maanantai 20. marraskuuta 2017

Kiireisten päivien kasetin puolisko - Homesickhounds Anniversary Vol.2

Tässä olen, tätä olen tehnyt tuhat kertaa ja teen sen taas. Elämäni soundtrack, kadonneet kokoelmakasettini, tulevaisuuden soittolistani, tunteideni musiikillinen esitelmä, se jossa on alku ja loppu. Tässäkin vaiheessa kun kaikkeuden biisilaarista on kaadettu muutama rekkalastillinen herkullisuuksia niskaani, niin vanha kehno minussa vaatii alati uutta musiikillista rohtoa, uutta ja hivenen erilaista biisijärjestystä.

Tänä maanantai-iltana kaamoksen syvimmistä ytimessä, on nostettava sormi, on nostettava levysoittimen neula, pudotettava timantti nuhjuiselle pvc-muoville. Kyntäminen alkaa taas, niin kuin se ei olisi koskaan ollut keskeytyneenä. Ei, ei se ole ollut. Aina on musiikki työntänyt minua selästä, avannut rintakehääni, nipistänyt arimmasta paikastani, laittanut miehen liikkeelle.

Löytää uusia vanhasta kasasta, tonkia syvältä vuosikymmenien mutakuopasta, juurevasta ja purevasta musiikillisesta lähteestä. Ihme kyllä, edelleenkin sontiaisen vieressä on toinen sontiainen, kadonneeksi luultu Amerikan serkku, sopivan särmikkäästä kulmasta mieleeni lipuva sävelteos, siis yksi kaksi ja kolme, boom-ah-rokkarollah, tosin enemmän kun be bob a lula.

Asiahan on edelleen niin, että takana vinkuu, elämä, lapset, työt, iiisooot vel-vol-li-suu-det ja ihan kiusalla tavutettuna. On pieni ihme, että tällainenkin pieni musiikillisrunollinen polku on lähtenyt tästä kohden valumaan, jotta arjen Jore otsassa pystyy tiristämään itsestään Guide to Wasteland, rytmillistä kyytiä omaan itseen, sinne joka ymmärtää liikkeen ja kahlitsemattoman, se joka kertoo mitä on se mitä ei kannata nimetä, KUN SAA ELÄÄ TÄYSILLÄ tässä hetkessä, tuntea kuinka juna jyskyttää, kuinka veturilakki vaan kiertyy loivasti vasempaan. Ah-bom-ma-ahhm om uutsabum-bum, joku rytmi joka ei ole rytmi, elintasoturpean länsimaisen lähiösoturin sankarianalyysi, kipakka arjen essee paljouden möhkäiden sorakuopilla. Että saa merkitystä, että ymmärtää itseään, että onkin freesi hahmo keskinkertaisuuden kataloogissa.

Annetaan huurun ja höyryn laskeuduttua, junan kääntyä asemalla jossa lukee nimiä ja järjestystä. Minä järsin tästä, Echo and The Bunnymen (Track 1), silkkaa raastavaa kauneutta, John Stewart (Track 2) uutena tuttavuutena kutittelee heti leuan alta, tää on hyvä. Don McLean (Track 3) on muutakin kuin mister American Pie ja kuka muistaa Chris Thompsonin? (Track 4) Oliks se jokin kymmenottelija? Mutta tänään Chris johdattaa meidät tummien aikojen läpi, seuraavalle taukopaikalle, miten kivasti kutittaakin unohdettu ja popsattu Jethro Tull. (Track 5.) Yes, Yes, Yes (Track 6), tällaista lahjakkuutta ja kevytprogea puskee nyt laarista kuin laarista pikkurahalla, hieno kansitaide, vahva kartonki ja pätevä musiikki. Ostan sen, eurollakin. Elintaso senkun  pullistuu ja mallivaimot ympärillä keinuu, silloin paikalle putkahtaa Bryan Ferry ja Roxy Music (Track 7), tanssitaan pois vaan. Rytmittää loppuun Doobie Brothers (Track 8) itsensä tohtorin, niin nauha venyy ja loppuun napsahtaa, saa yö saapua. B-puoli saakoon hetkensä uudessa huomenessa.






sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Levynkerääjän turinoita - 10v. Anniversary Vol.1

