sunnuntai 18. lokakuuta 2009

Olipa kerran äänite...

Kuka enää kaipaa oikeita levyjä, ceedeitä, vinyyleitä tai kasetteja? Kaipaatko sinä? Levymyynti on tilastojen mukaan tippunut neljänneksen viime vuodesta. Nuoremmat sukupolvet ovat kasvaneet nettilatauksen maailmaan, vielä on onneksi ostavana massana 30-40-50kymppiset pohjanmaan reliikit, jotka syytävät rahaa suosikkiartistiensa tahmeille uutuuslevyille.

Itse tunnen välillä jonkinasteista häpeää mittavan levykokoelmani puolesta, kuin kyseessä olisi jokin lapsenomaisen keräilyharrastus, verrattavissa sarjakuvalehtiin. Jotain lapsenomaistahan tässä kieltämättä on, omistamiseen ja levyjen hellimiseen liittyvää juttua. Mielelläni otan hyllystäni nipun vinyylejä sunnuntaikuunteluun. Keittelen kahvia, lueskelen tai kirjoittelen jotain, vaihdan levyn puolta, välillä hiplailen levynkantta, uppoudun tutkimaan lyriikoita, ehkä nuuhkaisenkin levyn ajan patinoimaa pahvikantta. Siinä se aika kuluu mukavasti, niin kuin se ei muutenkin kuluisi liian nopeasti.

Rentoutuminen, erilaisten tunnetilojen läpikäyminen, energisointi, nostatus, pohjien otto, kutumeininki, turvallinen taustameteli, tietty ajallinen ja teemallinen kokonaisuus, äänite jonka tekoon on uhrattu paljon aikaa ja energiaa tai paljon päihteitä ja huonoa elämäntapaa.

Pakomahdollisuus epävalmiiseen maailmaan jossa kulkee jokin vaistonvarainen lanka pitämässä tarinaa käynnissä, musiikilliset palat, rokkaavat pirulaiset, korvasta sisään, vatsaan tai sydämeen, löytävät niin usein paikkansa.

Kaverini ihmetteli taannoin miksi en soita autostereoissani Mp3:sia? Perustelin olevani levykokonaisuuksien mies. Mutta voihan Mp3:ltakin soittaa kokonaisia levyjä? Se ei ole sama asia, koska siitä puuttuu äänitteen konkretia, fyysinen äänite johon on koottu hallittava määrä musiikkia mielelleni. Tarvitset sen hemmetin levyn, joko alkuperäisen tai poltetun, muuten musiikki hukkuu eetteriin, lipuu liian helppona ohi korvieni. (17.10.2009)

Ei kommentteja: