

Joskus biisi on enemmän kuin tekijöiden summa. Dave Grohl Foo Fighterista, Josh Homme Queens of a Stone Agesta ja John Paul Jones Led Zeppelinistä, yhtä kuin superkokoonpano: Them Crooked Vultures

Hoida biisi new fang kotiisi tästä:
http://www.theburningear.com/2009/11/tbe-digest-2-%e2%80%a2-111409/

sunnuntai 15. marraskuuta 2009

Hoitava Hollantilainen - Winter's live series vol.2

Seison usein, todennäköisesti aina vasemmalla puolella salia. En tiedä miksi? Epäilen, että kyse on sydämestäni, annan laajan tilan musiikille, koskettamismahdollisuuden, siksikö lie tämä sydämen puoli? Kahden kaljan ei pitäisi aiheuttaa mitään järisyttäviä tunne-elämyksiä, on siis uskottava että kyse on livekokemuksen hyvyydestä, jo kolmas biisi ”Hours” uudelta levyltä, menee suoraan pehmeään kohtaani, koskettava pieni tarina siitä, kuinka nopeasti aika kuluu ihmisen vanhetessaan. Pelkään ja toivon, että olen antautumassa yhdelle suurimmista live-elämyksistä elämässäni.

Mistä on oikein kyse? Valotetaan hieman taustaa. Nits, Hollannin kuuluisin bändi Suomessa, huomattavasti enemmän poppia kuin rokkia, perustettu jo vuonna 1974, noin 20 laadukasta albumia, joista uusin nyt syksyllä ilmestynyt Strawberry Wood (09). Jäljet johtaa Abbey Roadille, sekä musiikillisesti, että ennen kaikkea uuden levyn yhteydessä joka on levytetty kyseisessä legendaarisessa paikassa. Toimittaja, kulttuurihenkilö Seppo Pietikäinen käytti levyjä myydessään mainoslauseena: ”nyt lähtee Abbey Road samassa paketissa”

Alun ekstaattinen tunnelma vaihtui toimivaksi leikkisyydeksi, joka nimenomaan tämän bändin kohdalla toimii, yksi bändiä kuvaava määritelmä onkin: uusiutuminen. Pitkän uransa aikana Nits on kerennyt luomaan varsin monipuolisen musiikillisen kaaren, lähtien alkuaikojen syntsapopista, jalostuen 80-90-lukujen vaihteessa omintakeiseksi ja koskettavaksi popiksi, kokeillen minimalistisia ja klassisen musiikin sävyjä ja viime levyillä palannut alkulähteelleen, eli The Beatlesiin. Hyviä Nits-levyjä ovat mm. In the Dutch Mountains(87), The Hat(88), Ting(92) ja Wool(00)

Rutiini ja hyvät biisit pitivät otteessaan läpi keikan, harmi vaan että muistissani oli vielä neljän vuoden takainen Nits-keikka pakkahuoneella, joka ylitti kaikki odotukset. Tätäkään keikkaa ei voi missään nimessä huonoksi haukkua, sanoisin erinomaisen hyvä normaalisuoritus, mitä se sitten tarkoittaakin? Nitsin puolesta on sanottava, että harva bändi satsaa visuaaliseen ilmeeseen yhtä mainiolla tavalla, monipuoliset taustakuvat vaihtuivat biisien myötä, tehostaen keikan taiteellista tunnelmaa.

Keikan ehdoton heikkous oli yleisön vähyys, verrattuna edelliseen keikkaan jolloin pakkahuone oli miltei loppuunmyyty, nyt paikalla oli ehkä neljännes siitä. Sunnuntai-ilta ei ole paras keikkapäivä ja voi olla taloudellinen taantumakin vaikuttuu?

Takkiin jäi koskettava alku, erittäin toimivassa kunnossa oleva bändi sekä lukuisat hyvältä kuulostavat uuden levyn biisit, joista mieleenpainuvin oli ”Nick in the house of John”, joka kertoi jo edesmenneen folkartistin Nick Draken vierailusta John Lennonin talossa. Uusi levy täytyy laittaa ostoslistalle, ehkäpä jo ensi viikolla levykauppa kutsuu?