Levyjen keräämisen ytimessä on tietynlainen haltioituminen artistin tuotannosta. Pitkäkestoinen ja kuumeinen diggailu, yksi hyvä biisi johtaa levyyn, siitä seuraavaan levyyn ja pitkällä juoksulla tähtäimessä on koko tuotannon haltuun ottaminen. Jos levykuume ei nouse, jos sitä ei mikään nostata, sitten merkitys katoaa, musiikki merkitsee vain sitä mitä se meille kaikille merkitsee, se on osa elämäänne, osa elämämme soundtrackia. Senhän pitäisi riittää, mutta levynkerääjälle se ei riitä, tarvitaan rajumpi ja syvempi haltioituminen, suistuminen kohti sellaista totuutta johon vastausta kevyt populaarimusiikki harvoin pystyy tarjoamaan. Odotukset musiikkia kohtaa ovat usein liialliset, sen odotetaan selvittävän moniakin arjen ja elämän pulmakohtia, se on kuin helpottava huikka tukkoiselle päälle, kevyt niskahartiahieronta kun sitä vähiten kaipaisi, merkillinen hoitava tunne sydänalassa, sentimentaalisuuden kohottaja, arkitunteiden ylevöittäjä, yhteydenluoja johonkin arjen yläpuolella olevaan.

Uutena ja korskeana päivänä levyheppa taas hypähtää. Paikalliskirppiksen tuore kahden euron laari pitää sisällään monenlaisia, hmmh, pakkohankintoja. Onko se jokin levynkerääjän intuitio joka tietää, että näiden kuluneiden kartonginselkien sisällä piilee releventtia rytmimusiikkia. Kyse voi olla hatarista muistijäljistä, aina sielä 80-luvun peräkammarista, Soundista nro.6/1986 jossa mainitaan Roy Buchanan tai Crusaders. Jostain saan kiinni, jäljestä, joka kertoo tämän levyn olevan mainitsemisen arvoinen, parhaimmassa tapauksessa jopa kuuntelemisen arvoinen. Minä otan riskin, 1-2 euron levyistä tulee jälleen kerran komea nippu kainalooni kun marssin kassalle. Onhan tuossa Dusty Springfieldiä, Smokey Robinsonia ja Thelma Houstonia, ei sieltä arvokkaimmasta päästä, mutta päteviä kokoelmia tai kadonneita hajastudioalbumeita.

1-2 levyistä käy soittimessani, uhmaa keittiörempan kuivurin ääntä, hakee paikkaansa pojan päiväunien ja tytön DVD:n katselun välistä. Löytää paikkansa, pienen väylän väsähtäneen rokkivainukoiran rokkipöksyihin. Jotain nousee, jokin haltioituu, jokin lataa 88%/100%, mutta ei ihan täyttä, laturi on vedettävä seinästä ja laitettava riisit kiehumaan, avattava pinaattilettupaketti, herätettävä poika, ajaa tyttö pois DVD:n ääreltä, tanssahdella biisin momentum-kohdassa, muistaa tämä biisi, saada siitä latinkia koko loppuiltaan, vähän seuraavaan päiväänkin, täydennyksenä koko elämän settiin. Vähän kornia, mutta olkoon.

perjantai 10. marraskuuta 2017

Eddie Murphy: How Could It Be

Kerta euron laarista löytyi, niin totta kai se lähti mukaan. Olisiko tämä ainut syy sille, että Eddie Murphyn musiikillinen debyytti How Could It Be(85) lähti mukaani. Vuosi 1985 jolloin mikä tahansa musiikillinen aie meni levy-yhtiöissä läpi, rahaa lapioitiin kuutioittain juppivuosien loppumattomasta laarista. Jos pärstää ja nimeä oli entuudestaan, niin totta munassa näille säkenöiville kukoille annettiin mahdollisuus levyntekoon. Don Johnson, Bruce Willis ym, kyllä näitä lentäviä lähtöjä riitti. Nykyään näitä levyjä löytää eurolla alelaareista, niitä on käytetty kellontaustoina tai sulatettu kupeiksi

Monissa nykylevyissä on se kuuntelemisen vaiva, uutta musiikkia tulee liian kiihtyvällä tahdilla ja ne julkaistut levyt ovat liian pitkiä, niimpä tyydymme kuuntelemaan vain kermat päältä juutuubista, spotikasta tai jostain muualta. Tämä Eddie Murphyn albumi on sen sijaan 8 biisin napakka...no vitut...siis epätasainen kokonaisuus. Epätasaisuudesta huolimatta se on varsin hyvin alas soljuva. Levyssä ei ole liikaa kunnianhimoa, siinä ei ole ärsyttävyyksiä, se hivelee korvia kasarimaisen kivasti, lainailee surutta sieltä ja täältä, enimmäkseen Michael Jacksonilta ja Stevie Wonderilta. Levy voisi Stevie Wonderin 80-luvun pirteä ja popimpi välityö, joka pitkän juoksun arvioissa haastaisi Wonderin 80-luvun heikoimmat platat. Ehkä hieman liioittelua, mutta menkööt.

