lauantai 13. tammikuuta 2018

Afrojazz Quintet feat. Jimi Tenor & Charlotta Kerbs - Klubi. Tampere. 12.1.2018

Uuden vuoden ensimmäinen livekeikkani oli hieman mukavuusalueeni ulkopuolella. Tänään ei kuunneltu setärokkia eikä partaisia singer-songwritereita vaan hypättiin uskaliaasti jatsimman ja afromman kaman pariin. 

Afrojazz Club goes Tampere! Suuren suosion pääkaupunkiseudulla saavuttanut Afrojazz Club saapuu Tampereen Klubille. Afrojazz Clubin housebandin Afrojazz Quintetin vieraina kuullaan spacejazz-afrobeat-avantgardisti Jimi Tenor ja soul-blueslaulaja Charlotta Kerbs.

Afrojazz Quintet feat. Jimi Tenor & Charlotta Kerbs - kokoonpano:
Jimi Tenor, laulu, tenorisaksofoni, huilu, koskettimet
Charlotta Kerbs, laulu
Antero Priha, trumpetti, laulu
Akim Color, congat, talking drum, laulu
Julius Heikkilä, kitara
Daniel Iiskola, basso
Ilmari Heikinheimo, rummut
Alvar Gullichsen, lyömäsoittimet, laulu

Afrojazz Clubin perusti vuonna 2013 taiteilija-muusikko Alvar Gullichsen ja muusikko-tuottaja Marko Roininen Helsingissä. Klubia on järjestetty säännöllisesti pääkaupunkiseudulla Kumpulan Kylätilassa, Korjaamolla ja Storyvillessä.

Afrojazz Club on moninainen ja turvallinen kohtaamispaikka kaiken taustaisille afrobeatin ja maailmanmusiikin ystäville. Sen filosofiana on tarjota esiintymistilaisuuksia Suomessa toimiville monikulttuurisille bändeille ja edistää kulttuurien välistä dialogia taiteellisen yhteistyön hengessä. 

(Tapahtuman facebook-sivusto)


Keikalle houkutteli vanha musiikillinen tuttavuus, Jimi Tenor. Ennen Tenorin osuutta afrokvintetti kera laulaja Charlotta Kerpsin heitti tunnin mittaisen läpeensä laadukkaan keikan. Pääosin rokkikeikkojen kokemuksellani oli vaikeampaa tunnistaa setistä itselleni tuttuja kappaleita, niitä ei tainnut olla yhtäkään. Laulukielenä oli useimmiten englanti, jossain kohtaa swahili. Tämän suomalaisen naisvokalistin osuus yhdessä swahilinkielisessä "balladissa" oli tyrmistyttävän hieno. Laulajattaren äänenkäyttö oli ihan omaa luokkaansa, mutta paljon muuta kuin muotovaliota idols-laulantaa, nyt oltiin jazz-laulun ytimessä, syvässä ja suvereenissa oman äänen hallinnassa.

Kvintetin soitto oli kaikin puolin varmaotteista, kolmen lyömäsoittimen osuus bändissä teki siihen vahvan rytmillisen perustan. Soolot vuorottelivat Antero Prihan maukkaasta trumpetista, aina vokalisti Kerpsin kautta kitaraan ja rytmisoittimiin. Akim Colorin "talking drum" tyylinen laulu soiton ohessa oli mielenkiintoista ja hyvin voimallista. Jotenkin se rikkoi hetkeksi kvintetin luoman rytmimaailman, mutta vahvalla ja päämäärätietoisella otteellaan vei koko pumpun hienoihin improvisatorisiin vesiin. 

