maanantai 24. heinäkuuta 2017

Upfiels - What a Hell it Means?

Pilvien yllä utuisempaa, korkeampaa rockkoskettavuutta. Menetän, löydän, käännän saman puisen laatikon ylösalaisin. Kuulat, tarrat, puiset kolmiot leviävät pöydälle. Siellä täällä tummumia, halkeamia, sinitarran jälkiä. Haistan kynäpenaalini katkenneiden lyijykynieni lyijyn, tunnen päiväunelmieni pusertavuuden, maailman kauneimmat kasvot ja oikea biisi täysin oikean aikaan. Siitä oli vuosia, vuosikymmeniä, jolloin elämän katkeransuloinen tietoisuus levisi rintakehääni.

Pelkään jos menetän väylän kirkkaimpaan, heinäkuun helteeseen, heinäpellon leikatun heinän tuoksuun. Siihen yläpilveen.



Elämä on runoutta, toivon, että se on puhdasta. Voisin olla sanomatta sanoja, voisin vain kuunnella ja vaipua. Kuunnella itseäni, kuunnella lähteeni herkkää liplatusta, saisin olla luvan kanssa ylemmillä pelloilla, kuulaimmalla ilmanalalla, pakahtuen skottiruutumusiikin paisuttavaan voimaan.



Aikansa kutakin, runo ei kestä, unelma eivät riitä minua ruokkimaan. Arki painaa hartioita, ikä vielä enemmän. Häpeäisit vähän, tällaista sentimentaalista itkeskelyä parhaana kesäpäivänä.



Kotiin, aina kotiin, aikuiseen kotiin. Yllättävän virkeään pitkätukkaan sisälläni, hänen tyylikkääseen tilitykseen. Like it or Not!




sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Pilvien välistä rockparhautta - Tammerfest 22.7.2017

Lauantain Tammerfestini alkoi Keskustorin teltalta ja Matti Johannes Koivun keikalta. Tällä kertaa Matti Johannes oli bändin kanssa liikkeellä. Aiemmilla näkemilläni keikoilla olin nähnyt vain akustista Koivua. Niin, miten tämän nyt kertoisi. Aurinko paistoi pilvien takaa, piti tulla sadetta, mutta ei. Matti Johanneksen syvälliset laulut toinen toisensa jälkeen menivät syvemmälle mieleen ja lihaan, liikuttivat, tekivät vaikutuksen, antoivat melkein puhdistuneen olon. Alkupäässä keikkaa oli ehkä hivenen soundillista hapuilua, kun taas loppuosa sujui hienosti. Keikan parhaimmistoa olivat: aloitusbiisi Tyhjäksi jätetty, 80-luvun lapset ja todella koskettava Tunnen Muuttuneen Maan sekä bändin kitaristille, tuoreelle isälle omistettu: Kun Puu Kaatuu.

Ratinanpuistoon päästessämme odottelimme lavalle saapuvaksi suomirokin legendaa Eppu Normaalia. Olen ollut ennen tätä seitsemisen vuotta Eppu-pannassa, kun bändi on vaan veivannut vanhoja hittejään ja siirtänyt uuden levyn tekoa aina tuonnemmaksi tulevaisuuteen. Tänään annoin periksi, uutta levyä tuskin enää tulee ja ehkä minä haluan kuulla nämä kansanlaulut vielä kerran livenä. Kyllähän näitä kansanlauluja sitten riittikin. Keikan tuorein biisi oli vuodelta 1991, vain singlenä julkaistu Lensin Matalalla. Kyseinen veto oli keikan mukavia yllätyksiä, ei niin usein kuultu kappale. Alkupuolella keikkaa soitettu Minun Aurinkolasini oli myös harvinaisempaa osastoa. Muuten mentiin ihan "supehittitasolla", Vihreän Joen Rannalla, Kitara Taivas ja Tähdet, Puhtoinen Lähiöni, Njet Njet, Nyt Reppuni Jupiset Riimisi Rupiset...niin, kyllä te tiedätte nämä kaikki.

Ei varmaan ihan täydellisin eppukeikka, Martin ääni välillä oli vähän tukkoinen, Pantsen kitarakin meni välillä niin ja näin sekä Baarikärpäs-osuuskin oli aika puhelaulumaisen ontuva. Mutta näistä pienistä säröistä huolimatta keikka oli silkkaa tunnetta ja tammerfest-yleisön kollektiivista sielunmessua. On erityisen hienoa kun bändin keikalla voi laulaa mukana jokaisessa laulussa ja täysin palkein. Sellainen mukava jälkivaikutus keikasta tuli, että kaivoin myös Eppuja levylautaselle ensimmäisen kerran moneen moneen vuoteen. Nämä biisit kun on kuunneltu ja opiskeltu jo teini-iässä, ovat osa Dna:ta. Harvinaisen hyvältä kuulostaa juuri nyt Pop Pop Pop(80) kokoelma.

