Materiaa 38 vuoden takaa, kuuntelen kuinka se hengittää, rahisee ja rokkaa. Urat ovat syvenneet vuosien saatossa, raitojen väliin on tarttunut elämisen tukkeumia, onnettomuuksia ja onnenpotkuja, miten tämä kaikki on voinut säilyä tähän päivään asti.
Ollaan jo toisella puoliskolla, viivyttelevän torven puhalluksen kyydissä, hetkellä jolloin olet vaipuvassa sateisen alkukesän pehmeään uneen, juuri silloin kun tavoitat sellaista tunnelmaa mitä et ollut aikoihin muistanut, räikeän värikästä vuoden 1971 liikennettä, pölyä ja oransseja auringon heijastumia, kun kaikki oli tuoretta ja vastasyntynyttä.
Kuinka suloisen karheaa voi olla kaikki tämä minkä ihmismieli hädin tuskin muistaa, kuinka hauras onkaan se lanka tai johdatus joka on kuljettanut meidät vuoden 2009 alkukesään, eksyneen yhteiskunnan vääristymiin, piloille pureskeltuun maailmaan, sähköisen viestinnän turruttamaan tietoisuuteen, kuinka luulemme olevamme enemmän kuin koskaan aiemmin, mutta autuaina suljemme silmämme kun historia yrittää meille jotain kuiskia.
Ennen kaikkea materian tuottama lämpö, ahnaasti levyn uria kyntävä neula, kymmenen raidan helminauha, joista jokainen on omalla paikallaan. Rakkaus tähän 38 vuoden kunniakkaan iän saavuttaneeseen hahmotelmaan, erinomaisten biisien kyllästämään rock’n’ roll albumiin, kun kapinassa oli vielä väriä ja luovuus pelkkää sisään-ulos hengitystä, luontevaa ja merkityksellistä.
Vielä kirsikka kakun päälle, tuon teräksisen vuoden kaihoisin ujellus, kyynelistä ruostuneen sulkakynän vakaa viiva, Moonlight Mile. Niin Rolling Stonesin ehkä vaikuttavin albumi Sticky Fingers(71) saapuu maaliin. Ennen kaikkea vinyylin alkuperäisyys, vetoketjukansi ja Andy Warholin suunnittelema maailma sen takana. Nöyrä kiitos tästä elämyksestä.
1 kommentti:
Auuuuuu!
Lähetä kommentti