Pienen tauon jälkeen kvintetti nousi uudestaan lauteille, nyt Charlotta Kerps oli vaihtunut Jimi Tenoriin. Muuten kvintetti pysyi entisellään. Tenorin olemus oli jännästi maanläheisellä tavalla cool.  Herran pääasiallinen instrumentti oli saksofoni kera mitättömän pienen kokoisen sähköurkusetin. Saksofoni näytti olevan täydellisesti hallussa ja pienestä kosketinlaatikosta taiottiin sopiviin väleihin monenlaista sähköistä ujellusta. Mitään ylimääräistä ei tehty, mutta kaikki osui kohdalleen. Myöskään Tenorin settilistasta en tunnistanut montaa kappaletta. Jälkeenpäin jäi otsalohkooni kummittelemaan kaksi hienoa tsipaletta: Mogadishu Ave ja Magical World. Molemmat Jimi Tenorin & Kabun Kabun levyltä: 4th Dimension(09). Ensimmäinen näistä kappaleista oli jykevä Herbie Hancock tyyppinen torvijatsi, jossa Priha ja Tenor töräyttelivät torviaan mahtavassa unisonossa. Yksi keikan kohokohdista. Mutta illan helmi oli viimeisenä kuultu em. Magical World. Tässä lavalle nousi myös Charlotte Kerps tukemaan Tenorin laulua. Kerps sai mainion soololauluosuuden biisin loppupuolella, josta tuli etäisesti mieleen Pink Floydin Great Gig In The Skyn hieno naisvokaalisuoritus.

Keikan ei-toivottu jälkiseuraus oli se, että koko lauantai aamupäivä meni Tenorin levyjä metsästäessä netistä. Jimi soolotuotanto on muhkea ja kauttaaltaan laadukas. Useista levyistä on ilmestynyt vinyyliversio sekä näiden ohella paljon erilaisia ep-levyjä. Levyjen selaaminen sai suorannaisen ähkyn päälle, mitä ja minkälaista tilasin ja mistä? Pidin levysormeni kuitenkin maltillisena ja klikkasin vain yhden kerran "Place order" nappia, ostoskoriin putosi kolmella eurolla vuosituhannen alun jatsahtava: Higher Planes(02) cd-levy.


lauantai 6. tammikuuta 2018

Broadcast - Härmän jenkkipallo

Olen viime aikoina hämmästellyt kuinka laadukkaita rokkiplattoja täkäläinen Broadcast teki muinaisella 80-luvulla ja vielä yhden 90-luvullakin. Who's Got The Ball(83) levy ja nimikappale singautti bändin mukavaan hypesumuun, josta ei tainnut koskaan poikia mitään isompaa sukseeta vaikka nimikappale voitti amatööribändien Battle of Bands - laulukilpailun. Levyn slovari You Broke My Heart vetää täysillä vertoja tuon ajan kansainvälisen tason hitureille, haastaa niin Carsin Driven kuin vaikka Aerosmithin Angelin. Upea hituri edelleenkin, täynnä teinituskaa ja kaunispoika Kim Lömhölmin uljasta laulantaa. Toimii yhä.

Oliko pallolevyllä muita hyviä stygejä? Nyt kun kuuntelen tätä euron laarien vinyylihelmeä, niin voin todeta sen sisältävän tasalöaatuisen hyvän biisikimaran. Kakkosbiisi Rainy Night rullaa vauhdikkaasti, Rope on ärhäkkä rokki, On the Avenue on laadukas kakkosposken avaus, eikä levyn taso juurikaan heikkene loppua kohden. Ostakaa ihmiset tämä levy kun kirppareilla käytte. Näitä saa melkein ilmatteeksi.



Ennen Who's Got The Ballia bändi julkaisi kaksi vähemmälle huomiolle jäänyttä levyä: Broadcast(81) ja Heartbeat Paradise(82). Who's Got The Ballin jälkeen tuli äkisti Soon(84), jota kai muutenkin pidetään aika hätäisesti kyhättynä tekeleenä. Vuonna 1987, juuri ennen bändin telakoitumista, ilmestyi juureva ja vahva: Step on It(87). Tässä kohtaa uraa bändin jäsenet olivat jakaneet osaamistaan jo omien soolotöiden kanssa kuin muiden artistien levyillä. Etenkin Edu Kettusen sooloura lähti lentoon. Musiikillinen itsetunto oli kova ja Step On It(87) on vakuuttava näyttö siitä.

Yhdeksän vuoden jälkeen edellisestä ilmestyi bändin kuudes ja viimeiseksi jäänyt pitkäsoitto: Handcrafted(96). Tätäkin levyä metsästin kohtuullisen kauan kun en sitä tullut 90-luvulla ostaneeksi. Vihdoin kun sen löysin parilla eurolla kirpparilta yllätyin kuinka kovatasoinen levy onkaan kyseessä. Edellisestä Step on It(87) levystä on otettu vielä askelia eteenpäin. Biisit ovat kestäviä, hyvin soitettuja ja levy paranee kuunnellessaan. Levyä kuunnellessa ihmettelee, että miksi se ei ole breikannut kansainvälisesti? 80-luvun suomibändeistä muun muassa Havana Black, Grincos Locos, Night of Iguana ja Smack saivat levytyssopimuksen(tai melkein) ulkomailta, mutta tarjottiinko Broadcastille edes mahdollisuutta? Rahkeita olisi ollut. Tosin bändin basisti Masa Maijanen ja rumpali Miri Miettinen olivat myöhemmin osa Grincos Locosia.