Illan pääesiintyjä oli The Verve yhtyeen ex-solisti Richard Ashcroft. Itselleni Ascroftin tuotanto on tuttu Verven Urban Hynmsin(97) ja muutamien soololevyotantojen kautta. Ei siis täydellisesti hallussa, mutta sanoisin, että sen verran riittävästi, että miehen keikka tuntui katsomisen arvoiselta. Jäntevältä ja skarpilta näyttänyt Ashcroft aloitti tismalleen keikka-aikataulun mukaisesti, eli.klo:22.30. Noin kymmenen biisin mittainen keikka piti sisällään ns. tärkeimmäit Verve-hitit ja edustavan otoksen soolotuotantoa. Kakkosena soinut Sonnet putosi hyvin, uuden levyn This it How It Feels toimi myös komeasti. Ennen Drugs Don't Workin alkua Ashcroft kuittaili jotain Robbie Williamsin suuntaan, ilmeisesti liittyen häneen tulevaan Tampereen keikkaan. Pienehkö katkeruus paistoi artistin kommenteista. Turhaa kuittailua sinänsä, koska Richardin keikka oli musiikillisesti todella varmaa työskentelyä. Ashcroft lauloi läpi keikan antaumuksellisesti ja fiilis tekemiseen tuntui olevan kohdallaan. Bändin soolokitaristi teki myös mainioita työtä ja bändi jäi mukavalla tavalla biisien lopussa jumittelemaan ja paisuttelemaan joitain kappaleita, joka mielestäni oli myös aika toimiva ratkaisu.

Ilta loppui luonnollisesti Bitter Sweet Symphonyyn. Ascroft puki takkinsa ylleen ja poistui näyttämöltä kuin nyrkkeilijä kehästä. Lievä pistevoitto Ashcroftille, mutta ei täyttä livetyrmäystä. Artistina Richrd Ashcroft taitaa olla Verve-hittiensä vanki ja sooloura ei ole tehnyt Ashcroftista niin suurta artistia kuin yleisö ja ehkä artisti itse on toivonut. Jäin kaipaamaan ekan soololevyn Alone With Everybody(00) hittiä Song For Loversia. Tämän soolon  aikoihin Ascroftista pyrittiin leipomaan suurempaakin starbaa, muistan esimerkiksi kotoisen Soundi-lehden levyarvion jossa Ashcroftia verrattiin karisman puolesta aina Elvikseen asti. Niin, ainakin pieni Elvis me nähtiinkin tänä iltana, jopa musiikillisesti ärhäkkä sellainen, mutta ehkei täysin urauurtavaa taiteilijaa.

Keikoilla on aina se hyvä puoli, että sen jälkeen tulee tsekattua uudelleen artistien tuotantoa. Näin on tänään käynyt Ashcroftin suhteen. Olin melkein unohtanut hänen kolmannen soololevynsä: Keys To The World(06), josta löytyy sentään kaksi kovaa keikkasuosikkia: Break the Night With Colour ja Music is Power. Uusin These Peoplekaan(16) ei kuulosta hullummalta. Mutta korvamadoksi keikan jälkeen jäi kuitenkin tämä Verve-klassikko:

perjantai 14. heinäkuuta 2017

Sateisen illan laadukas kattaus - Pori Jazz 13.7.2017

Pori jatsien torstai tarjosi tällä kertaa paperilla laadukkaan kattauksen ja toteutuksenakin tämä torstai-ilta täytti odotukseni. Kerkesin Poriin parahiksi kello kolme, jolloin päälavalla aloitti nykybluesin taitaja Fantastic Negrito. Tämä Yhdysvaltain Oaklandista kotoisin oleva Fantastic Negrito on voittanut parhaan nykyblues-albumin Grammy-palkinnon viime sunnuntaina albumillaan: The Last Days of Oakland(17).
"Mistään äkillisestä tähdenlennosta artistin kohdalla ei ole kyse, sillä Fantastic Negrito allekirjoitti jo 90-luvulla rahakkaan levytyssopimuksen, jonka aikaan hänet tunnettiin artistinimellä Xavier. Muusikon elämä sai kuitenkin dramaattisen käänteen autokolarissa, joka melkein vei hänen henkensä ja johti kolmen viikoon koomaan sekä pitkään kuntoutukseen. Useamman vuoden hiljaiselon jälkeen muusikko loi uuden artistipersoonansa Fantastic Negrito, jonka tärkeimpiä esikuvia ovat R.L. Burnsiden ja Skip Jamesin kaltaiset delta-bluesin sankarit. Eletty elämä ja arjen havainnot kuuluvat artistin kappaleissa, jotka hän tulkitsee omaleimaisella ja rouhealla lauluäänellään." (Pori Jazz - kotisivu)

Niin, ei tätä miehen keikkaa huonoksi voinut väittää. Vaikutteita pursuillut artisti veti varsin vahvan keikan. Jossain määrin miehen ääni ei ollut ehkä persoonallisin, mutta vahva lavaote pelasti paljon. Nyt levyltä kuunneltuna tuore The Last Days of Oakland(17) kuulostaa valjummalta kuin livenä. Musiikista tuli mieleen ainakin seuraavat artistit: Led Zeppelin, James Brown, Jon Spencer Blues Explosion ja etenkin Rival Sons. Miellyttävä uusi tuttavuus.