Mitä haen musiikilta?

Viime vuosien aikana musiikin kulutus on kasvanut rajusti. Osasyynä lienee musiikin helppo saatavuus nettiteitse, mutta se ei selitä kaikkea. Jotain on muutakin on tapahtunut? Miksi musiikki on näin tärkeässä osassa? Liekö se jonkinlainen kiireisen elämän tasapainottaja tai itse kiireen muodostaja? Hyvä kysymys, ajoittain tuntuu siltä että fanaattisen(?) sitoutunut musadiggailu tuo elämääni kiireen tunnun, on niin paljon hyviä levyjä kuulematta ja keikkoja katsomatta. Toisaalta juuri näiden kautta tulee mielettömän hienoja elämyksiä, hurmioituneita tunnetiloja ja mielen tasapainoa, mutta tuleeko niin paljon että tämän mittakaavan musadiggailu olisi perusteltua?

Okei, mietitään normaalia viikkorytmiäni. Normaali viikkotyöaika, työmatkoilla musaa autosterkoista tai mp3-soittimesta. Arki – illoin helposti tunti pari musablogien ja levyjen pläräykseen. On ne pakolliset nettilähteet joissa on käytävä: hypemachine, elbows, tsururadio ym. kaikki paikkoja joissa ihmiset jakaa mp3:sia, on vaikea olla vastustamatta kiusausta ja ladata jonkin artistin uunituore biisukka. Musiikkia helposti kertyy koneelle yli äyräiden. Viimeisen tsekkauksen mukaan ämpäreitä on yli 50gigaa, periaatteessa ei mikään valtava määrä verrattuna joihinkin ”ammattilataajiin”, mutta sen verran liikaa että helposti jää puolet kuulematta tai ainakin levyihin tutustuminen jää heikoksi. Niin, olen nyt viikonlopun aikana väijynyt hetkeä, jossa kuuntelisin kaikessa rauhassa vinyylin alusta loppuun sohvalla istuen levyn lyriikoita diggaillen. En ole vielään löytänyt hetkeä ja nytkin kiirettä pukkaa Nitsin keikalle, jota ei vaan voi missata! Miksei muka? Myöhemmin tästä lisäperusteltuja, olkaa kuulolla…

Tarkkaavainen lukija kysynee: mistäs moinen määrä ladattua musaa? Ihan netistä virallisteitse ostettua, kenties? Kröhöm…tässä noudatan tiettyä rahan oikealla tavalla jakautumisen lakia, vaikka osa(suuri osa?) levyistä tupsahtaakin koneelle ihmeellisen ilmaisesti, niin maksan velkaa tästä kuluttamalla liian suuria euromääriä vinyyleihin ja harkittuihin Cd-ostoihin. Tosiasiahan on, että melkein yhden käden sormissa on ne ihmiset, jotka eivät olisi ladanneet tai saaneet netistä ilmaista musaa.

Kello repii varttia vaille seiskaa, Pakkahuoneen ovet aukeavat seiskalta, Hollannin ihme The Nits aloittaa shownsa kasilta. Tässä olisi tilaisuus perääntyä, yksinkertaisesti sanoa isosti Ei tälle puoleensavetävälle livevedolle. Mutta tähän tarvittavaa voimaa ei löydy, antaudun taas musiikin edessä, toivoen taas jotain mitä en tunnista, jonkin kohdan täyttymistä sisältäni, kenties ehjäksi tai vapaaksi tulemista? Näin on hyvä, mutta siellä sävelien suloisessa viistokohdassa on jotain enemmän, vastaus kysymykseen mitä en ole osannut kysyä, jota olen etsinyt ikäni, mikä pienissä hetkissä tulee todeksi, keinuvaksi ja ihanaksi olotilaksi, armolliseksi unohdukseksi.

Dave, Hän elää! - Winter's live series vol.1

Kokemukset Dave Lindholmin livekeikoista ovat vaihtelevia, yleensä ne ovat olleet soolokeikkoja pitkin poikin Suomea ja valitettavan usein rutiinitasoisia sellaisia. Jossain 90-luvun vaihteessa taisi hapan maistua Davelle sen verran paljon, että se lienee yksi syy keikkojen vaihtelevaan tasoon. Toisessa ääripäässä ovat Daven huippukeikat, joita muistojeni reppuun on kertynyt useita. Yksi parhaita oli 90-luvun puolen välin Ganpaza Gypsies- kokoonpanolla vedetty keikka Raahen sen aikaisessa Ramos-ravintolassa. Rytmiryhmä toimi loistavasti, kuten Daven ääni ja kitara, tuolloin kuulin parhaan version ikinä Bluesoundsin klassikosta The W.O.R.L.D.

Tästä voikin päätellä, että olen nähnyt kyseisen herra Limppusen sangen monta kertaa? Kyllä, näin on myönnettävä. Daven keikoille tulee helposti mentyä, ihan pelkästään sen takia että Dave kiertää lakkaamatta ympäri Suomea, jonkin asteinen Dylanin Neverending Tour on käynnissä, paitsi hiukka pienemmässä mittakaavassa.

Odotuksia tämän iltaiseen Dave-keikkaan ei juurikaan ollut, siispä täydellisen timanttinen soolokeikka tuli täytenä yllätyksenä. Samalla pääsin korkkaamaan paikallispubini Mr.Sherwoodin. Baarin yleisö/asiakasjakauma oli yllättävän nuorta, kaltaisiani väistämättä keski-ikäistyviä, jo orastavan tai isomman vatsakumpareen omaavia tapauksia oli baarissa vähemmistö.

Pari biisiä oli mennyt kun hyppäsin junaan, kolmas biisi oli tuttua kauraa: ”tätä iloista siltaa et kävele yksin, et kävele yksin et milloinkaan”. Hymy nousi suupieleen, kitara soi komeasti ja Daven laulukin erottui mukavan selkeänä, osasyynä tähän oli ilmeinen nollalinja, vesituoppi oli laskettu kaiuttimen päälle ja esiintyminen oli kautta linjan skarppia. Ensimmäinen suomenkielinen akustinen setti piti sisällään paljon ilmeisiä, mutta verevästi esitettyjä hittejä, kuten ”tupakka, viina ja villit naiset” ja ”Jatsikansa tulee”. Eka setin positiivinen yllätys oli uuden Lahti(09) levyn ”Elämää 1800-luvulla”. Biisi rullasi sen verran komeasti, että siinä voisi olla ainesta tulevaksi keikkaklassikoksi? Sen sijaan edelleenkin ihmetyttää tämä ”Joo joo mä rakastan sua”, kappale jossa ei ole mitään ideaa, ei melodiaa, ei sanomaa, ei yhtikäs mitään. Mielestäni ihan surkean tasoton ihmissuhderenkutus. Jostain kumman syystä biisiä soitetaan ja yleisön taholta toivotaan kautta vuosien. Okei, ehkä siinä jokin syvä sanoma voi löytyä, mut kiitos ei tänä iltana!

Toinen setti alkoi jo vartin kuluttua ja täydellä blues-vaihteella: ”Dust my broom”, ”That’s all right mama” ja Daven oma ”Love built a house”. Tässä kohtaa viimeistään lensin lopullisesti perseelleen, kitara eli ja hengitti Daven sylissä, ääni kumpusi aidosti tämän autenttisen bluesukon syvyyksistä, onko Suomessa ketään toista joka pystyy samaan, jolla on vastaava kokemus ja uskottavuus?
Noh, ehkä Tuomari Nurmiolla? Dave tekee sitä mitä Dylan toivoisi tekevän, jos ei olisi tullut niin suureksi tähdeksi, eli keikkailee pienimmissä kansan kuppiloissa mitättömästi itseään mainostaen, on yhteydessä paikkakunnan natiiveihin, joutuen joka ilta voittamaan yleisön kiinnostuksen puolelleen, taistelemalla kitarallaan baaritiskin vetovoimaa vastaan.