Tässä ajassa Broadcast on hyvin epämuodikasta musaa, tällaisella leveällä jenkkityylillä harva bändi enää lyö itseään läpi. Olen miettinyt em. Handcraftedia(96) levynä jollaisen Eaglesin tyypit olisivat halunneet tehdä 90-luvulla, jos vain olisivat osanneet. Ehkä tässä haisee vähän Härmän meininki, mutta kyseessä on kuitenkin varsin muotovaliota pop/rockia.





perjantai 5. tammikuuta 2018

Bob Dylan - Mestariteoksia ja satunnaissinkkuja

Kohtuullisen vaikeasti löydettävä ja nykyisin hinnoissaan oleva Bob Dylanin triplakokoelma Masterpieces(78) sisältää useita harvinaisempia Dylan-biisejä vuosien varrelta. Yksi näistä on 70-luvun alun poliittinen helmi George Jackson, aikoinaan vain singlenä julkaistu tribuutti Mustien Panttereiden johtajalle George Jacksonille, joka tuli vartijoiden ammutuksi vankilapaossa 1971. Kuulin kappaleen ensimmäisen kerran viime kesänä kun ostin risan Masterpieces(78) kokoelman, kolmesta levystä oli tallella kaksi, mutta onneksi tämä kolmas levynpuoli josta em. kappale löytyi.

Kyseinen kolmas levynpuolisko on tuottanut allekirjoittaneella outoa levynkeräyksellisesti mielihyvää. Siltä löytyy 7 harvinaisempaa Dylan-vetoa. Täysin ennen julkaisematon demo Dylanin ensimmäisestä sinkusta: Mixed Up Confusion, ainoastaan sinkkuna julkaistut erinomaiset Positively 4th Street, Can You Please Crawl Out Your Window? sekä hyvinkin harvinainen sinkkubiisi Rita May. Mainitsematta jäi vielä kaksi sinkun takapuolta: Spanish Is the Loving Langue ja Just Like Tom Thumb's Blues(live).

Tässä kohtaa tullaan taas siihen kysymykseen kun on kerännyt levyjä ja kuunnellut musiikkia jo yli 30 vuotta, niin pakostakin musamausta on tullut tietynlainen. Dylan itsessään vaatii kärsivällistä korvaa ja sinnikkyyttäkin. Iso osa Dylanin musiikillisista esityksistä ei välttämättä miellytä korvaa, arvot ovat muualla, usein lyriikoissa, tosin ei aina niissäkään. Dylan on koko uransa ajan pyrkinyt karkuun kaikenlaisia määrittelyjä ja osittain ehkä siksi hänen musiikillinen uransa on kovin epätasainen, mutta myös yllättävä. Meitä Dylan- tietäjiä, fanaatikkoja kyllä riittää. Dylanin tajuaminen ja oman synteesin tekeminen on omalla tavallaan musankuuntelijan laudatur, jos et tajua Dylanin musaa, niin oletkos vähän tyhmä? Perseestä tällainen ajattelu. Itse yritän välttää Dylan-kaavun vetämistä päälleni ja olen usein mielissäni puhtaasta Dylan-kritiikistä. Itse kritisoin voimakkaasti Morrisseytä, jonka musiikillinen anti kautta aikojen on kohtuullisen heikko. En yksinkertaisesti tahdo jaksaa kuunnella yhtäkään Mozzarella-sooloalbumia alusta loppuun, siinä on vaan jotain sellaista joka ei uppoa. Ehkä liiallinen älyllisyys ärsyttää.