Jatsien päälava ja jokilava oli asetettu näppärästi toisistaan vastakkaisiin suuntiin. Aina kun konsertti päälavalla loppui, niin nopeasti pääsi luikahtamaa Jokilavan puolelle kuuntelemaan seuraavaa. Näillä kahdella lavalla olikin kaikki rock-orientoitunut kattaus, varsinaiset jazz-artistit esiintyivät lokkilavalla, jonne oli taas jonkin verran matkaa. Itse pidättäydyin pelkästään tällä "rokkipuolella". Niin, kuinka suuri osa yleisöä on tullut kuuntelemaan pelkästään jatsia?

Seuraavaksi siirryin katsomaan jokilavalle Canned Heatia, jo yli 50-vuotisen uran tehnyttä bluesveteraania. Keikka alkoi hienosti klassikolla "On The Road Again". Keikan kappalevalinta piti sisällään kaikki bändin suurimmat hitit ja tukun simppelin luuloisia bluesstandardeja. Äkkiseltään resepti kuulosti tylsältä, mutta Canned Heat olikin tämän Pori Jazz-illan iloisimpia yllätyksiä. Kahden alkuperäisjäsenen, rumpali Fito de la Parran sekä basisti Larry “The Mole” Taylorin luotsaama kvartetti veti varsin hyvän keikan. Ennen kaikkea soitosta paistoi tekemisen ilo, hommasta aidosti nautittiin ja jokin ihme alkuperäismagia oli saatu touhuun mukaan. Nyt kun kuuntelen bändin viimeisintä livelevyä spotikasta, niin siinä touhu kuulostaa paljon paljon pliisummalta kuin tällä keikalta.

Päälavan otti seuraavaksi haltuun suomirokin legenda Tuomari Nurmio erityisellä juhlakattauksella nimeltään: Tuomarista Dumariin. Tämä paketti piti sisällään hienon läpileikkauksen Nurmion urasta, ihan alkupäästä tähän päivään ja uusimpaan Dumarillumarei(17) albumiin. Keikka oli läpeensä laadukas ja yllättäen juuri tuoreimman levyn biisit toimivat parhaiten: Dumarillumarei, Joutavia Jorinoita ja Tsaari kulkivat hulvattoman hienosti...sekä tässäkin tapauksessa toimivat paremmin kuin levyllä. Hämmästellä voi vaan Nurmion korkealla pysynyttä musiikillista laatutasoa. 66 ikävuotta ei ole kangistanut vielä meininkiä, lavapreesens oli skarppi ja omalaatuisen svengaava bluesfraseeraus toimii edelleen kympillä.

Suomirokin toivon Pimeyden keikka pursuili nuorten miesten itsetuntoa. Suosiota on tullut jo sen verran, että hommaan uskotaan täysillä ja kaikki osaaminen on laajassa käytössä. En löytänyt keikasta mitään heikkoa kohtaa, ehkä laulaja-kitaristi Nisun ja urkuri-laulaja Mäkisen välillä saattaa olla aito jännitettä kuin Egoptripin Knipillä ja Mikillä konsanaan. Onkin hienoa, että bändillä on nämä kaksi hieman erityylistä laulajaa ja biisintekijää, kattauksessa on näin ollen mukavasti vaihtelua. Illan parhaimmistoa olivat uuden Silkkitie(17) levyn kappaleet: Näin Sellaisen Kirkkauden ja etenkin Mäkisen vereslihaisen hienosti tulkitsema: Ollaan Hiljaa. Biisi kasvoi loppua kohden upeasti. Pimeys onkin nyt hyvässä vedossa ja edustaa harvalukuista nuorta suomalaista kitararock-bändiä, nimenomaan suosionsa puolesta. Oli hauska huomata yleisön joukossa oli otos nuoria naisia jotka lauloivat sanasta sanaan jokaisen Pimeyden biisin läpi.

Ehkä illan vahvimman keikan veti jenkkirock-bändi Wilco. Laulaja-lauluntekijä Tweedyn jännä lavakarisma ja bändin äkkiseltään jotenkin luonnosmaisilta kuulostavat biisit(väärä tulkinta, biisit ovat hienosti rakennettuja) ottivat heti valtaansa. Edelleenkään en tunnista kovinkaan monta Wilco-biisiä nimeltä vaikka bändin tuotantoa olen sentään kohtuullisesti kuunnellut ja omistan useita levyjäkin. Wilco ja ennen kaikkea Jeff Tweedyn ulosanti on kuin yhtä samaa tunnetilaa(surua?) joka on taidokkaasti pirstaloitu erilaisiin musiikillisiin ulottuvuuksiin. Tavallaan Wilcon musiikki-genre on alt-countrya, mutta tästä laatikosta se kyllä karkailee ties mihin ulottuvuuksiin, sillä kesken rauhallisen kantrirock-biisin kitara- ja rummut saattavat yltyä kakofoniaan ja seuraavassa hetkessä palata taas ruotuun. Edellisen kerran näin Wilcon Tampereella reilu viisi vuotta sitten. Tätä Pori Jatsin keikkaa pidän himpun verran parempana, varsinkin Tweedy oli iskussa ja jutteli paljon yleisön kanssa, pahoitteli muun muassa keikan aikana alkanut sadetta seuraavin sanoin: "How are you? It's raining! Sorry. We keep your warm...with sadness".