Tänä iltana Dave oli voittaja, yleisö ja ennen kaikkea häkellyttävän nuoret naiset pistivät joraten Daven kitaroinnin tahdissa. ”Pieni ja hento ote, siinä kaikki”, luulisi, että tuon kliimaksin jälkeen ei paljoa tarvitse? Dave palasi vielä kahden encoren kera, eka levyn Bo Diddleytä komppaava: ”Minun nimi on nimessun” rokkasi terävästi, ennen viimeistä biisiä: Dylan-lainaa ”Farewell Angelina”. Dave tunnusti idolinsa, musiikin tekemisensä lähteen. Kappale toimi kuin hengitys, vaivattomana ja selkeänä, kuin Daven omana biisinä. Niin, miltä Dylan levyltä kyseinen raita löytyykään?

Kaikki oli ohi klo:00.50, kaksi noin 50 minuutin settiä täyttä tavaraa, monipuolinen leikkaus Mr.Lindholmin urasta. Viiden minuutin pyöräily lähibaariin kirpakassa pakkassäässä ja viiden euron pääsylippu tuli moninkertaisena takaisin, jäi vain hymy, tyytyväinen tunne että reagoi tämän musiikillisen kutsun edessä. Kiitos, Dave!

tiistai 10. marraskuuta 2009

Tahdon sinut vuoden levyksi!

Postilähetys kaukaa meren takaa; The Avett Brothersin: I and Love and You. Odotin sinua kaksi viikkoa, nyt lepäät raukeana levylautasellani, annas kun tunnustelen sinua!

Miten harvinaisen sileä levyn kansi, kiiltävää ja kovaa pahvia, avattavat kannet ja kaksi jämerää vinyyliä, tupla-albumi minkä lie armosta, kenties tuottaja Rick Rubinin?
Joskus on vain myönnettävä: - Helvetti, voi olla kaunis levy! Ja onhan tämä, kannessa on utuinen kuva inkkarimiehestä ja pääkallosta, avattavien kansien sisällä sydämellä kirjoitettu alustus levyyn. 13 biisiä, neljä levyn puoliskoa, vajaa vartti musaa/puolisko, eli käden täytyy käydä ahkeraan levyä kääntäessä.

Entäs sisältö? Haluaisin sanoa, että levystä huokuu jotain käsittämätöntä inhimillistä lämpöä. Olen ladannut toiveeni tämän levyn varaan. Mitä siis toivon? Olethan vuoden levy, se vielä nuoren ja elinvoimaisen bändin lopullinen läpimurtolevy, ehjä ja kaunis kokonaisuus, selkeän teeman omaava, eli: Rakkauden! Mihimpä muuhun nimi: I and Love and You voi johdattaa.

Levystä erottuu jo parilla kuuntelulla selkeitä huippubiisejä: January Wedding, And it Spreads, The Perfect Space. Lyriikat on painettu selkeästi levyn sisäpusseihin. Silmä löytää yksittäisiä lauseita, viisauksia, yksinkertaisuuksia, kauneutta, jotain mitä en ymmärrä. Enimmäkseen olen juuri avatun aarteen lumoissa, tietämättä vielä sen sisällön todellista arvoa.

Olet minulle uusi rakas, mutta en vielä tiedä kuinka rakas, vasta kun saan raivattua meille keskinäistä laatuaikaa, intensiivisempää vuorovaikutusta, niin silloin vasta tiedän oletko sinä se mitä odotin?

http://www.myspace.com/theavettbrothers

sunnuntai 1. marraskuuta 2009

Kuka teki mestariteoksen?

Ja tarina jatkukoon…

Suokaa anteeksi ilmeinen otsikkoni, joka tosin sisältää totuuden vuodesta 1973, yhdestä niistä rokin suurista vuosista, jolloin mestariteoksia tuli solkenaan: Wingsin: Band On The Run, John Lennonin: Mind Games, Pink Floydin: Dark Side of The Moon, David Bowien: Aladdin Sane, Rollareiden: Goat’s Head Soup ja tietenkin The Who:n Quadrophenia(73)

Annan neulan pudota vinyylin mustalle pinnalle, ensiksi kuulen vain aaltojen ääntä, mutta sitten rävähtää: "Can you see real me, Doctor!" Aloituskappale ei jätä verevyydellään mitään moitteen sijaa, tarina Quadrophenista alkaa. The Real Me:tä seuraa väkevä instrumentaali nimibiisi ja levyn edetessä tunnelma ei kertaakaan pääse väljähtymään, biisit ovat korkeaa tasoa ja kokonaisuus mietitty. Mikä ihmeen Quadrophenia?