Takaisin aiheeseen, miksi tuollainen sekalaisten sinkkubiisien levynpuolisko miellyttää niin paljon? Siihen on kai tavallaan tiivistetty monta levynkeräämisen märkä uni - kohtaa. Siinä on aidosti biisejä joita ei löydy edes spotikasta, biisit ovat nätisti yhdellä levynpuoliskolla(joka on myös kohtuullisen pitkä), biisit ovat kauttaaltaan hyviä, ne edustavat Dylanin 60-70 luvun vaihteen verevintä puolta, sekä ennen kaikkea George Jackson, kun kuulee hyvän Dylan-biisin ensimmäistä kertaa 46 vuotta sen ilmestymisen jälkeen, niin jotain murtuu sisältä. Ompas hyvä biisi, se on liki tismalleen saman ikäinen kuin minä, että vielä löytyy hyvää kuulematonta musaa suurilta artisteilta.

Jätän teillekin vielä George Jacksonin löytämisen ilon, enkä linkkaa biisiä. Tarjoankin loppuun Dylanin osuuden We Are The World-biisin sessioissa vuonna 1985. Tässä Dylanin epävarmassa kiemurtelussa on jotain hyvin inhimillistä:







torstai 28. joulukuuta 2017

Niilon ikuinen sadonkorjuu

Niilo ei hellitä. Biisien viljasiilo on aina pullollaan ja joka vuosi saamme nauttia ainakin yhdestä uudesta Neil Young - albumista. Se on monelle meistä liikaa, emme pysy laskuissa, emme välttämättä halua pysyä. Meillä on harvestit, rustneversleepsit ja harvestmoonit, ei me tarvita lisää Neil-rohtoa, kaikki on jo kertaalleen tehty. Väärin. Kaikki on jo useaan otteeseen tehty. Neil tietää sen, me tiedämme sen, mutta otamme mielellään vastaan aina tuoreen tunneaivastuksen, hätäisesti tehdyn levyllisen paljasta tunnetta. Miksi se Neil kiehtoo aina? Koska hänen ilmaisunsa kuulostaa aina aidolta ja vilpittömältä. Se on harvinainen taito, kyky olla läsnä biisissä. Otan vertailukohdaksi U2:sen Bonon, joka laulaa edelleen vereslihalla ja kaikkensa antaen, mutta mitään ei liikahda sisällä.

Viitisen vuotta sitten Crazy Horsen kanssa väsätty coverkiekko Americana(12) otettiin vastaan nuivasti, mutta originaalista materialista koostuva Psychedelic Pill(12) riemuisasti. Neil hulluinen hevosineen oli taas vauhdissa. Tupla-albumi piti sisällään 8 biisiä, pisimmät näistä liki puolen tunnin mittaisia. Walk Like a Giant oli albumin selkeä klassikkobiisi.

Mitä tämän jälkeen tapahtui? Vuoden 2014 alkuun Neil Young levytti Jack Whiten huomassa cover-albumin: A Letter Home(14). Köpöinen puhelinkoppiäänitys jakoi mielipiteet kahtia, monista se oli ainutlaatuinen veto, kun taas useammat pitivät sitä epäonnistuneena kokeiluna. Saman vuoden marraskuussa ilmestyi sooloalbumi: Storytone(14), joka käsitteli päälle liimatun kiusallisesti Niilon eroa vaimostaan Pegistä ja uutta rakkauttaan Daryl Hannahia. Levy ei saanut kovin mairittelevia arvioita, vaikka sisältääkin useita kelpo kappaleita, kuten: Plastic Flowers ja turhaan mollatun ilmastobiisin: Who's Gonna Stand Up?

Niin, tuosta albumista alkaen Neilin levyt olivat voimakkaan kantaa ottavia, seuraava: Monsanto Years(15) oli puhdasta ilmastopropagandaa, vaan oliko se hyvää musaa? Seuraavan vuoden erikoinen(mutta vahva) livelevy Earth(16) nosti edellisen levyn biisien arvoa, ainakin People Want to Hear About Love ja Wolf Moon osoittivat kestävyytensä. Earthin kappaleiden väliin oli liitetty erilaisia luonnonääniä, aina sirkkojen sirityksestä lehmän ammumiseen. Tämä oli monille faneille liikaa, kun taas itseäni tämä ratkaisu viehätti. Kyseinen soittimien ja luonnonäänien kollaasi oli hienosti nähtävissä edellisessä Neil Youngin Suomen konsertissa Hartwall-areenalla viime vuonna.

Kaikkien yllätykseksi(no joo) Neil pukkasi vielä vuoden 2016 loppuun uuden studioalbumin: Peace Trail(16). Rumpali Jim Keltnerin ja basisti Paul Buchnelin kanssa kolmistaan levytetty albumi teilattiin(taas) köpöiseksi ja liian nopeasti tehdyksi. Niin, uskallanko väittää, että tämä onkin vallan hyvä levy? Nimikappale: Peace Trail on romuluisen tunteikkaasti kulkeva Neil-standardi, Terrorist Suicide hang Gliders, Show Me, John Oaks ovat kaikki mukavia pikku biisejä, mutta kuitenkin enemmän kuin "pikku" biisejä. Albumin kohokohta on hauskan verkkaan kulkeva "Neil-rap" My Pledge, jossa vanhempi valtiomies tarkkailee ympäristöön ja itseään rehelliseen tyyliinsä. Albumin päättää My Robot, jonka vocoder-kohdassa on hauskoja Trans(82) haikuja. 

Vuoden 2017 alkuun saimme huolestuttavan uutisen Neilin terveydentilasta. Jotain oli vialla, kevään sovitut jutut pitivät peruuttaa. Hätä ei ollut kuitenkaan tämän näköinen. Kesällä ilmestyi melodialtaan terhakka ja lyriikaltaan pateettisen paljas maailmanpelastusbiisi: Children of Destiny. Se ennakoi nyt joulukuun alussa ilmestynyttä studioalbumia: The Visitor(17). Eikö tämä voisi jo riittää? Varsinkin kun levyn kakkossinkku oli kiusallisen alleviivaava Trump-tsipale: Already Great. Ei tämä taida riittää vieläkään. 72 ikävuotta ei ole edes hidaste, se on nopeude. Levyllä on taas kelvollisia kappaleita, kuten turvallisen tarttuva: Change of Heart ja, öh, karnevaalimainen Carnival, joka on musiikillisesti mukavan erilainen ja piristävä. Taustalla kuuluu paljon Neilin naurun rätkätystä. Pointsit siitä. Tässä kokonaisuudessa em. Children of Destiny ja Already Great kuulostavat paremmilta kuin yksittäisinä biiseinä. Näin Neilin ehkä viideskymmenes albumi saa synninpäästönsä ja uusi vuosi pian alkunsa...ja seuraava vuosi, todennäköisesti taas uuden Neil Young-levyn. Nähtäväksi jää. 

Tässä soittolista Neilin viimeisimpien levyjen parhaimmistosta:







sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Michael Chapman & Ehud Banai - EB=MC2

Nykyisin törmää tilanteeseen, että musiikkiäänitettä ei ole mahdollista saada muuta kuin striimattuna tai mp3-muodossa. Fyysistä äänitettä ei ole vaivauduttu tekemään, ei ceedeetä, eikä vinyyliä. Yksi tällainen levy näytti olevan Michael Chapmanin ja Ehud Banain - EB=MC2 (17), uunituore kahden omalla mantereella merkittävän artistin yhteisalbumi. Intensiivisempi tsekkaus sai minut kuitenkin huomaamaan, että levystä on sittenkin olemassa cd-versio, mutta se oli tilattava israelilaisesta levykaupasta. Asia hoitui helposti nettitilauksena ja postiluukusta kolahti viikon kuluttua. Harvemmin sitä saakin postia Israelista.

Michael Chapman on vähemmän tunnettuja brittiläisiä folksuuruuksia Roy Harperin, John Martynin tai vaikkapa Nick Draken ohella. Chapman on tehnyt uraa 60-luvun lopulta asti, laajasta kataloogista mainittakoon ainakin alkupään erinomaiset albumit: Rainmaker(69), Fully Qualified Survivor(70), Wrecked Again(71) ja Savage Amusement(76). Kun taas Ehud Banai on merkittävä israelilainen folkartisti.

Oma fokukseni tällä albumilla keskittyy ennen kaikkea Michael Chapmaniin ja hänen rauhoittavaan kitaransoittoon. Levy alkaa vakuuttavasti jo vuonna 1970 eka kerran julkaistulla Soulful Lady tsipaleella, itseasiassa alkuperäinen versio on vielä minulta kuulematta, löytyy em. albumilta: Fully Qualified Survivor(70). Toka kappale Angel lienee Chapmanin ja Banain yhteistyön hedelmä, raikas synteesi kahdesta erilaisesta kulttuurista sukeltavan kitaristi-lauluntekijän osaamisesta. Tältä levyllä, kuten Chapmanin omilta sooloilta, löytyy rauhoittavia kitarainstrumentaaleja, joita on ripolteltu sopivassa määrin laulubiisien väliin. Sometimes You Just Driven eka versio löytyy aiemmin tänä vuonna ilmestyneeltä Chapmanin ns. comeback-albumilta: 50(17). Toisen nuoremman folkartistin Steve Gunnin tuottamalla levyllä Chapman kaivettiin esiin Yorkshiren metsistä, jossa hän oli viime vuodet elänyt hiljaiseloa halkoja pilkkojen ja satunnaisesti keikkaillen.

Michael Chapmanin levyjä on melko vaikea löytää edulliseen hintaan. Mitään halppis-vinyylejä tai cd-levyjä ei tahdo löytyä mistään. Levynkerääjälle tämä on haasteellinen ja mieluisa työ, on paljon löydettävää tämän kuudella vuosikymmenellä levyttäneen artistin tuotannossa. Viimeisimpänä kolahti tänään spotikasta löytämäni: Navigation (95) jonka kuuntelin pitkän juoksulenkin aikana. Tässä yksi tuon Chapman & Banai yhteistyön hedelmistä. Niin, ei nää enää mitään nuoria poikia ole.







maanantai 20. marraskuuta 2017

Kiireisten päivien kasetin puolisko - Homesickhounds Anniversary Vol.2

Tässä olen, tätä olen tehnyt tuhat kertaa ja teen sen taas. Elämäni soundtrack, kadonneet kokoelmakasettini, tulevaisuuden soittolistani, tunteideni musiikillinen esitelmä, se jossa on alku ja loppu. Tässäkin vaiheessa kun kaikkeuden biisilaarista on kaadettu muutama rekkalastillinen herkullisuuksia niskaani, niin vanha kehno minussa vaatii alati uutta musiikillista rohtoa, uutta ja hivenen erilaista biisijärjestystä.

Tänä maanantai-iltana kaamoksen syvimmistä ytimessä, on nostettava sormi, on nostettava levysoittimen neula, pudotettava timantti nuhjuiselle pvc-muoville. Kyntäminen alkaa taas, niin kuin se ei olisi koskaan ollut keskeytyneenä. Ei, ei se ole ollut. Aina on musiikki työntänyt minua selästä, avannut rintakehääni, nipistänyt arimmasta paikastani, laittanut miehen liikkeelle.

Löytää uusia vanhasta kasasta, tonkia syvältä vuosikymmenien mutakuopasta, juurevasta ja purevasta musiikillisesta lähteestä. Ihme kyllä, edelleenkin sontiaisen vieressä on toinen sontiainen, kadonneeksi luultu Amerikan serkku, sopivan särmikkäästä kulmasta mieleeni lipuva sävelteos, siis yksi kaksi ja kolme, boom-ah-rokkarollah, tosin enemmän kun be bob a lula.

Asiahan on edelleen niin, että takana vinkuu, elämä, lapset, työt, iiisooot vel-vol-li-suu-det ja ihan kiusalla tavutettuna. On pieni ihme, että tällainenkin pieni musiikillisrunollinen polku on lähtenyt tästä kohden valumaan, jotta arjen Jore otsassa pystyy tiristämään itsestään Guide to Wasteland, rytmillistä kyytiä omaan itseen, sinne joka ymmärtää liikkeen ja kahlitsemattoman, se joka kertoo mitä on se mitä ei kannata nimetä, KUN SAA ELÄÄ TÄYSILLÄ tässä hetkessä, tuntea kuinka juna jyskyttää, kuinka veturilakki vaan kiertyy loivasti vasempaan. Ah-bom-ma-ahhm om uutsabum-bum, joku rytmi joka ei ole rytmi, elintasoturpean länsimaisen lähiösoturin sankarianalyysi, kipakka arjen essee paljouden möhkäiden sorakuopilla. Että saa merkitystä, että ymmärtää itseään, että onkin freesi hahmo keskinkertaisuuden kataloogissa.

Annetaan huurun ja höyryn laskeuduttua, junan kääntyä asemalla jossa lukee nimiä ja järjestystä. Minä järsin tästä, Echo and The Bunnymen (Track 1), silkkaa raastavaa kauneutta, John Stewart (Track 2) uutena tuttavuutena kutittelee heti leuan alta, tää on hyvä. Don McLean (Track 3) on muutakin kuin mister American Pie ja kuka muistaa Chris Thompsonin? (Track 4) Oliks se jokin kymmenottelija? Mutta tänään Chris johdattaa meidät tummien aikojen läpi, seuraavalle taukopaikalle, miten kivasti kutittaakin unohdettu ja popsattu Jethro Tull. (Track 5.) Yes, Yes, Yes (Track 6), tällaista lahjakkuutta ja kevytprogea puskee nyt laarista kuin laarista pikkurahalla, hieno kansitaide, vahva kartonki ja pätevä musiikki. Ostan sen, eurollakin. Elintaso senkun  pullistuu ja mallivaimot ympärillä keinuu, silloin paikalle putkahtaa Bryan Ferry ja Roxy Music (Track 7), tanssitaan pois vaan. Rytmittää loppuun Doobie Brothers (Track 8) itsensä tohtorin, niin nauha venyy ja loppuun napsahtaa, saa yö saapua. B-puoli saakoon hetkensä uudessa huomenessa.






sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Levynkerääjän turinoita - 10v. Anniversary Vol.1

Levyjen keräämisen ytimessä on tietynlainen haltioituminen artistin tuotannosta. Pitkäkestoinen ja kuumeinen diggailu, yksi hyvä biisi johtaa levyyn, siitä seuraavaan levyyn ja pitkällä juoksulla tähtäimessä on koko tuotannon haltuun ottaminen. Jos levykuume ei nouse, jos sitä ei mikään nostata, sitten merkitys katoaa, musiikki merkitsee vain sitä mitä se meille kaikille merkitsee, se on osa elämäänne, osa elämämme soundtrackia. Senhän pitäisi riittää, mutta levynkerääjälle se ei riitä, tarvitaan rajumpi ja syvempi haltioituminen, suistuminen kohti sellaista totuutta johon vastausta kevyt populaarimusiikki harvoin pystyy tarjoamaan. Odotukset musiikkia kohtaa ovat usein liialliset, sen odotetaan selvittävän moniakin arjen ja elämän pulmakohtia, se on kuin helpottava huikka tukkoiselle päälle, kevyt niskahartiahieronta kun sitä vähiten kaipaisi, merkillinen hoitava tunne sydänalassa, sentimentaalisuuden kohottaja, arkitunteiden ylevöittäjä, yhteydenluoja johonkin arjen yläpuolella olevaan.

Uutena ja korskeana päivänä levyheppa taas hypähtää. Paikalliskirppiksen tuore kahden euron laari pitää sisällään monenlaisia, hmmh, pakkohankintoja. Onko se jokin levynkerääjän intuitio joka tietää, että näiden kuluneiden kartonginselkien sisällä piilee releventtia rytmimusiikkia. Kyse voi olla hatarista muistijäljistä, aina sielä 80-luvun peräkammarista, Soundista nro.6/1986 jossa mainitaan Roy Buchanan tai Crusaders. Jostain saan kiinni, jäljestä, joka kertoo tämän levyn olevan mainitsemisen arvoinen, parhaimmassa tapauksessa jopa kuuntelemisen arvoinen. Minä otan riskin, 1-2 euron levyistä tulee jälleen kerran komea nippu kainalooni kun marssin kassalle. Onhan tuossa Dusty Springfieldiä, Smokey Robinsonia ja Thelma Houstonia, ei sieltä arvokkaimmasta päästä, mutta päteviä kokoelmia tai kadonneita hajastudioalbumeita.

1-2 levyistä käy soittimessani, uhmaa keittiörempan kuivurin ääntä, hakee paikkaansa pojan päiväunien ja tytön DVD:n katselun välistä. Löytää paikkansa, pienen väylän väsähtäneen rokkivainukoiran rokkipöksyihin. Jotain nousee, jokin haltioituu, jokin lataa 88%/100%, mutta ei ihan täyttä, laturi on vedettävä seinästä ja laitettava riisit kiehumaan, avattava pinaattilettupaketti, herätettävä poika, ajaa tyttö pois DVD:n ääreltä, tanssahdella biisin momentum-kohdassa, muistaa tämä biisi, saada siitä latinkia koko loppuiltaan, vähän seuraavaan päiväänkin, täydennyksenä koko elämän settiin. Vähän kornia, mutta olkoon.