Illan kohokohtia olivat Being There(96) albumin avauskappale: Misunderstood, uusimman Schmilco(16) levyn If I Ever Was a Child sekä Sky Blue Skyn (07) hieno Impossible Germany lopun räjähtävine kitaraosuuksineen. Mainitaan myös tälläkin keikalla loistanut yrmyn insinöörin oloinen soolokitaristi Nels Cline. Mies on saanut kyllä miellyttävän tehtävän, hän saa kitaransa varressa toteuttaa mitä uskomattomimmat päähänpistot. Välillä kitaraa hangataan teräsjousella, välillä sooloillaan niin vimmatusti ja ääripäihin mennen. Kun taas toinen kitaristi, Pat Sansonen rooli on paljon maltillisempi, sooloja hän ei juurikaan saa ja välillä joutuu soittamaan triangelia kitaran sijaan.



Wilcon keikan aikana sadekuurot yleistyvät Porin illassa ja tästä eteenpäin aina puoleenyöhön asti sadeviitta oli tuttu seuralainen. Jos Wilco heitti väkivahvan ja laadukkaan rokkikeikan, niin sen sijaan toinen suuria odotusarvoja minussa herättänyt artisti oli hienoinen pettymys. Kyseessä oli yhdysvaltalais-venezualainen Devendra Banhart. "Banhart on totuttu tuntemaan lapsenmielisen värikkäänä, usein avoimen huomionhakuisenakin artistina, jonka musiikkia on kuvailtu vaihtoehtoiseksi ja psykedeeliseksi folkiksi. Tim Buckleyn, Syd Barrettin ja Marc Bolanin kaltaisiin legendoihin verratun Banhartin musiikissa on kuulunut folk-perinteen lisäksi vaikutteita muun muassa klezmeristä, brasilialaisista rytmeistä, jazzista ja countrysta." (Pori Jazz - sivusto)

Banhart ja kolme muuta muusikkoa astuivat lavalle Pori Jazz-takit päällä. Olikohan kolea suomalainen kesäsää yllättänyt vierailijat ja omasta matkalaukusta ei löytynyt mitään lämmittävää ylle? Banhart yhtyeineen heitti periaatteessa ihan hyvän keikan, musiikki oli yhtä viehättävää kuin levyillä ja muutkin soittajat olivat hyvin esillä. Etenkin rumpalin ja Devendran vuoropuhelu oli hauskaa seurattavaa. Rumpalin leikkisä ja osallistuva tyyli toi mainiota lisäarvoa musiikille. Miksikö keikka painui sitten pettymyksen puolelle? Syy löytyi artistin turhan tempoilevasta lavapreesensistä, en tiedä oliko Devendra hieman hermostunut, mutta alati hän kyseli muilta jäseniltä, että mitä mikin sana tarkoittaa suomeksi ja keskeytti jopa jumalaisen Seahorse - biisin kahden minuutin kohdalla vaihtaen sen toiseen. Tämä oli allekirjoittaneelle kyllä sen verran kova musiikillinen loukkaus, että siirryin oitis eturivistä vähän tuonnemmaksi ja valmistaudun illan pääkonserttiin: Brian Wilson Present Pet Sounds. Taustalta kuulin Banhartin vielä coveroivan David Bowien Sound and Visionia ja se ei kuulostanut lainkaan hassummalta.

Alkukesästä olin pohjille lukenut Brian Wilsonin elämänkerran: Valoa ja Varjoja sekä tietenkin kuunnellut rutosti Beach Boysia ja Brian Wilsonin soolotuotantoa. Wilsonhan ei ole koskaan ollut mikään liveartisti, jo vuonna 1965 Wilson jättäytyi Beach Boysin aktiivisesta keikkakokoonpanosta taustalle tekemään musiikkia. Tämä luovaan työhön keskittyminen synnytti alkuun albumit: Summer Days, Summer Nights(65) sekä tietenkin klassikon: Pet Sounds(66).  Asetelma oli sinänsä hassu, Brian Wilson ja Beach Boysin elossa olevat jäsenet kera laadukkaiden sessiomuusikot ovat yhtä kuin =  Brian Wilson. Eikö tätä olisi voitu markkinoida nimellä: Beach Boys. Sillä se olisi ollut lähempänä totuutta. Muuten kyllä, mutta alkuperäisen kokoonpanon solisti Mike Love omistaa oikeudet bändin nimeen ja on rivimuusikoittensa kanssa loputtomalla pizzeria/kylpyläkiertueella jossain päin Amerikkaa.

Klo:22.30 aloitti Brian Wilson laadukkaan soittajakatraansa kanssa. Aloitusbiisi ei ollut mikä tahansa, vaan bändin ikiklassikko: California Girls. Korvat rekisteröivät heti, että tässähän on liki täydellinen Beach Boys - soundi. Sitähän se oli koko keikan ajan, orkesteri soitti kuin Beach Boys. Noh, sehän oli aikalailla kuin Beach Boys. Wilsonin lisäksi katraasta alkuperäisjäsenet: Al Jardine ja ilmeisesti myös David Marks, vaikkakin häntä ei illan aikana esitelty. Myös 70-luvulla bändissä vaikuttanut kitaristi-laulaja Blondie Chaplin pyörähti lavalla muutamien biisien aikana. Luvalla sanoen hyvin kulahtaneelta näyttänyt Chaplin vastasi rokkaavimmasta osuudesta, etenkin Beach Boysien Holland(73) levyltä löytyvä Sail on Sailor rokkasi komeasti.

Entäpä itse Brian Wilson? Näytti ja kuulosti siltä, että ensimmäisen puolen tunnin aikana Brian Wilson oli kohtuullisessa vedossa, laulussa pysyttiin mukana ja ihka ensimmäinen Wilson-sävellys Surfer Girl toi palan kurkkuun. Lähestyessä puoliväliä Wilsonin ääni alkoi ns. putoilemaan. Ääni ei pysynyt enää sävellysten mukana, vaan sitä tuli osin mölähtelevää ja vaivalloista puhelaulua. Ei onneksi pelkästään, välillä meni paremmin, mutta yleisesti ottaen kuulosti siltä, että nyt ei ollut Brianin paras ilta. Toki kunnioitettava 75-vuoden ikä varmaan vaikutti asiaan, että voimmeko seiskavitoselta vaatia täydellistä suoritusta? Paitsi Mick Jaggerilta.

Onneksi bändi soi täydellisesti kuin Beach Boys konsanaan. Kaksi nuorempaa urkuri-laulajaa hoitivat laulujen korkeimmat osuudet. Pet Sounds albumi livenä kuulosti todelta hienolta, ainoastaan harmitti se, että itse maestro ei ollut ihan parhaimmillaan. Pet Sounds albumin jälkeen Wilson poppoineen tarjosi vielä hittikimaraa, Good Vibrations, Surfin U.S.A. ja keikan päättänyt Brianin soolokappale: Love and Mercy kruunasi loppua kohden sateiseksi yltyneen Pori Jazz- illan. Wilsonin iästä ja ehkä heikentyneestä kunnosta huolimatta on muistettava, että liki kaikki keikan kappaleet Wilson on säveltänyt ja sovittanut. Kyseessä musiikkinsa todellinen kapellimestari. Myös viime vuosien Wilsonin soolotyöt ovat hienoja, etenkin No Pier Pressure(15) on suorastaan hämmästyttävän hyvä. Studiovelho Brian Wilson ei ollut tänään mukavuusalueellaan, mutta luomansa musiikin ja oivien soittoniekkojen kanssa selvisi tästä koitoksesta puhtain paperein.



tiistai 11. heinäkuuta 2017

Radiohead - OK Computer 20v.

"Oma muistoihin perustuva, vahvan intuitiivinen analyysi tästä 20 vuoden takaisesta albumiklassikosta ja sen uudesta juhlalaitoksesta:"

En uskalla täysin avata muistojeni päiväkirjaa kesältä 1997. Rivit ovat liian syviä ja tahmaisia, täynnä nuoren miehen levottomuutta, tuon ajan outoja ilmavirtoja, 90-luvun lopun kuumia heinäkuisia iltoja, itkunsekaisia tunnetiloja vieraan kaupungin puistonpenkillä, elämäni ensimmäinen(ja viimeinen) itse ostettu energiajuomatölkki Kuopion Anttilasta.

Ennen kaikkea vuosi 1997 oli minulle yhtä kuin OK Computer(97), Radioheadin täydellisesti tuohon aikakauteen tuunattu klassikkoalbumi. Ilmassa oli paljon etsimisen tuulia, minä yhtenä eurooppalaisena nuorena haistoin jo internetin alati itseensä imevän läsnäolon, informaation syöksyvirtaukset ilmassa, Juhan Af Grahnin ja muiden ufotietäjien läsnäolon. Tuo aika oli täynnä Salaisia Kansioita, Paolo Coelhoa, Kahlil Gibranin renesanssia, mitä jööteimpiä selfhelp-purkauksia, Jari Sarasvuon kulta-aikaa nippa nappa 90-luvun lamasta selvenneestä Suomessa. Se oli omaa, ehkä vähän rajoittunutta ajankuvaani. Politiikka oli hassuja häivähdyksiä taustalla, enää ei pelätty ydinsotaa, nyt uskottiin rastoihin ja pomppuheviin, Nepalin ja Intian reppureissumatkoihin. Se oli nuoruutta, jota elin ja jota enimmäkseen seurasin.

Pitkän ajan jälkeen kuunneltuna Ok Computer kuulostaa yllättävän vahvalta ja raikkaalta. Aikoinaan tuli tietynlainen Radiohead-ähky, Thomin ja kumppaneiden globaalia vaikerrusta ei yksinkertaisesti vaan jaksanut kuunnella, silloin miltei luulin, että aika on ajanut Radioheadin ohitse. Vaan ei ollutkaan, viime vuotinen, enemmän kuin kelvollinen A Moon Shaped Pool(16) ja nyt tämä Ok Computerin uusintapainos on saanut minut jälleen Radiohead-taian piiriin.