Wonderista puheen ollen levy alkaa ja loppuu Stevie Wonderin ilmeisesti tätä albumia varten tehdyillä kappaleilla: Do I ja Everything's Coming Up Roses. Biisit ovat ylivoimaisesti levyn parhaimmistoa. Myös Eddie on tehnyt levylle neljä omaa biisiä, jotka ovat...levyn heikointa antia, mutta eivät aivan umpisurkeita, jotain ideaa niissä on, mutta jäävät vaisuiksi ja pastissinomaisiksi. Paras näistä biiseistä on steviewonderimainen(yllätys) I Wish (I Could Tell You When) jossa Eddie vertyy hienoon soulahtavaa laulusuoritukseen. Levyn isoin plusmerkki on Eddien sujuva, tosin hieman kapoinen, soulääni.

Hämmästelen myös levyn lievää taustarahinaa, onko joku todellakin kuunnellut tämän albumin miltei puhki? Lähemmin tarkasteltuna kyse taitaa ollakin levyn likaisuudesta. How Could It Be:n jälkeen Murphy julkaisi vielä kaksi musiikkialbumia: So Happy(89) ja Love's Allright(93). Sen jälkeen musiikkirintamalla on ollut hiljaista. Ihan uran alkuvaiheessa Eddie teki huumorisävytteisiä irvailukappaleita muun muassa Barbra Streisandille ja Donna Summerille, tällöin kun Murphy oli tunnettu stand up - koomikkona, eikä vielä maailmankuuluna näyttelijänä. Sittemmin tuli Beverly Hillsin Kytät, Kultaiset Lapset, Prinssille Morsiamet ym, liikaa suosiota ja jossain kohtaa myös laadun tippumista. Näytteleekö Eddie enää? Mikä oli edellinen iso rooli? Nuoriso tuskin tuntee koko heppua. Niin, olisiko Eddiellä ollut saumaa vahvempaan musiikilliseen uraan. Ehkä?

Palataan vielä levyn tunnetuimpaan biisiin, joka on muun muassa aikoinaan äänestetty sijalle seitsemän kaikkien aikojen huonoimpien biisien Top 50:ssä. Biisin tekijä on maineikas soultähti Rick James ja lyriikka on naiselleen uskollisen näyttelijämiehen tuskaa kun rouva lähtee vähän baeloomaan:

Girl I can't understand it, why you want to hurt me
After all of the things i've done for you
I buy you champagne, roses and put diamonds on your fingers
But still you hang out all night, what am I to do

My girl wants to party all the time,
party all the time, party all the time
My girl wants to party all the time,
party all the time, she parties all the time


Blender voted "Party All the Time" number seven among the "50 Worst Songs of All-Time (Wikipedia)

Jollain perverssillä tavalla(milläpäs muulla tavalla) diggailen biisiä ja videota. Huomatkaa biisin tekijän Rick Jamesin tyrmäkkä hiuslaite. Video pursuilee varsin autenttisia roikaileita. Ja aijaiajai Eddie vetää komeesti loppuun asti, eiköhän nämä videosessiot ole poikineen useammatkin after-partyt näille veljeksille.




tiistai 17. lokakuuta 2017

Rolling Stones - Friends Arena, Solna. 12.10.2017

Näin Rollarit edellisen kerran kymmenen vuotta sitten Olympia-stadionilla Helsingissä. Tuosta ihan kelvollisesta, ellei jopa ärhäkästä keikasta jäi kirkkaimpana mieleen Keith Richardsin kaatuminen suorilta jaloilta kesken keikan. Se ei suinkaan vahvassa seilissä ollutta kitarasankariamme lannistanut, vaan keikka vedettiin urheasti loppuun Ronnie Woodin kitarapaikkailulla ja Mick Jaggerin murhaavien katseiden avustamana. Tuon keikan hahmo oli itseoikeutetusti Mick Jagger, tuolloin vasta 64-vuotias rocknuorukainen. Jaggerin laulu ja tanssahtelu oli notkeaa ja hyvin soljuvaa. Välillä otettiin jopa kitara käteen. Kaiken kaikkiaan Rollarit olivat tuolloin oivallisessa vedossa. Myös Charlie Watts hoiti tonttinsa mainiosti.

Tätä edellinen(ja ensimmäinen) Rollarikeikkani oli vuonna 1995 samaisella Olympia-stadionilla. Tältä keikalta muistan kuinka Jagger aloitti Satisfactionin väärästä kohtaa, kuinka hämmästelin Keefin ja Ronnien ajatonta rockmennikäisolemusta. Äijät tuntuivat silloin niin vanhoilta, jo yli viisikymppisiltä.

Kymmenen vuoden kuivan kauden jälkeen tuli kolmas tilaisuuteni nähdä Rollarit Ruotsissa Solnan Friends Arenalla. Keikka rakennettiin näppärästi pienen Ruotsin perhematkan sisään, juuri syysloman kynnykselle. Vuosia oli vierinyt taas kiitettävästi ja nämä kivet vyörivät edelleen. Voi ajatella, kuvitella, jopa tietää, että herrat ovat kärrätty lavalle suoraan geriatriselta osastolta, eihän ne voi enää rollata, jos bändin keski-ikä on noin 75 vuotta. Ja te lukijat, voitteko uskoa minun sanaani, jos kerron, että meno oli entisensä ja että keikka oli parempi kuin kymmenen vuoden takainen stadikan keikka? Pitkän linjan rollarifanina, ellei jopa fanaatikkona, objektiivisen keikka-arvion teko voi olla haastavaa, mutta yritän parhaani, ihan oikeasti.

Solna, Tukholmaan suurkaupunkialueeseen kuuluva pieni kunta on tunnettu lukuisista hyvistä levykaupoista ja tästä megalomaanisesta Friends Arenasta, joka on myös pohjoismaiden suurin jalkapallostadion. Ennen Rollarikeikkaa pyörin tihkusateisessa Solnassa etsien levykaupoista sitä parhainta, myös blogissa useasti mainitsemaani levymessuilta tuttua Delicious Goldfish Recordsia. Kauppa löytyi, mutta myyjä oli asioilla. Puolen tunnin palloilun ja kahvilassa maleksimisen jälkeen palasin takaisin kauppaan ja ostin itselleni pörhäkän setin mustia kiekkosia. Onneksi olin levykaupoilla tänä sateisena torstaina, sillä seuraavana päivänä levykauppias oli lähdössä levymessuille Suomeen ja aivan kotini lähelle, Ideaparkkiin. Hauska yhteensattuma.


Keikka alkoi rumpukoneen avittamalla Sympathy for The Devilillä, johon Jagger lauluineen tuli hyvin sisään, mutta Keef sen sijaan mäiskäytti aivan liian pintaan miksatusta sähkökitarastaan sellaisen ukkosenpurkauksen joka meinasi kaataa koko biisin. Niin, oliko Keefin kitara liian näkyvässä roolissa? Se oli liian tasa-arvoinen Jaggerin laulun kanssa. Kaikki virheet kuuluivat kiusallisenkin selkeästi. Ei pystynyt varmuudella sanomaan, että oliko Keith tänäänkin kelvollisissa siivuissa ja sen vuoksi kitaraa soitettiin vähän sinne sun tänne. Onneksi näin ei ollut koko keikan ajan, myös hyviä, liki maagisia hetkiä siunaantui tällekin rockmenninkäiselle. Esimerkiksi Paint it Blackin alkuriffi toimi upeasti, eikä Keef tippunut kertaakaan biisin aikana.

Jagger, Jagger ja Jagger, oli illan hahmo, kiistatta. Näkisin, että rokkivainukoirapiireissä Jaggeria ei nosteta muusikkona Keithin tasolle, sillä Mick on Mick, vanha narsistinen elostelija, joka on ikänsä tanssinut ja pitänyt kunnostaan huolta, välttänyt liiallista päihteidenkäyttöä. Ei kovin kiinnostava tapaus siis. Kun Keef kiinnostaa meitä kaikkia, miten se voi vielä elää, vaikka on vetänyt humehia niinkin huolella, mitä legenda kertoo.

Mick Jagger oli jopa kovemmassa iskussa kuin 10 vuotta sitten. Herran laulusta 95%/100% on entisensä. Se on voimallinen, se on taipuisa ja venyvä, se on tumman pojan ääni, yhä edelleen. Yli kahden tunnin vahva vokalisointi ja tanssahtelu ympäri lavaa ei tuntunut tyhjentävän Jaggerin akkuja, loppuun asti vedettiin tyylikkäästi, jopa hurmioituneesti. Tässä tuli se ero edelliseen näkemääni keikkaan, Jagger ja koko muu bändi antoivat kaikkensa, tiesivät kai, että jokainen ilta voi olla se viimeinen, ei ole mitään säästeltävää. Kaikkensa antaminen ei onneksi ollut kahvan puristamista, Jaggerin rennot välispiikit ja bändin mainiot versiot Stones-klassikoista pitivät shown eloisana loppuun asti. Myös ruotsinkieltä puhuttiin fraasin jos toisenkin verran. Kyseinen keikka oli bändin 27:s Ruotsin keikka.

Illan pituus oli 2h 15min. Biisejä setistä löytyi 20. Settilista oli vain vähän muuttunut syksyisen No Filter - kiertueen aikana. Keikan ns. yleisön äänestämä toivebiisi oli Exile on Mainstreetin(72) Sweet Virginia, myös ainoa poikkeus settilista edellisen keikan vetoon verrattuna. Edellisen lisäksi illan parhaimmistoa oli pitkä versio Midnight Ramblerista, josta tosin puuttui ex-Stones kitaristin Mick Taylorin uskomaton panos, joka sävytti bändin 50v. juhlakiertuetta. Ronnie ja Keef tekivät kitaroillaan minkä osasivat, Ronnie vähän paremmin, Keefkin välillä ihan kelvollisesti. Parhaimmillaan kappale saavutti kitaristien ja Jaggerin välisen hienon vuoropuhelun, joka kasvatti ja venytti biisin jännitettä äärimmilleen. Tässä hieman varhaisempi ja päihteellisempi versio kappaleesta:



Settilista piti tietenkin sisällään liki kaikki oleelliset Stones-hitit, kuten Tumbling Dice, Brown Sugar, Gimmie Shelter, Miss You, Honky Tonk Women, Jumpin' Jack Flash, Start Me Up ja tietenkin Satisfaction. Nämähän on tuhanteen kertaan kuultu ja täällä ollaan syvän taantumuksen lähteellä kuulemassa styget vielä kerran. Onneksi sentään viimevuotiselta mainiolta bluesalbumilta: Blue & Lonesome(16) kuultiin kaksi biisiä; Just Your Fool ja Ride 'Em On Down. Hieman vaihtelua sentään.

Palataan vielä lopuksi kitarasankariimme Keith Richardsiin, Mick Jaggeria puolisen vuotta nuorempaan kanssaveljeen. Koko rokin huumehuuruisen pajatson tyhjentävä Life(09) elämänkerta tuli jo kahdeksan vuotta sitten. Sen jälkeen tuntui vahvasti, että Keefin kekkura vetäytyy yläorrelle viettämään eläkepäiviään, mutta eipäs sittenkään. Rolling Stones on kiertänyt aktiivisesti viimeiset viisi vuotta, Keith julkaisi kaksi vuotta sitten mainion soololevyn: Crosseyed Heart(15).

Jokaisella Rolling Stones keikalla Keef esittää kaksi pakollista soolonumeroaan, tänään ne olivat Happy ja Steel Wheelsin(89) helmi Slipping Away. Kappale on yksinkertaisessa kauneudessaan pysäyttävä, ei mitään uutta auringon alla, vain katoavaisuuden sanomaa:

Guess it's just another dream
That's slipping away
Each time I fall asleep
It seems I'm just drifting away
Just as yo have touched my heart
Babe I wake and we're apart
Yeah and it's slipping away
Here comes just another day
That's drifting away
Every time I draw a breath
It's dying away


Mutta tänä iltana Keefin jokainen henkäys tuntui niin todelta...ja niin lopulliselta, kuin hyvästeiltä. Keefin omassa sekavuudessaankin aika voimallinen ilmaisu uhkaa liki fysiikan lakeja, eihän se voi enää jaksaa, päästä imuun, nousta siivilleen. Niin Keith on liukunut omassa fysikaalisuudessaan ihan omaan ulottuvuuteen, nikotiinin ja viskin koettelemista palkeista annetaan ihan kaikki. Se on paljon, melkein yli-inhimillisen paljon, ei noilla repeytyneillä vuosirenkailla enää pitäisi...viimeinen aamu, viimeinen henkäys, ne vain liukuvat pois...

Keikan jälkeen Friends Arenan komealla screenille ilmestyy teksti: Vi ses snart. Vielä on toivoa ja vielä on takataskussa se viimeinen työn alla oleva Rolling Stones albumi, valo uudessa keväässä. Niin kauan kuin kivet jaksavat vieriä, on toivoa. Ja ne jaksavat vieriä. Nähdä Stonesit vielä yli kasikymppisinä kiertueella, haluammeko sellaista?

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Värillä on väliä - tunnelmia muovin jättömaalta


Tuo ihanainen Svart Records on viime vuosina sekä tarjonnut uskomattomia levyherkkuja, että tehnyt suurta lovea meidän uskollisten vinyylinhiplaajien lompakkoon. Vanhoja suomalaisia rokin klassikoita on julkaistu taajaan vinyyliformaatissa, usein avattavilla kansilla ja joskus jopa kera bonuskappalein. Yksi erikoisuus Svartin julkaisuissa ovat värilliset vinyylit, varsinaisen lätyn rinnalla on ilmestynyt myös värillinen versio. Painomäärät näissä värivinyyleissä ovat pyörineet 200-400 pyöryläisessä. Alkuun naurahdin tällaiselle vaihtoehdolle ja sujautin levylaukkuuni aina mustan pvc-kiekon.

Leevi and The Leavingsin kataloogin tullessa julkaisun kohteeksi, huomasin himoitsevani nimenomaan vihreää Häntä Koipien välissä(88) levyn uusintaprässiä. Svartin väriversiot ovat vain euron kalliimpia kuin normaalit. Näin ollen sijoitus ei tunnu lainkaan pahalta. Laittaessani vihreän kiekon soittimeen huomasin myös ajattelevani, että soiko väriversio jotenkin huonommin? Savon Sanomissa pari vuotta sitten sanottiin näin: "Tutkimuksissa on havaittu, että värillisissä vinyyleissä ei ole yhtä hyvä äänenlaatu kuin perinteisissä mustissa. Se liittyy vinyyliseokseen. Alkuperäisen mustan vinyylin seoksesta syntyy vähiten taustakohinaa, ja neula liukuu sen päällä kaikkein puhtaimmin. Erot ovat hienovaraisia, eikä niitä välttämättä havaitse." (Savon Sanomat 3.8.2015)

Oli eroja tai ei, niin levyhyllystäni löytyy useita muitakin värillisiä levyjä. Ensimmäinen omistamani värillinen levy oli Grateful Deadin valkoinen Mars Hotel(74). Nyt levyä kuunnellessa on todella vaikea erottaa laadullisia heikkouksia suuntaan jos toisenkaan. Svart recordsin vinyylien soundia pidän kelvollisena, se on jopa osin parempi kuin 70-luvun useat aika tunkkaiselta kuulostavat Love Recordsin alkuperäisversiot. Esimerkiksi Dave Lindholmin Musiikkia(74) kuulostaa paremmalta Svartin prässinä kuin originaalina Loven versiona. Kaiken lisäksi kyseessä on kiva luumunvärinen vinsky. Niin, laatukeskustelua on turha tästä jatkaa, yleensäkin vinyylin soundin perustelu on pitkälti tunnepohjainen, sen myönnän itsekin.

Vinyylilevyjen myyntikäyrä on ollut viime vuoden nousussa. Sen huomaa siitä, että levykaupoissa nuohoaa myös aika paljon itseäni nuorempia ja ketterämpiä levynkerääjiä, jotka napsivat herkut edestäni. Perjantai-iltapäivänä levykauppa AX:ssa on usein kunnon pöhinä päällä, elintasonsa vakiinnuttaneet setämiehet lataavat uskomattomia määrät muovia levykasseihinsa. Uusintaprässit värillisine vinyyleineen vain kasvattavat tätä aikuisen miehen levykiimaa.

Myös ulkomaan eläviltä tulee paljon värillistä lättystä, esimerkiksi viime viikolla postiluukusta kolahtanut Bruce Springsteen kokoelma Chapter & Verse(16) on kivasti petsatun puun värinen. Myös Todd Rundgrenin uusin White Knight(17) levy on pinnaltaan täynnä mustan ja valkoisen laikkua. Oli väriä tai ei, niin tärkeintä on että sieltä pvc-raitojen välistä purkautuu ilmoille hyvää musiikkia. Onhan näin? Onhan Tauno? Ainakin tämä Todd Rundgrenin uutukainen on varsin vahvaa viihdesoulia:





torstai 28. syyskuuta 2017

Nolosti totean, sen teille myönnän, minä uukakkosta taas diggailen

Olen aikaisemminkin kirjoittanut tähän blogiin U2:sta. Kirjoituksen sävy on ollut aina, että vieläkö ne voisivat olla rock, olisiko uskottavuutta hieman jäljellä, olisiko tapahtunut ihmeellinen uudelleensyntymä? Achtung Babysta(91) on jo iäisyys, tuosta bändin uran ylittämättömästä mestariteoksesta. Onhan se niin, että rokkarit tekevät parhaat levynsä ennen kuin mittariin tulee 30v. Nojoo, tähän ei enää täysin uskota. Rock kirjoittaa historiaansa koko ajan uudestaan. Ainakin nyt Bowien ja Leonardin viimeiset levyt tuntuvat elämää suuremmilta merkkiteoksilta...niin, ovathan ne sitä. Vanhenemisen ja kuolevaisuuden statementteja.

U2:sen pojat olivat kolmekymppisiä kun Achtung Baby ilmestyi. Mitä sitten tapahtui? Zooropa (93) oli vielä laadukas tekele, jopa askel Achtungista eteenpäin, jos biisimateriaali olisi kestänyt koko levyn mitan. Original Soundtracks(95) Brian Enon kera oli onnistunut välityö. Pop (97) oli möhkäle, liian pitkään elintason uunissa kypsytetty pulla. Sisällä paljon hyviä biisejä, mutta myös megalomaanisen tuotannon puuduttavaa ponnettomuutta. All That You Can't Leave Behind(00) oli monien mielestä raikas paluu vanhaan hyvään uukakkos-sointiin, myös minun mielestä. Tasapainoinen ja biisimateriaaliltaan vahva, mutta ei tuonut mitään lisäarvoa bändin uraan.

How The Dismantle Atomic Bomb(04) oli lopun alkua. Omasta mielestäni hämmästyttävän intohimoton levy vaikka kaikki levyssä yrittää toisin väittää. On koskettavia kappaleita omalle isälle ja juuri hirttäytyneelle Inxs-solisti Michael Hutchencelle, on myös megahitti Vertigo, joka päätti olla megahitti ennen kuin kukaan kerkesi estämään vahinkoa. Paska biisi, minun mielestä. No Line On The Horizon (09) on hetkellinen piristyminen, kiinnostavia biisejä ja toteutuksia. Esimerkiksi Moment of Surrender, Breathe, Cedars of Lebanon, ovat mielestäni klassikkotsipaleita.

Songs of Innocence(14) oli varsinainen murheenkryyni. Ensinnäkin levyä lupailtiin jo vuoden 2009 loppuun työnimellä: Songs of Ascent. Tuota levyä ei koskaan tullut ja se joka tuli, oli puhkiviilattu tekele, jossa ei ollut enää oikein mitään. Periaatteessa ihan hyviä biisejä, kuten Miracle, Every Breaking Wave, California ja Song for Someone, mutta tämä levy ei vaan hengitä millään tavalla. Tai kaikki on vaan aivan liian valmista ja moneen kertaan kierrätettyä. Piste iin päälle oli tietenkin se, että levy diilattiin kysymättä kaikkiin Applen koneisiin. Se ei ihan kaikkia miellyttänyt. Juuri äsken yritin kuunnella kyseistä levyä, olen useasti antanut levylle aina uuden mahdollisuuden. Vaan ei vieläkään, levy on yksinkertaisesti tyhjää täynnä.

Nyt ollaan taas uuden levyn kynnyksellä, edellisen sisarteos, nerokkaasti(heh heh) nimetty Songs of Experience(17) julkaistaan vielä tämän vuoden puolella. Tämän pitäisi olla jo virallista. Myös tämän levyn piti tulla aikalailla heti edellisen perään, mutta kolme vuottahan tässä meni. U2:sen ja etenkin Bonon taktiikka on koukuttaa fanit odotuksen tunteeseen kertomalla, että seuraava levy on jo melkein valmis, vaikka oikeasti ollaan vasta aihiotasolla. Itse olen mennyt tähän lankaan useamman kerran.

Uukakkosen esiin nostaminen aina uudestaan ja uudestaan on huono merkki, pahimman luokan Nostradamuksen ennustus pysyvästä latteuden tilasta. Ehkä lopullinen naula arkkuun kaikenlaiselle musajournalismia sivuavalle kirjoittelulle. Eikö todellakaan ole mitään raikkaampaa aihetta, kuin edelleen nahkaan ja aurinkolaseihin pukeutuneiden elintasoirkkujen diggailu. Ei hyvä. Maailmassa on varmasti relevanttia ja kiinnostavampaa musaa kuin U2. Myönnän, että näin on. Mutta yhä edelleen, ruuhkaisena syyskuun viimeisenä keskiviikkona, kun lasten kanssa leikimme samalla eläinarvoitusleikkiä, päätän kuunnella U2:sen uuden kappaleen, kevyn, hitikkään, niin ennalta-arvattavan: You're The Best Thing About Me. Ja kun tyttäreni uppoutuu kuuntelemaan paskaksi haukkumani Songs of Innocence(14) albumin koskettavaa (todettua/kerrottua) kappaletta: Iris (Hold Me Close), Bonon edesmenneelle äidille tehtyä siivua. Jotain vastustuksestani murtuu, jälleen kerran. Hemmetti pojat, sen teitte taas, liikutatte minua ja tytärtäni sekä liikutte noin nuorekkaana New Yorkin kaduilla, aivan kuin Amerikassa olisi tänä päivänä kepeä tunnelma. Annan anteeksi teidän paskat levynne ja toivon edelleen ihmettä tapahtuvaksi, että se seuraava levy olisi...




lauantai 23. syyskuuta 2017

Gösta Sundqvist - Leevi and The Leavingsin Dynamo

Sain äskettäin päätökseen Gösta Sundqvistin elämänkerran: Gösta Sundqvist - Leevi and the Leavingsin Dynamo. Kyseessä on vallan mainio kirja ja selkeästi parempi kuvaus Göstastä ja Leevi and The Leavingsista kuin Göstan kuoleman jälkeen hätäisesti markkinoille puskettu Raparperitaivas (04)

On hämmästyttävää kuinka tuottelias artisti oli kyseessä, levyjä tuli joka vuosi ja legendaarista Koe-eläinpuisto radio-ohjelmaa vedettiin 9 vuotta putkeen. Tämän ohella Gösta valmensi jalkapalloseuraansa Johanneksen Dynamoa, kirjoitti pakinoita ja toimi välillä talonmiehenä.

Vuoden 1995 vuoden jälkeen Sundqvist ei antanut enää haastatteluja, vaan keskittyi levyjen ja radio-ohjelmien tekoon. Kaikki tekeminen oli tarkasti suunniteltua ja kontrolli tekemisistään oli vain ja ainoastaan Göstan omissa käsissä. Hauska oli lukea kuinka suruttomasti Göstä on irvaillut kaikille tutuilleen, bändikavereista aina Ylen pomoihin asti, sekä haastatteluissa, että radio-ohjelmissaan. Esimerkkinä Koe-eläinpuistossa livenä toimitettu Tero Lieteen polttarit, josta asianomainen ei tiennyt mitään. Selkeästi oman tiensä kulkija, jonka annettiin olla veemäinen aina liian aikaiseen loppuun asti.

Yksi melkein unohdettu asia Leevin tuotannossa ovat erityisen hienot musavideot, joita edelleen löytyy hyvin Youtubestakin. Keikkailemattomuudesta huolimatta bändi soitti usein livenä musavideoissa, eikä Göstan esiintymiskarismassa näyttänyt olevan juurikaan puutteita. Mikä oli lopullinen syy siihen, että bändi ei keikkaillut? Siihen tämäkään kirja anna suoraa vastausta. Todennäköisesti kyse oli Sundqvistin epäilystä, että live ei tuo lisäarvoa hienosti tuotetulle musiikille. Muut bändiläiset olisivat olleet tähän valmiimpia. Tosin alkuaikoinahan bändi heitti muutaman keikan, mutta tämä ilo loppui varsin lyhyeen.



Kirjan mukaan ja myös omasta mielestäni Leevi and The Leavingsin musiikillinen taso notkahti Rakkauden Planeetta(95) albumin jälkeen. Tämä suosittu albumi pitää sisällään sellaiset Leevi-klassikot kuin: Sunnuntaina San Fransiscoon, Rakkauden Työkalu, Vasara ja Nauloja sekä Itkisitkö Onnesta. Seuraavana vuonna ilmestyi vielä kelvollinen: Käärmenäyttely(96) albumi, jolta löytyy vielä huikeitakin Leevi-hetkiä, kuten Syntisen kaunis mies, Västerås, Laura Jenna Ellinoora Camilla Alexandra Jurvanen ja Lähtölaskenta pieneen sydämeen. Nämä 90-luvun puolivälin megahitit olivat Leevin uran huippuhetkiä, ehkä parhaita suomalaisen sielunmaiseman kuvaajia. "Itkisitkö onnesta, jos panisin sua kunnolla" Mitä tuon jälkeen voi enää sanoa? Täydellistä.

2000-lukua lähestyessä Gösta Sundqvistin sanoitukset alkoivat kiertää samaa rataa, sanoitukset olivat melkein vain ja ainoastaan alatyylisiä, uudet "Itkisitkö Onnesta" - hitin mukaelmat eivät enää toimineet. Myös musiikillisesti levyt olivat heikompia, sävellykset olivat tutun kuuloisia, kuin pastisseja Leevi-hiteistä. Kolme viimeisintä levyä: Bule Bule(00), Onnen Avaimet (02) ja Hopeahääpäivä (03) eivät enää hätyytellyt myyntilistojen kärkeä. Myöskään ei kovin montaa leevi-klassikkoa löydy noilta levyiltä.

Kirja kertaa tiiviisti läpi koko Leevi and The Leavingsin uran, levy levyltä, teko teolta. Levy on helppoa luettavaa. Kronologisen järjestyksen sekaan on hyvin liitetty muitakin teemoja, kuten bändin keikkailemattomuus, Göstan sivuprojektit ym.

Tinkimätön oma tyyli ja asenne on antanut iloksemme kaikki sellaiset merkkiteokset kuin Kyllikki, Poika Nimeltä Päivi, Pohjois-Karjala, Teuvo, Unelmia ja Toimistohommia ym.ym. hittien määrä on suorastaan käsittämätön. Ainut pelko tämän elämänkerran lukemisen jälkeen on se, että tulee ostettua kaikki Svart Recordsin olevat ja tulevat Leevi and the Leavings vinyylijulkaisut.