”Albumin tarina sijoittuu vuosien 1964–1965 Lontooseen, jossa mod-tyyli kukoisti. Tarina keskittyy Jimmy-nimiseen teiniin, joka kokee tarinan aikana psykologisia ja sosiaalisia muutoksia ottaessaan ensiaskelia aikuisuuteen. Albumin nimi viittaa neljään persoonatyyppiin, jotka vastaavat albumin päähenkilön vaihtelevia persoonallisuuksia ("Kovanaama", "Romantikko", "Hullu", "Kerjäläinen-Tekopyhä")."(Wikipedia)

Quadrophenia on siis omanlainen väännös Skitsofreniasta, jakautuneesta persoonallisuudesta, mutta tässä tapauksessa ennen kaikkea kuvaus ahdistuneen Mod-nuoren mielentilasta. Tupla-albumi on visuaalisesti vaikuttava tekele. Avautuvat kannet pitävät sisällään reilun kymmensivuisen visuaalisen tarinan levystä sekä lyriikat. Avautuvista kansista löytyy myös pitkä alustus Jimmyn tarinaan. Harmaasävyinen, ja fyysisestikin raskaalta tuntuva tupla-albumi on myös Who:n ja ennen kaikkea kitaristi/biisintekijä Pete Townshendin Magnus Opus, biisimateriaaliltaan kaikista vahvin levy. Tämän on myös Townshend itse myöntänyt.


Olen kuunnellut levyä aktiivisesti viime päivät. Aiemmin suhde levyyni oli varsin etäinen, itse asiassa hankin levyn vasta vuosi sitten, jonka jälkeen olen kuunnellut sitä varsin säästeliäästi ennen näitä päiviä. Toiset levyt ja kirjat ovat sellaisia että ne odottavat omaa vuoroansa pitkään, ennen kuin pääsevät vaikuttamaan kuuntelijaan tai lukijaan koko voimallaan.

Quadrophenian aika on nyt ja totisesti olen polvillani sen edessä, yhtä aikaa voimaantuen ja nöyrtyen tämän taiteellisesti korkeatasoisen ja hyvin intohimoisen teoksen voimasta. Levyllä ei ole yhtään suurta hittiä, 5:15 on se tunnetuin biisi. Ehkä tämän hitittömyyden vuoksi levy on jäänyt merkillisellä tavalla varjoon. Hyvin harvoin nykyisin Quadropheniaa nostetaan esiin kun puhutaan merkittävistä rock-levyistä, Who:n tapauksessa merkittävän levyn tittelit useimmiten saavat: Tommy(69) ja Who’s Next(71) jotka totta kai ovat armottoman hienoja plattoja, mutta miksi Quadrophenia usein vaietaan? Syy voi olla niinkin yksinkertainen: harva on kuullut tätä levyä koskaan, ainakaan nykynuorisosta? Levy ilmestyi ceedeenä vuonna 1996 ja sen jälkeen mitään remaster-versiota ei ole julkaistu toisin kuin muista Who:n levyistä.

The Who:n ja melkein kaiken muun vanhan rokin ollessa kyseessä, se aidoin ja oikein formaatti on totta kai vinyyli, vaikka nykyisin vouhotetaan ihan kyllästymiseen asti siitä, kuinka hienolta esim. uudet Beatles-remasterit kuulostaa. Mutta minun mielestä sen ajan formaatti jolloin levy ilmestyi, on kaikista vakuuttavin. Niin ja kuka voisi vastustaa tätä vinyylien kansien tuomaa konkretian tunnetta? Ei ainakaan allekirjoittanut omassa vinyylifetississään.

Mistä siis aloittaa, milloin on Quadrophenian aika? Minulla se on tänään, jollain toisella ei liene koskaan. Tämäkin tarina, niin kuin moni muu, loppuu siihen ikuiseen sanomaan: rakkauden kaipuuseen ja sen parantavaan voimaan: ”love, reign o’ver me”
http://www.youtube.com/watch?v=nhVmPecME6M