Pitelen kädessäni tuota vuonna 1997 ostamaani klassikkoalbumia, oikeassa yläreunassa on vielä Anttilan Top Tenin hintalappu: 119 markkaa. Kyse on tietenkin cd:stä. Radioheadia en ole koskaan ostanut vinyylinä ja tuskin tulen ostamaankaan. Mielestäni Radiohead jos mikään edustaa cd-aikakautta, tämän bändin levyä ei kuulu ostaa vinyylinä, varsinkin koska vinyylin soundi ei tuo lisäarvoa tällaiselle hieman koneisin kallellaan olevalle rockille. Vaikka vinyylimies olenkin, niin suurin osa nykyvinyyleistä soi heikommin kuin cd-versio. Mutta tämä mielipidehän ei ollut mikään yllätys. Jatketaan...

Miltä levy kuulostaa tänä päivänä? Airbag on edelleen hyvä aloitus, ei ihan klassikkokappale, mutta mukiinmenevä vähintäänkin. Bändin ehkä merkittävin kappale: Paranoid Android ei aikoinaan vedonnut minuun, ehkä sen koukeroisen luonteensa takia. Mutta tänään tässä ja nyt Android porautuu kivasti aivoihini, jopa korvamadoksi. Lyriikathan ovat silkkaa nuoren aikuisen ahdistusta.

Subterranean Homesick Alien on minun henkilökohtainen lempparini levyltä, Radioheadin virallinen ufo-biisi, jolloin yhtye ei ollut lainkaan varma millä planeetalla he operoivat. Biisi tiivistää juuri tämän vuoden 1997 irrallisen tunnelman, miten maailma väreili herkällä, ellei vaarallisella taajuudella. Toisaalta en ole tämän kappaleen lyriikoita miettinyt, en vieläkään. Kaikki tulkintani perustuu puhtaasti intuitioon, omien tuntosarvieni käyttöön. Nyt lyriikat lukiessani noteeraan ne hyvin kauniiksi tunnelmakuvaukseksi.

Exit Music on myös silkkaa taikaa, Thomin palavaa sielua, kaunis, hyvin kaunis kappale. Viidennen biisin kohdalla levy saa mahtavan kohotusbuustin ylevästä Let Downista, huikea melodia, ylenevä ja kasvava biisi. Myös suosikkejani. Karma Police myös klassikkokamaa, Electioneering ja varsinkin Climbing Up The Walls ovat jättäneet tältä levyltä aina vähiten muistikuvia. No Surprises oli ilmestyessään suosikkini, mutta aika kulutti sen nopeasti. Levyn puolivälin samuliputromainen (aikana ennen Putroa) aika-analyysi Fitter Happier kuulostaa yllättävän hauskalta ja olen löytävinäni tästä paljon huumoria. Levy loppuu kahteen vahvaan biisiin: Lucky ja The Tourist.

Tänä kesänä 20 vuotta täyttänyt klassikkoalbumi on saanut uuden täydentävän laitoksensa nimeltään: Ok Computer OKNOTOK 1997 2017(17).  Laitos pitää sisällään toisen levyllisen sinkkujen b-puolia ja kolme ennen julkaisematonta biisiä, näistä ensimmäinen, I Promise on varsin upea kappale. Suorastaan ihmettelen miksi tätä ei ole aiemmin julkaistu. Kaksi muuta Man of War ja Lift eivät ole myöskään huonoja biisejä. Muistakin b-poskista löytyy varsin kelvollisia hetkiä ja Ok Computerin 20-vuotismehustelu tuntui erityisen makealta.

Toistaiseksi kuuntelen Computerin juhlalaitosta spotikasta, mutta levy on tilauksessa ihan suomalaisen levykaupan kautta 15 euron hintaan. Edellisen kerran ostin uuden cd:n levykaupasta viime kesänä, se oli samaisen bändin: A Moon Shaped Pool(16), muuten mennään vinyyli- ja halppis-cd-linjoilla.










maanantai 3. heinäkuuta 2017

Status Quo - On The Level

Ajaton boogiejuna, levy joka olisi voitu tehdä millä vuosikymmenellä tahansa, mutta sittenkin 70-luvulla. Katsokaa tuota kantta, leveälahkeisten Quo-rokujen pikkutakkeja, liivejä ja poikien arkoja napoja. Juna jyskyttää, mutta pojissa haisee vielä tuon ajan viattomuus(mitä minä muka 70-luvun viattomuudesta tiedän?), tai ehkä enemmänkin tuon ajan suojaamattomuus. Tuota sinistä kangasta ei ole turhan usein pesukoneeseen laitettu, eikä sormenpäitä ole pesty ketterän näppäilyn jälkeen, kahden soinnun boogiekone ei tunne aikaa ja rajoja. Vähän liioittelua, myönnetään.

Down Down, levyn jonkinlainen hitti, jyskää jyskää tolpat kohdille, tasaiseen riviin peltomaahan. Joukossa yllättäviä herkistelyjä, kuten toka vika Where I Am, hyvinkin kelvollinen biisi. Levy loppuu todella rullaavaan versioon Chuck Berryn Bye Bye Johnnysta.

Status Quohan teki läpi 70-luvun aina pitkälti 80-luvun alkuun asti joka vuosi uuden, täysipainoisen boogiepaketin. Levyjen taso melkein nousi vuosi vuodelta kun taidot karttuivat. Yllättäen Quo:n laajassa discografiassa ei ole kovin paljon huteja, useimmiten yleisö on saanut sitä mitä on tilannut, aitoa tavaraa, ilman turhia yllätysmomentteja.

sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

Guns N' Roses - Kantola. Hämeenlinna. 1.7.2017.

Guns N' Roses tuskin tulee tekemään enää uutta albumia. Se oli päällimmäinen tunteeni Gunnareiden Hämeenlinnan keikan suhteen. Kuinka moni odottaa edes uutta albumia? Nyt ollaan tässä dreamteam-tilanteessa, jossa Axl on saanut Slashin ja Duffin mukaan kelkkaan ja Not In This Lifetime - kiertue takoo rahaa ympäri maailmaa. Mitä tapahtuu tämän kiertueen jälkeen? Poikien eläkekassa on muhkeampi, onko enää tarvetta tämän tyyppisen uuden nostalgiarokin tekemiselle tai uudelle kiertueelle? Tämä on jo nähty, miksi enää palata. Niin, saman kysymyksen voisi(olisi voinut) esittää Rollareille ja monelle muulle ympäri maailmaa kiertävällä rockmammutille. Business as Usual, siinäpä se. Yleisö haluaa ja yleisö maksaa, miksipä ei soittaisi hittejään läpi ympäri maailman.

Jos se olisi sittenkin uusi albumi, niin millainen se voisi olla? Minä toivoisin, että se olisi nopeasti punk-otteella rykäisty, vähän niin kuin ns. jämäalbumien: GNR Liesin(89) ja Spaghetti Incidentin(93) parhaimmisto. Miksi näin? Hämeenlinnan keikalla mielestäni toimivat parhaiten tällaiset nopeammat punkimmat rykäisyt, kuten Out Ta Get Me, Nightrain ja Duffyn laulama Damned-cover New Rose. Voi olla, että olen melko yksin mielipiteeni kanssa, sillä myös bändin hitimpi osasto toimi keikalla pääsääntöisesti hyvin.

Keikka alkoi tunnin myöhässä. Soittajien kavutessa lavalla meininki ja tekeminen oli heti täysillä päällä. It's So Easy, Mr. Brownstone ja jopa Chinese Democracy olivat kelpo aloituskolmikko. Slashin kitara oli heti oikeilla taajuuksilla ja Duffin timmi bassottelu kera taustalaulun tuki hyvin Axelia. Entäs itse Axl Rose? Pääsääntöisesti Axl oli hyvin menossa mukana, laulun korkeammat taajuudet toimivat liki entiseen malliin, muttei ihan koko keikan ajan. Welcome to The Jungle meni perusvarmasti, Double Talkin' Jivellä Rose lauloi minimalisesti, mutta Slashin kitara soi maagisesti ja pelasti tämän biisin. Eeppisen Estrangedin alussa Rosen laulu vähän hapuili, mutta loppu meni komeasti, laulu oli solistille ensimmäinen "työvoitto". Seuraava tsipale, alun perin Paul McCartneyn ja Wingsin tekemä Live and Let Die oli Axelin laulun juhlaa.

Rocket Queen, You Could Mine. Ok, ihan varmoja nakkeja. Sitten tuli Duffyn em. soolonumero: New Rose joka kulki punkahtavan rivakasti. Duffyn coolista olemuksesta ei ole epäselvyyksiä, tässä on mies joka nostaisi minkä tahansa bändin rockuskottavuusarvoa monta pykälää ylöspäin. Duffyn jälkeen Axl palasi lavalle Chinese Democracyn(08) balladilla This I Love, joka oli mielestäni keikan ehkä heikoin hetki. Tämän jälkeen, noin keikan puolivälissä keikka alkoi saavuttamaan parasta kärkeään, Civil War toimi upeasti, myös Mr.Rose näytti kyntensä laulajana tässä, Yesterdays meni ookoosti, kun taas tätä seurannut Coma oli mielestäni keikan paras veto. Slashin ja Rosen yhteistyön melkein kadotettu helmi. Tässä vedossa oli kaikki dynaamiset vaihtelut kohdillaan, kerrassaan upea rockräjäyttely.

Coman jälkeen Slash pääsi sooloilemaan pitkän tovin kitaransa kanssa, Johnny B.Goodea tai jopa Get Onia muistuttava sooloilu vaihtui Kummisedän teemabiisiin, jota erheellisesti luulin joksikin Anssi Tikanmäen sävellykseksi ja olin hetken varma, että Slash on nähnyt todellakin vaivaa suomikunnianosoituksen eteen. Ehkä näissä kohdin Slashin kitaran rakastaminen meni hieman ylitse, vähemmätkin soolot olisivat voineet riittää. Toisaalta Slash kitaroineen oli aika suuressa osassa koko keikan ajan, uskaltaisin jopa väittää Slashin kitara oli paljon merkitsevämmässä osassa tällä keikalla kuin Axl Rosen laulu, myös screenille heijastetut kohdennukset tukivat tätä. Myös Duff sai paljon screeninäkyvyyttä. Toinen kitaristi Richard Fortus ajoittain luikautteli varsin makoisia sooloja ja tuntui olevan myös mies paikallaan.

Noin kolmituntiseksi venyneen keikan loppupuoli otti jo vähän allekirjoittaneen jalkoihin ja bändi veivasi muutamia aika turhiakin covereita. Chris Cornell - kunnianosoitus Black Hole Sun oli paikallaan ja Rose veti sen hyvin. Sen sijaan Knocking on Heaven's Door on mielestäni aika turha veto, ja vielä noin pitkänä versiona. Sinällään hauskaa millaisen stadionmammutin Gunnarit ovat tästä biisistä kasvattaneet, kun se alkuperäisenä Bob Dylanin versiona oli vain pari minuuttinen akustinen biisi. Biisit soolot ovat tuskin Dylanin käsialaa, siitä propsit bändille. Encoreissa tulleet AC/DC:n Whole Lotta Rosie ja The Who:n The Seeker olivat molemmat hyviä biisejä, mutta olivatko ne tarpeellisia?

Ilta päättyi Paradise Cityyn, niin kuin muutkin tämän kiertueen konsertit. Tässä vaiheessa olin jo poistunut porteista Kantolan tapahtumapuiston ulkopuolelle ja katsoin hivenen sentimentaalisena kuinka minua nuorempi festariyleisö yhteislauloi ja tanssahteli biisin tahtiin. Alun perin ajattelin, että yleisöjakauma tällä keikalla on siinä neljänkympin kieppeillä, mutta yllättävän paljon nuorempaa jengiä oli myös paikalla. Hyvä niin, sillä tämä taas osoittaa sen, että hyvä rock elää ja pysyy hengissä, vaikkakin pienessä kierrätyshengessä.









torstai 22. kesäkuuta 2017

Samuli Putro - Valkoinen Hetero

Mitä tapahtui Valkoiselle heterolle? Se hukkui jonnekin alkutalveen, saiko lienee nuivia arvioita osakseen, porukka piti Putroa menneen talven lumena, mies suli pois vaikka talvi jatkui kesäkuulle asti. Olivatko konetaustat monille liikaa, oli niin helppo sanoa: missä on tavalliset hautajaiset, missä todella kaunis? Isot biisit puuttuivat, tää on tällaista mukavaa ja ennalta-arvattavaa Putroa. Niin, sanoiko joku näin?

Ostin Valkoisen Heteron noin kuukausi sitten vinyylinä. Olin aikaisemmit kuullut levyn nimibiisin ja tarttuvan Matkamuistot kappaleen. Kritiikeissä puhuttiin, että Putron tekstit eivät uusiudu, että hän on jäänyt omalle mukavuusalueelleen. Ehkä jossain määrin näin, toisaalta edelliset albumit: Tavalliset Hautajaiset(12) ja Taitekohdassa(14) pitivät sisällään paljon muutakin kuin keski-ikäisen edelleen sinkkuvaihteella kulkevan miehen globaalia tuskaa. Esimerkiksi biisit: Puolisoni nyt ja Milloin Jätkät Tulee lavensivat hienosti Putron artistikuvaa. Putro ei missään tapauksessa ole yhden teeman vanki, vaan Putron alati terävä kynä värittää hienosti kaikkia ihmiselämän osa-alueita.

Valkoinen Hetero on tarpeellinen teema-albumi tämän ajan, edelleen eksyneestä mieshahmosta. Se on kuin Zen Cafen Vuokralaisen(02) päivitys, mitä tapahtui 15 vuoden aikana? Päähenkilö riutui ja liukui kohti keski-ikää, teki velvollisuutensa, perusti perheen, sai lapset, säilytti suhteet lapsensa äitiin. Valkoinen hetero on tämän ajan miehen pelottava synteesi, hieman valkoiselle vihalle haiskahtava, valtaa ja asemaa itselle mielellään ottava, mutta kuitenkin tavallinen suomalainen mies, tunteva omassa rikkonaisuudessaan.

En ole ainoa joka kärkkäästi tulkitsee Samulin hienoja tekstejä. Voi olla, että meitä tulkitsijoita ja "tietäjiä" on ´riesaksi asti. Tärkeintä lienee se, että artisti liikuttaa musiikillaan jotain sisälläni, esittää kysymyksiä, luo yhteyksiä ja antaa oivalluksia, kyynisyydessään ja alleviivaavuudessaankin luo tarkkaa ja tarpeellista valkoisen heteron ajankuvaa. "Olen valkoinen hetero, mulle naiseksi alatko?"

Myös musiikillisesti Putro on ottanut rohkean ja onnistuneen harppauksen tuntemattomaan. Minimalistiset konetaustat sopivat mielestäni hyvin Putron lausuntatyyliselle laululle.

Kappaleiden aihealue on saanut kritiikkiä, aivan liiaksi tätä Valkoisen Heteron urbaania tuskaa, totuttua Putroa. Osittain varmaan näin, Putron kyllä tunnistaa lyriikoistaan, teksteiltä on sama vanha kyyninen viilto on jäljellä. Onko se huono asia?